jokaisella ihmisellä
täytyy olla jotakin
mihin kiinnittyä
niin kuin
mieli kiertää
feminaa
sisimmän varjoa
ja sääliä,
pääskysen päättäväisyydellä
vaeltavaa sielua
elämän pintaan
hierottua
tuskaa ja ahdistusta
elämän kilistyksissä
rikkoutuvia kristalleja
vääntäen kaiken
sisältään,
näyttäen tekemättömän
sen josta
piti tulla lupaus,
valmista
se joka
näyttää yksinäiseltä,
vetoaa ja
haluaa kiintopisteeksi
murtaa illuusion
upottamalla sydämen
uteliaaseen katseeseen
kallistamalla valoa
sitä kohti,
kirvelevää ja kutittavaa
samassa olomuodossa
vapahtajalta tuntuva
ihmisen ikävä ja
kyky irtautua muusta
maailmasta
minuuden painovoimasta,
sarjasta ajatuksia
ja sumussa vellovia
tekoja
verhojen läpi
paljastuvan kuun
kuumottaessa
otsalle nousevaan hikeen
herkkien tuntemusten
suhteeseen, jossa
on kaksi osapuolta
ja jota kuljetetaan
ihmisestä toiseen
mitäänsanomattomana
itsestäänselvyytenä
raskaana palana
todellisuudessa
haaveilevalle
huutaen tuskaansa
ja yrittäessään tuikata
menneisyytensä tuleen
sen jossa
vuosikymmeniä sitten
siinneet
kauniit naiset
antoivat kaiken
pulpahtaa taas pintaan
oikeaa elämänmenoa
sytyttämällä tulipalon,
jossa elämä
oli liekeissä
aikaan jossa sydän
ei mutissut
ei takellellut
kuin kulaus pullosta,
joka katsoo silmiin
ja huomaa ettei
niissä ollut asuttu
nuolaisemalla huulten
satumaista rikkautta
ja kasvojen pintaa
lohkaisevaa särmää
vieressä istuvia
muistoja, jotka
olivat jo palaneet
tuhkasi,
varastaneet sielun
jokaisen vingahduksen
tasaamalla tilit
menneisyytensä kanssa ja
löytämällä
tarkoituksen elämäänsä,
monta kumisevaa
parantunutta haavaa
kylmyyttä kapinoivaa
ja illan kuolevaa
kajoa vastaan
taistelevaa aavistusta
tulevasta
jotakin kuolee
aina kun suljen
sen
untuvaa ja samettia
sisältävän resuisen
kirjeen riekaleet
nenäliinan
kirjailtuna nimesi
nimeeni
ja silti toivoisin
sen tulevan
luo
johtamalla
unelman taivaasta
ihmisen pojan
kadotukseen
tai antamalla
rakkauden voittaa
todellisuuden
maan päällä
pääsemällä askeleen
eteenpäin,
sillä elämä
alkaa aina
epätoivon tällä puolen
koska rakkaus ja äly eivät
kaipaa kuolematonta
vaan
mahdollisuutta
hyväilyä, joka
lieventää
tuomion ankaruutta
uskomalla elämään,
laumaan ja
sen paimeneen
siltaan yli
tuskaiseen veen,
jossa valkeat vuokot,
syntymättömät
vuolaat virrat
kiskoisivat maasta
vapauttaisi
heikkoutemme,
kyvyn kulkea
kohti
ymmärrykseen
näyttäytyä,
ojentaa ja ottaa
omansa
ettemme enää
koskaan loittonisi
http://www.youtube.com/watch?v=SQA6vpQJRwE
täytyy olla jotakin
mihin kiinnittyä
niin kuin
mieli kiertää
feminaa
sisimmän varjoa
ja sääliä,
pääskysen päättäväisyydellä
vaeltavaa sielua
elämän pintaan
hierottua
tuskaa ja ahdistusta
elämän kilistyksissä
rikkoutuvia kristalleja
vääntäen kaiken
sisältään,
näyttäen tekemättömän
sen josta
piti tulla lupaus,
valmista
se joka
näyttää yksinäiseltä,
vetoaa ja
haluaa kiintopisteeksi
murtaa illuusion
upottamalla sydämen
uteliaaseen katseeseen
kallistamalla valoa
sitä kohti,
kirvelevää ja kutittavaa
samassa olomuodossa
vapahtajalta tuntuva
ihmisen ikävä ja
kyky irtautua muusta
maailmasta
minuuden painovoimasta,
sarjasta ajatuksia
ja sumussa vellovia
tekoja
verhojen läpi
paljastuvan kuun
kuumottaessa
otsalle nousevaan hikeen
herkkien tuntemusten
suhteeseen, jossa
on kaksi osapuolta
ja jota kuljetetaan
ihmisestä toiseen
mitäänsanomattomana
itsestäänselvyytenä
raskaana palana
todellisuudessa
haaveilevalle
huutaen tuskaansa
ja yrittäessään tuikata
menneisyytensä tuleen
sen jossa
vuosikymmeniä sitten
siinneet
kauniit naiset
antoivat kaiken
pulpahtaa taas pintaan
oikeaa elämänmenoa
sytyttämällä tulipalon,
jossa elämä
oli liekeissä
aikaan jossa sydän
ei mutissut
ei takellellut
kuin kulaus pullosta,
joka katsoo silmiin
ja huomaa ettei
niissä ollut asuttu
nuolaisemalla huulten
satumaista rikkautta
ja kasvojen pintaa
lohkaisevaa särmää
vieressä istuvia
muistoja, jotka
olivat jo palaneet
tuhkasi,
varastaneet sielun
jokaisen vingahduksen
tasaamalla tilit
menneisyytensä kanssa ja
löytämällä
tarkoituksen elämäänsä,
monta kumisevaa
parantunutta haavaa
kylmyyttä kapinoivaa
ja illan kuolevaa
kajoa vastaan
taistelevaa aavistusta
tulevasta
jotakin kuolee
aina kun suljen
sen
untuvaa ja samettia
sisältävän resuisen
kirjeen riekaleet
nenäliinan
kirjailtuna nimesi
nimeeni
ja silti toivoisin
sen tulevan
luo
johtamalla
unelman taivaasta
ihmisen pojan
kadotukseen
tai antamalla
rakkauden voittaa
todellisuuden
maan päällä
pääsemällä askeleen
eteenpäin,
sillä elämä
alkaa aina
epätoivon tällä puolen
koska rakkaus ja äly eivät
kaipaa kuolematonta
vaan
mahdollisuutta
hyväilyä, joka
lieventää
tuomion ankaruutta
uskomalla elämään,
laumaan ja
sen paimeneen
siltaan yli
tuskaiseen veen,
jossa valkeat vuokot,
syntymättömät
vuolaat virrat
kiskoisivat maasta
vapauttaisi
heikkoutemme,
kyvyn kulkea
kohti
ymmärrykseen
näyttäytyä,
ojentaa ja ottaa
omansa
ettemme enää
koskaan loittonisi
http://www.youtube.com/watch?v=SQA6vpQJRwE
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hieno taas. Oisko se yksi ero koiran ja ihmisen välillä myös, että koira unohtaa vanhat traumat jos saa uusia muistoja, ihminen ei. Ihminen on oma itsensä vanki.
Hyvää huomenta päivää
Niin jos teoria ja käytäntö eivät kohtaa, ihmiselle ei jää muuta mahdollisuutta kuin muuttaa käyttäytymistä, sen sijaan koira saattaa viisaudessaan osoittaa jopa teorian ontuvan...käytännöstä puhumattakaan ;)
Kiitos sinulle