Asennetta on muutettava.

" Myöhemmällä iällä vakiduunin saaneena olin aina se, joka sopi lomansa viimeiseksi kun muut olivat sovittaneet viisi viikkoaan heinä-elokuulle. Minä olin sitten se joka otti lomansa kahden viikon pätkissä, toisen syyskuussa. Syynähän oli se,että sijaisia oli vaikea saada, piti pärjätä omalla porukalla, vastuuntunto oli liiallinen enkä halunnut jättää työpariani pulaan. "

Oli just kuin meikäläisen elämästä.
Pitkästä lomasta haaveiltu vuosikausia, aina tulee jotain
projekti, muiden lomat, koulutuksia ja niin edelleen..

Ennen sentään toivuin viikonlopussa uuteen rynnistykseen, nyt ei edes kolmessa päivässä saa itseään työkuntoon, menen kokoajan rajoitinta vasten ja
kaikki omat asiat jää hoitamatta kun ei vaan jaksa.
Koskaan aikaisemmin ei ole tarvinnut päiväunia nukkua, nyt vapaat menee
aivan nollat taulussa. Aamulla ylös, melkein perään päiväunet ja sitten hetki
jolloin vielä jotain saa aikaan, sitten nukkumaan yö 2-3h pätkissä.
Työviikolla univelkaa kertyy joka päivä.

Hienosti avattu keskustelu "avin2". Itse olen jo yli nelikymppinen enkä ole ollenkaan varma mihin päin olen menossa. Tuo kirjoittamasi teksti oli sinänsä jopa "vapauttava" etten enää itse tunne olevani aivan niin pohjamudissa, vaikka moni kohta osuu ja myös upottaa. Burnoutin olen toisaiseksi onnistunut välttämään, mutta kuinka kauan se onnistuu, en tiedä.

Kaiken kaikkiaan viesti lienee melkoisen selvä. Maailma ei palkitse oikeasti vaikka kuinka yrittäisit olla vaatimusten mukainen. Lärviin voi tulla siltikin, ja jossain vaiheessa myös tulee. Tämä oli ehkä se yksi merkikttävin kohta kirjoituksestasi johon olen nähnyt muutaman kolleegan jopa ehkä langenneen:

"Kun teet koko ajan parastasi, niin siitä tulee uusi normi. Vähän ajan päästä sekään ei riitä."

Voi olla, että olen itsekin omassa työssäni ylittänyt tuon pisteen jo ajat sitten. Nyt täytyisi "normittaa" kaikki uudelle tasolle, mutta se ei ole kovin helppoa ilman oikeanlaista innostavaa ympäristöä. Liian kauan yhdessä paikassa, ja ennen kaikkea samassa seurassa, lienee tehnyt tehtävänsä kohdallani.

Sen olen päättänyt etten koskaan lähde mihinkään hommaan muuten kuin itseni vuoksi. Nyt olen jo sen verran opetellut tuota tapaa, ettei tulisi mieleenkään opiskella mitään esimerkiksi isäni mieliksi. Mutta en ole keksinyt mitään sellaista alaa tai aihetta, joka edes kiinnostaisi. Tai ehkä olen, mutta sillä alalla työllistyminen on aivan tuurin kauppaa.

Oli miten oli, toivon että saat haavasi nuoltua, ja sitä myöten itsesi takaisin kasaan, jotta voit taas pää pystyssä mennä...... ihan minne vain mieli saattuu tekemään.

Kuulostaa tutulta. Onneksi niistä on selvitty.
"The best is yet to come."

Tsemppiä sinullekin :)

http://www.youtube.com/watch?v=UZNQ4IlrNtc

Kyllä itseään pitää kuunnella. Ja kaikista paras jos pystyy tekeen työtä joka ei tunnu työltä.

Voi jeesus, joku muukin on samassa pisteessä.

Todellakin, kuten edellä sanottiin "The best is yet to come."

Hyppäsin tuosta pois, mutta vasta sitten kun selkä hajosi.
Oli pakko ajatella. Kipu piti paikallaan ja kun tajusi, ettei vaikka kuntoutuisi, ruumis ei kestä enää samaa rääkkiä. Eikä mielikään enää tahtonut.

Perustin firman ja se pyöri kohtalaisesti pari vuotta. Tein töitä silloin kun jaksoin ja opettelin säätelemään jaksamistani. Hyväksyy sen tunteen, että on väsynyt.

Aloitin ohessa osa-aika duunin ja lepäsin. Nautin apaa-ajasta, vaikka sen tekeminen on työlästä. Senkin oppii.

Olen ollut tässä pari vuotta vajaalla tehoilla ja nyt alkaa kirkastua.
Sitä ennen en jaksanut edes ajatella mitään alan vaihtoa.
Firmakin pyöri vanhoilla taidoilla, vasurilla.

Opiskelen nyt uutta ammattia, olen opetellut omien voimien kuulostelua ja terveempää elämäntapaa. Olen aina urheillut, mutta ei se tee vielä tervettä. Ihminen ei saa olla liian kiltti, oman terveyden kustannuksella.

Kaksi vuotta, melkein kolme. Sen se otti.
Relatkaa ajoissa, älkää ajako itseänne loppuun. Toiset tokenee siitä toiset ei. Olihan se kokemus, mutta olisimpa tajunnut tämän tien vähemmällä kivulla.

Ilo ja viihtyminen ovat asioita joita saa ja pitää tavoitella.

3,4, ja 6 varsinkin osui päin naamaa niin kovaa, että piti hetken kasata itseä ja lukea uudestaan.

Aloitin työelämän heti ammattikoulusta päästyäni ja pääsin heti töihin. Työpaikalla sitten sattui ja tapahtui ja olin mukana "erottamassa" erästä todella "osaavaa" esimiestä, josta sitten tästä esimiehestä pitävät työntekijät vetivät herneensä nenään. Nykyään nämä henkilöt pitävät ilmeisesti tärkeimpänä tehtävänään töissä tehdä minulle paska työpäivä ja olen tässä kohta 2v miettinyt, mitä helvettiä oikein täällä teen, ehdinkö lähteä alta pois vai lähdenkö burn outin tullessa? Tämähän on vakiduuni (mitä miehenikin jaksaa minulle muistuttaa) eikä tästä kannata lähteä.

Kirjoituksesi pisti vain ajattelemaan, onko kaikki sen arvoista, että kotiin tullessa en jaksa mennä harrastuksiin ja perusiloinen fiilis on vaihtunut negatiiviseen - tai ainakin passiiviseen ajatteluun. Kaikki on p*seestä tai ihan sama.

Tuntuu vain omalla tavallaan hyvältä, että on muitakin, joilla samat asiat pyörii mielessä - ja ainakin vastausten perusteella vieläa vanhemmillakin ihmisillä. Kiitos siis avautumisesta!

Työskennellessäni IT - alalla suorittavaa työtä tekevänä, että teen vaan juuri sen pituisen työpäivän kuin kuuluukin tehdä. Kirjaan liukumani tarkkaan ylös, etten tee firmalleni ilmaista työtä. Olen myös päättänyt, etten vatvo työasioita enää töistä lähdettyäni vapaa-ajalla. En myöskään ole firman sähköpostia puhelimeeni, ettei tarvi iltaisin ja viikonloppuisin muistaa työtään. Silti olen hyvin töissä pärjännyt ja hyvät arvosanat aina arvosteluissa saanut.

Pitää vaan pitää mielessä, että YT neuvotteluiden tullessa, että vaikka olisit kuinka lojaali ja antaisit kaikki selkänahastasi irti firmallesi, niin se ei takaa, että firma olisi yhtä lojaali sinulle ja säästyisit potkuilta. Sen tähden kannattaa vaan reilusti pitää kiinni oikeuksistaan ja oikeasti erottaa oma työ-ja vapaa-aika.

Itselläkin rupesi yhteen aikaan pinna kiristymään töissä kun jatkuvasti työmäärä oli aivan ylivoimainen, ylitöitä todella usein niin elämä rupesi tuntumaan pelkältä töissä raatamiselta ja kotona vain käydä nukkumassa.
Sitten kertakaikkiaan kieltäydyin ylitöistä, ainakin niin että niitä oli harvemmin, ylityöhönhän ei ole pakko suostua. Työnantaja palkkasi lisää henkilökuntaa ja taantuma vähensi muutenkin töitä joten työkuorma alkoi helpottamaan sitä kautta.
Nyt kun työmäärä on kohtuullinen niin töissäkäynti maistuu paljon paremmin vaikka työpaikka ja työpiste on sama kuin ennenkin. Saan enemmän aikaan ja parempaa jälkeä kun en ole niin uupunut ja pinna kireällä.
Ennen jos tuli mitään ylimääräisiä ongelmia työssä niin se tuntui melkein ylivoimaiselta ja pinna oli katketa raivokohtaukseen saakka, nyt sellaisista luovii yli paljon kevyemmällä mielellä tavallaan vaan ottamalla vastaan mitä eteen tulee ja ratkomalla ne pois tieltä.

En ole itse kokenut burnouttia, joten en osaa sen sisällöstä tarkemmin arvioida. Mutta olen joskus minäkin käynyt lähellä, kun työ alkoi tökkiä. Onneksi pääsin sieltä pois!

Mutta tuon tähän nyt esimiehen näkökulmaa. Olen rekrytoinut ihmisiä yli kymmenen vuoden ajan omaan ryhmääni ja joskus ollut muitakin auttamassa. Minulla on aina peri kysymystä, jotka esitän jollakint avalla haastateltavalle:

- Tunnistatko stressin? Miten silloin käyttäydyt?
- Miten purat stressiä/paineita? Miten selvität hankalan asiakkaan aiheuttamasta paineesta?

Pahinta on, jos näihin ei ole mitään vastausta. Silloin on iso uhka burnoutista jossakin vaiheessa. Ja henkilö todennäköisesti jää palkkaamatta!

Kovin hyvä vastaus stressin purkamiseen ei myöskään ole että "viinalla". Mutta sekin on parempi kuin ei mitään ja varsinkin, jos niin ei tapahdu joka viikko.

Näitä asioita kannattaa harkita myös ihan oman jaksamisen kannalta. Vaikka ei olisikaan työhaastattelussa!

Kolmas tärkeä asia on, että aina olen muistuttanut oman tiimini jäsenille, että tulkaa kertomaan minulle mahdollisista liiallisista paineista! Paineita voi syntyä niin töistä kuin siviilielämästä (mm. läheisen kuolema tai vakava sairastuminen, avioero, autokolari tai muu onnettomuus). Ainakin asiantuntijaorganisaatioissa, joissa itse työskentelen, kannattaa pitää hyvistä työntekijöistä kiinni. Ja myös heidän hyvinvoinnistaan! Jos esimies ei tiedä paineista tai ongelmista, hän ei voi ottaa niitä myöskään huomioon. Ja asioista on voitava kertoa esimiehelle luottamuksella.

Toki on olemassa toisenlaisiakin esimiehiä ja aloja, jossa työntekijä on helppo korvata toisella. Ja esimiehillä on omat paineensa omilta esimiehiltään. Mutta kannattaa ainakin kokeilla jonkun hankalan asian nostamista esiin. Sellaisen, joka ei ole liian vakava, mutta jonka voi ajatella aiheuttavan paineita. Jos esimies toimii hyvin, voi uskaltaa kertoa seuraavallakin kerralla ja vakavammistakin asioista. Jos taas huonosti, niin silloin jaksaa vielä purra hammasta ja selvitä tilanteesta, mutta sitten voi alkaa etsiä parempaa työpaikkaa. Vaikka ihan samalta alalta, jos tarjontaa on!

Jaksamista kaikille! Ja muistakaa: ette voi auttaa toisia, ellette pidä huolta siitä, että olette itse toimintakunnossa!

Tutulta kuullostaa.. Olen myös itse ajanut itseni loppuun samalla tavalla.. Eroavaisuutena oli kuitenkin narsistinen pomo, joka ei todellakaan arvostanut työpanostani pätkääkään, vaan koki sen ilmeisesti uhkana itselleen

Kaikki tämä paska vaikutti silloin tietenkin myös henkilökohtaisiin asioihin ja pian olimme ajautumassa myös mieheni kanssa eroon. Olimme ollut aina ns "unelmapari" ja luulimme ettei meitä voi erottaa mikään..
Onneksi tajusin monen vuoden takkuamisen jälkeen heittää hanskat tiskiin ja siirtyä muualle töihin. Jos en olisi näin toiminut, en tiedä olisinko tänään tässä.

Nyt olen vihdoin oivaltanut että sillä työmäärällä ja kiittämättömyydellä ammun itseäni jalkaan!

Tällä hetkellä teen töitä vain 4 pv/vk ja 6 tunnin päiviä, enkä voisi tyytyväisempi olla!
Raha on minulle täysin toisarvoista. Riittää että saan laskuni maksettua ja ruokaa pöytään. Läheiset ihmiset, omat harrastukset ja kaikki muu menee nyt työn edelle!

Mielestäni jokaisen tulisi elää aina ensisijaisesti itselleen ja rakkaimmilleen , eikä vasta kuusikymppisenä "kun on aikaa". Eikös?

Kirjoitit aivan kuin minun elämästä paitsi, että itse olen ollut viimeiset 15 vuotta työpaikassa missä ei ole ollut koko aikana riittävästi tekemistä ja työtehtäviä työpäivän ajaksi, eikä näytä tulevankaan. Mutta pääasia että on työpaikka ja vakituinen sellainen, niinhän kaikki ajattelee. Kun ei tunnu löytyvän töitä 50 vuotiaalle on pakko roikkua tässä työpaikassa vaikka kuin masentaisi. Tympii lähteä joka aamu töihin kun tietää että päivän työt on tehty ensimmäisen tunnin aikana. Pyynnöistäni huolimatta lisää työtä ei ole järjestetty vaan työnantajani sanoo, että älä tee töitäsi niin nopeasti. No tämän hitaammin en olemattomia töitäni pysty tekemään. Yritän jaksaa vaikka välillä käy ahdistamaan tämä toimettomuus.
Kyllä työtä tulisi olla riittävästi työpäivän ajaksi, mutta liika on tietysti liikaa. Ihmiset jotka ovat tottuneet aina tekemään työtä ja joilla on korkea työmoraali kokevat varmaan sellaisen työpaikan ahdistavana jossa 8tunnin työpäivänä töitä on max. 1-3 tuntia. Asiaa ei itselläni ainakaan auta se, että työnantaja asiasta mainittuani tuumii näin, ei kannata työn takia terveyttään menettää ja jättää asian siihen.

Hyvin olit listannut nuo yleisimmät virheet. Varmaan tosi moni voi allekirjoittaa niistä vähintään muutaman.

Organisaatiossa johtaminen ja esimiestyöskentely vaikuttavat pitkällä tähtäimellä erittäin paljon työhyvinvointiin ja työssä jaksamiseen. Se on jopa tuurista kiinni, että kuinka huonon esimiehen tai johtamiskulttuurin saa moneksi vuodeksi.

Burnoutiin ei vaikuta suoraan se, että kuinka monta tuntia teet päivässä töitä. Enemmän siihen vaikutta, että kuinka paljon saat itse vaikuttaa työtapoihin, työn sisältöön, tavoitteisiin, tulokseen, kulttuuriin, ympäristöön jne. Jos vaikka töitä on todella paljon huonossa ilmapiirissä, et pääse pahemmin vaikuttamaan työn sisältöön ja työtapaan, ja silti lopulta joku muu korjaa potin tai työsi tuloksia muuten vähätellään, niin burnout on todennäköisempi.

Sinulla olisi voinut sopia hyvin yrittäjyys. Siinä pärjää hyvin ahkeruudella. Voit toimitusjohtajana täysin päättää kaikesta. Lisäksi onnistuessa korjaat potin. Jos sen sijaan toimit rivityöntekijänä yhtä tunnollisesti ja ahkerasti kuin yrittäjä, niin saat vain yrittäjän stressin ilman riittävää valtaa ja palkintoa. Eli korjaat yrittäjyydestä vain sen huonoimman puolen.

Tuo raha on jännä juttu. Moni ihminen vaihtaa uudempaan autoon, käy vuosittain etelässä ja viikonloppuisin kauppakeskuksessa vain sen takia, että saa ostettua itselleen jotain niillä stressaavasti kerätyillä palkkarahoilla, ettei tuntisi, että paiskii jollekkin firmalle tai omistajalle turhaan. Koko ajan pakko ostaa siis uutta (ja turhaa), että kokee, että tästä skeidasta työnteosta on muka jotain hyötyä.

Saman ja paljon paremman tyydytyksen saa kuitenkin ihminen, joka tekee pääosin sellaisia asioita josta tykkää. Rahaa ja sen tuomaa materiaa ei tule niin paljon, mutta juuri siitä syystä oppinut nauttimaan muista asioista paremmin ja kestävämmin.

Aivan kuin mun tarina. :-( Nyt sitä ollaan työkyvyttömyyseläkkeellä 5-kymppisenä.

Mikä teitä räkänokkia vaivaa? (Kaikki alle 40 vuotiaat ovat räkänokkia, kesyjä pullamössöjä meikän katsannossa).

Itse olen 65 ikäinen 13 vuotiaasta alkaen töitä tehnyt, uskaltaisin väittää rautainen mies. Töitä paiskin niin yksityisillä sektorilla kuin välillä yrittäjänäkin. Pääasiassa raskaita todella fyysisiä töitä. Oli aikoja ettei ollut lomia 5 - 8 vuoteen lukuunottamatta pieniä vapaita. Työajat olivat monesti tuplia unohtamatta viikonloppuja ja juhlapyhiä.

Krempoista on turha puhuakaan. Räkänokat järkyttyisi ja eivät osaa unelmoidakaan sellaisista vammoista mitä meillä fyysisesti töitä tehneillä on. Räkänokkien pahin tauti on ikuisesti henkisesti vammainen. Olisi hauska tietää mistä moiset juontuu.

Eukkoni teki myös 45 vuoden raskaan työuran. Siihen sisältyi koti, lasten kasvatus ja työelämä.

Omituisinta kaikessa, me emme (eikä yleensäkään vanhempi sukupolvi) tunne outoa sanaa "raskaus, stressi, burn out, burn in, bulimia, näivettyminen..." jummalautta sanon minä.

Nyt eläkkeellä on mukava naureskella tällä paperi ja bitti sukupolvelle millaisia surkimuksia he ovat niin henkisiltä kuin fyysisiltä ominaisuuksiltaan. Omia aikuisia lapsiakin on joutunut pistämään ruotuun ja palauttamaan maan pinnalle, mitä on todellinen elämä.

Kuinka perkeleessä nuo kaikki henkiset "heikkoudet" pulpahtivat olemaan pysyviä jostain 90 luvulta alkaen. Siitä tuli muotia. Et ole mitään, ellet ole "romahtanut" vähintään kerran, et ole katu-uskottava, ellet syö psyykelääkkeitä ja käy terapiassa ja ole ollut hoidossa vähintään kerran.

Tuollaiset surkimukset pitäisi sulkea oikeasti mielisairaalaan vuodeksi ja kysyä sitten "oletko sairas vielä, tätäkö etsit elämältäsi". Taitaisi alkaa seinät ahdistamaan jo viikon kuluttua ja tapahtuisi "ihmeparanemisia".

Niinpä ! Itsekin kuvittelin, että ehdottomasti täytyy opiskella itselleen erittäin hyvä ammatti, ja sitä kautta OK-palkkaisen varman vakituisen työpaikan. No nyt olen tiimin esimiehenä, ja tavoitteet, stressi, ylityöt, jaksaminen ovat kovat. Päivisin puurtaa hullun lailla, että lopulta pääsee hiihtolomalla nukkumaan jonnekkin Kanarian lomalle perheen kanssa.

Hyvä ystäväni sen sijaan tekee työkseen valokuvausta freelancerina. Valitsi aikoinaan sellaisen alan, joka aidosti kiinnoostaa välittämättä työtilanteesta tai palkkauksesta. Hänellä ei ole kovin paljon rahaa, mutta ei toisaalta kovin paljon menojakaan kun ei ole isoa asuntolainaa, autolainaa, tarvetta ostaa hienoja toimistovaatteita, tarvetta pitää yhtään mitään kulissia.

Ystäväni vaikuttaa paljon onnellisemmalta, vapaammalta, terveemmältä kuin minä. Miten se on mahdollista vaikka minulla parempi koulutus, ammatti ja palkkaus? Koen elämän usein merkityksettömäksi ja onnettomaksi istuessani hienossa lasitalossa toimistöpöydän äärellä kun pomo esittelee seuraavan vuoden tulostavoitetta kalvolta. Mikään ei riitä tässä työelämässä ja sitä kautta omassa elämässä. Onnea oppinut saamaan lähinnä materiasta, joka ei kuitenkaan tuo onnea pitkäksi aikaan.

Itse olen vähän sitä mieltä, ettei se pitkä loma paljoa pelasta, jos työ ei ole mielekästä.

Minulla meni pahimmillaan pari vuotta että ei ollut edes kaikki viikonloput vapaana. Ei siinä välillä paljon ollut käsitystä mistään ajasta, aikalailla sama oliko joulu vai juhannus. Hyvä kun jotenkin erotti yön päivästä. Että överiksi meni juu, nyt olen huomattavasti tyytyväisempi kun saan edes välillä vähän taukoa.

Silti, se tärkeämpi juttu on siinä että saa ajatuksensa katkaistua välillä. Valitettavasti minun piti vetää oma juttuni niin pitkälle että piti hajota aikalailla totaalisesti ennenkuin myönsin itselleni että työ ei ole kaikki. Sitten kun se tapahtui, ihan ensiksi päätin laittaa ihmissuhdeasiat kuntoon.. Valitettavasti vaan se on aika kova tavoite toteutettavaksi, ei siinä välttämättä heti onnistu. Muutama vuosi on nyt mennyt yrittäessä, lopputulosta en tiedä.. Mutta uskoa löytyy.

Uskon myös palaavani ihan hyvään työrytmiin kunhan saan vähän sitä omaakin elämää kasailtua. Pelkästään firman puolesta ei tosiaan kannata elää, ei vaikka itse omistaisi koko puljun.

yritäppä hakea sairaana eläkettä niin varmasti olet kohta enemmän sairas ja haudot itsemurhaa ,siihen lääkärit ja eläkeyhtiöt yrittävät että suomessa ei ihmiset pääse eläkkeelle vaan kaikki poistuisivat hautaan.
Minä olen jo vuoden yrittänyt ja nyt tulee loppu ,vedän itseni kiikkuun sillä ei näitä kipuja ja särkyjä kukaan jaksa. Ja mun pitää muka vielä yrittää kuntoutua ja kouluun mennä ja mitä paskaa kaikkea. Kaikki suomalaiset jotka hakee eläkettä niin isänmaallinen teko ja itsemurha vaan ehkä silloin pääsee sankarihautaan .Kyllä hallitus ja porhot kiittää. Ja lisää rahaa vaan mamuille säästyy.

ei se työ saa olla itseisarvo.ite painoin 32 vuotta.yhteiskunnan palvelukses.mulle ei koitunut siitä mitää iloa,muuta kun se rahapalkka.sitte vain otin lopputilin.hulluna pitivät.että joku voi pyyhkiä kaikki saavutetut edut noin vain.en ole katunut.en koe menettäneeni mitään.vuosia olin aina lähtövalmiina,ja kaikkeni annoin.no tuli ne lapset kasvatettua siinä ohessa.kun työhön lähtö aamuisin alkaa jatkuvasti tuntua vastenmieliseltä,ni on parempi jättää se homma niille jotka viihtyy siinä.

Hyvin analysoit tilannettasi. Sanoisin, että opettele sanomaan EI, ja heitä turha syyllisyys romukoppaan. Kuuntele sisinsäsi ja kehoasi tarkalla korvalla. Tsemppiä eteenpäin.

Ap, kuka vaatii, oletko se oikeasti sinä itse? Sanoisin, että ympäristön odotukset, ajatukset ja mielipiteet ovat useimpien kohdalla ainoa kannustin, eli ei oma tahto. Se unohtuu matkan varrella ja se kannattaisi siis löytää jälleen. Käy tutustumassa Alkuajatukseen, siitä saat hyvää näkökulmaa asiaan. Kotisivulta voit myös ladata maksutta hyvän kirjan. Googlaa ja käy katsomassa.

olen ollut eläkkeellä jo muutaman vuoden ja yksin huoltajana 30vuotta kunnes viimenen muutti kotoa pois,olen alottanut työ uran jo 15v kunnes jäin eläkkeelle ennen 63v ikää ,paikat ei enää kestänyt enää ,olen saanut kotona tehdä töitä,,,,, pumppu sanoitui irti 47vuotiaana ,,,saan eläkettä 1300ekeä kuussa ja sillä pärjään hyvin ,lapset ammateissa ja töissä olen onnellinen eläkeläinen ,,,,,,niin sanotusti voiko elämältä muuta vaatia kun jumalakin on kanssani ,,,,,,,,,,,,,,,,,,,

Suostumalla aina ylitöihin ja muihin saa vaan maineen helppona ja hyväksikäytettävänä orjana. Suostuminen kaikkeen ei tosiaan takaa mitään suosiota tai ylenemispolkuja vaan pikemminkin päin vastoin!

http://1i.fi/elamani

Täällä 37 vuotta täyttävä nainen jolla täysin samoja oireita. Erona vielä että opiskelin 2 tutkintoa ja olen aina ollut minipalkatuissa töissä. Kaikki kehuu lahjakkaaksi, älykkääksi, taitavaksi ym. ja minulla on ollut kova tarve todistaa tämä ja tehdä enemmän, kovemmin ja paremmin.

Mielenterveys meni toiminimellä hommia tehdessä. En osannut rajata työtä vaan tein kokoajan ihan turhaa työtä. Viimeisimmästä paikasta sain potkut 1,5kk jälkeen. En enää pystynyt tekemään vastuullisia hommia. Nyt työitsetunto on romuna ja en luota/usko itseeni enää. Surullista.

Työssä ei kannata turhia pingotella. Kukaan ei jää kaipaamaan jos ajat itsesi loppuun ja sen vuoksi menetät työpaikkasi. On se nyky työelämä vaan niin säälimätöntä. Lähinnä muut on salaa ollaan ettei arpa osunut.

Itse olin juuri tuollainen puurtaja joka teki hommat viimeisen päälle ja oli aina valmis ylitöihin jne. Monen asian summana eikä vähäisimpänä työ, tuli sitten paha burnout ja pitkä sairausloma. Se taas johti myöhemmin potkuihin joissa ei aiemmat "meriitit ja kehut" merkinneet enää mitään. Että sellainen palkinto vuosikymmenien pyyteettömästä urakoinnista.

Eli kannattaa vain tehdä välttämätön ja sekin hitaaaasti. Näin tekemällä ehkä töitä tulevaisuudessa riittää useammalle.

HUH, että kuulostaa tutulta. Kaikki kohdat voin allekirjoittaa. Sillä erotuksella että olen sen 10 vuotta vanhempi ja taas sadatta kertaa työtön, ja ollut ns. vakitöissä vain kerran. Silloinkin tein itseni niin yli, että molemmat kädet meni kuukauden vuodelepoon. Vakipaikka meni vihdoin yhteisneuvotteluissa kun työnantaja tajusi ettei kannata pitää tuollaista joka ei huolehdi terveydestään..

Viimeisessä pätkätyössä muut työntekijät epäilivät minun olevan töissä yrittäjänä, koska olin kuulemma niin yli- sitoutunut työhöni. Tämä on se sairas työmoraali mitä on itse oppinut!

Ainoa tavoite elämässäni ja opiskeluissani on ollut saada hyvä, vakituinen työ. TYÖ..TYÖ..TYÖ -se on ainoa ajatuksissa koko ajan. Nyt epäilen voinko sellaista edes saada tällä sairaalla työotteella.

Niin tuttua, niin tuttua, voi jumaLAUTA.

Ei ihme että tässä maassa ovat masennus ja itsemurhat huipussaan.

Nuo mainisemasi asiat eivät ole sellaisia mitä normaali ihmiselle tapahtuu
ei kukaan revi kropasta enempää irti kun lähtee.
Lapsena aina opetettiin, ettei vastatuuleen saa pisssata mutta kertomasi perusteella kuulut kategoriaan joka kokeilee sitäkin (Minäkin kokeilin)
Burnout ei ole edes virallinen sairaus...(Tästä sopii tapella)

Pakko?..Pakko ei ole kuin köyhän kuolema, kun lähden duunista klo:21 tai 18
en mieti enää niitä duuni asioita. 12 Tunnin sykleissä kun tekee työtä
niin eipä kuule kauheesti viitsi enään kotona miettiä. Jos se tarkoittaa etten saa uusinta iphonea niin sitten se on voi voi.

Viitos kohdaasta olen täysin samaa mieltä, mielumin työttömänä kun tekee jotain sellaista mikä et ole sinä..Se osaa repiä kappaleiksi ja sellaista ei tietenkään jaksakkaan selvinpäin/absolutistina, mutta työ ja vapaaaika kannattaa erottaa,, Ja unohtaa se koti ja vanhemmat..Jopa minulla on rajoitukseni. Nykyään en esim mene duuniin vatsataudissa tai keuhkokuumeessa olen jäänyt kotiin kerran jopa 38,5 asteen kuumeessa, vaika normaalisti 40 on rajani.

Kaippa itseään oppii sitten arvostamaan myöhemmin. Mitä vanhempiin tulee niin näki sen mukulana ja ymmärsi mitä se oli ja kuinka raskasta. Kaljaa 24 pulloa illassa en nähnyt siinä silloin järkeä, enkä näe vieläkään.
Jos jokainen duunimatkalainen psyäytettäisiin olisi työmaat sulki.

Tuttu tarinaa. Olen jo poissa töistä burnoutin takia viime kuusta lähtien, en kestänyt enää. Nyt inhoan työtäni sekä elämäni. Elämässäni oli vain työtä aamusta iltaan ei mitään muuta. Kotonakin mietin töitä, en voinut saada työ ajatukset irti myös lomallakin.
Nyt yritän itse oppia mun virheistä, miettiä tehdä jotain muuta. Uskon että elämässä ei ole tarkoitus vain tehdä työtä mutta muutakin.
Yritän itse etsiä keinoja miten ihminen voi jaksaa tehdä töitä ja samalla elää normaalisti. Kysymyksiä on valitettavasti paljon ja vastaukset puuttuvat.

Kuulostaa niin tutulta! Edellisestä työpaikasta irtisanouduin kun muuta ulospääsyä ei tuntunut olevan siis lopullista, mitä se sairasloma olisi auttanut pidemmän päälle. Nyt käydään lähellä sitä, mutta olen onneksi oppinut jo sen, että raha ei ole tärkeintä vaan pitää osata kuunnella myös itseään.

Ei mitään uutta taivaan alla. Eikä myöskään hätää. Hienoa että tunnistat "virheesi" oikeasti nuohan eivät ole virheitä vaan etappeja kehitykseen. Jos et tunnistaisi asioita niin niitä voisi oll hyvin vaikea muuttaa. Mutta persoonassasi vaikuttaa olevan vaativuuden piirteitä, vaativa persoonallisuus, tuo saattaa osittain vaikuttaa. Ennen kaikkea olet vaativa itseäsi kohtaan. Mikäli iso tekijä asiassa niin menee häiriön puolelle. Tarvitset siihen ulkopuolista apua. Toinen on kämppä myyntiin ja velka maksuun, kivi putoaa harteilta ja annat itsellesi mahdollisuuden olla toisinaan myös heikompi ja ottaa omaan tahtiin asioita eikä lainat ja pankki puske iholle ja mieliin koko ajan. Jos sulla oli pitkää saikkua asian tiimoilta ja jonkin sorti lääkärikäyntejä niin voisit alkaa miettiä uudelleen kouluttautumista toiselle alalle missä vahvuutesi pääsevät esiin. Työn kuorma putoaa helposti puoleen kun teet työtä jonka tarpeet vastaavat juuri sinun kykyjä ja ominaisuuksia ja lahjoja. Menet siis uudelleen koulutukseen kuntoutus nimikkeellä, ja hillot tuohon lystiin saat joko, vakuutus \ eläkepuolelta tai sitten te-toimiston siipien alla.

Mulla kaksi veljeä teki itsemurhan työuupumuksen mukanaan tuoman masennuksen ja ahdistuksen takia. Niin jotta ei kenenkään kannata itseään työllä sairastuttaa ja sitten kitua pois.

olen kuullut saman ja en jaksanut lukea.

Mitä pidemmälle luin tuota listaa, niin oikeastaan säihkähdin kuinka osuvasti se kuvasi itseäni...

Olen edelleen siellä vakipaikassa, ja masentunut...
Kaikki vaan tuntuu turhalta...
Täysin sama mitä ehdottaa, niin narsisti päällikkö tyrmää sen välittömästi, niin että itselle tulee tunne että olisi jotenkin tyhmä kun sellaista menee edes ehdottamaan, vaikka kaikki muut ymmärtää miksi ehdottamani asia olisi järkevää ottaa käyttöön, kun olen asiaa heiltäkin kysynyt.
Ei vain enää jaksa ymmärtää miksi aina pitää mennä perse edellä puuhun, ja tulla pää edellä alas... Kyllä on motivaatio hukassa näiden uunojen kans...

Ihminen masentuu kun ymmärtää todellisuuden jossa on paljon epäkohtia, haluaisi korjata niitä, mutta on siinä asemassa että ei pysty tekemään asialle mitään...

"Ihmiset väsyvät, koska juuri mikään mitä he tekevät ei ruoki heitä emotionaalisesti. Emootiot - tunteet - ovat meidän voimanlähteemme." (Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja)

ai oikeesti ja haukutte maajusseja jotka tekee 7 päivä viikossa yli 16 tuntii päivässä noin 360 päivää vuodessa aikas outoo

10 vuotta sairastanut selkäsairautta.2 kertaa hakenut työkyvyttömyyseläkettä lääkärin suosituksella.Molemmilla kerroilla työeläkevakuutusyhtiö hylännyt hakemuksen.Ikä 51v.Alkaa jo närästää tää juttu kun ei saa oikeutta asiaan.Nyt pitäs 3 kerran täyttää hakemus ja ystävällisesti pyydän josko joku tietäisi mistä saisin apua/konsultaatioapua hakemuksen täyttämiseen?Itse en väsymyksen ja sietämättömien kipujen takia saa hakemuseen tekstiä.Jos joku tietää niin iso Kiitos etukäteen.T.22vuotta raskasta metallityötä tehnyt 51v.mies ja selkä sökö.Ps.Kelasta ei apua.