Olen joskus kärsinyt ilmeisesti paniikkihäiriöstä. Paniikkiin liittyi olennaisesti pelko hulluksitulemisesta , ei ollut fyysisen sairauden esim. sydänkohtauksen/kuolemanpelkoa. Paniikkihäiriössä on mielestäin runsaasti korostettu tuota hyperventilaatiota ja siihen liittyviä pistelyjä ja puutumisia, hengenahdistusta yms. mutta tällaisesta en minä kärsinyt. Sen sijaan muunlaisista tuntemuksista (joiden vuoksi juuri pelkäsin järkeni puolesta). Löytyykö jollakulla oikeasti diagnoosin saaneella kokemusta esim. tällaisesta:
- tuntoaistisi "sekoaa", tuntoaistisi virittyy yhtäkkiä äärimmileen ja se tuntuu kaamealta, kuin kehonkuva "hajoaisi" -> paniikki!
- mieleen nousee jokin omituinen ajatuskuva, ihan vain muutamaksi sekunniksi, mutta se absurdiudessaan tuottaa tunteen, että olet sekoamassa -> paniikki!
- tunne, että "seinät kaatuu päälle" koska näyttää siltä kuin seinät olisivat todella lähellä, ikäänkuin näkökentästä katoaisi kolmiulotteisuus ja kaikki näkökentässä oleva olisi ihan nenässä kiinni -> paniikki!
- samalla hikoilet, vapiset, pulssi vetää tuhatta ja sataa
- tila meni ohi mm. liikkumalla, käsien ravistelulla, hengityksen pidättelyllä, ikkunan avaamisella tai ulos menemisellä, syömisellä (yleensäkin tarkkaavuuden keskittämisellä johonkin muuhun tai jotakin)
- kokonaiskesto n. 10-20min
Kärsin tästä teini-iässä lähes joka yö ja pelkäsin kohtauksia myös päivisin. Hoitoa en saanut, ongelma parani omatoimisella hoidolla = opettelin selvitymään tilanteista yksin (pienempänä juoksin herättämään äidin ja nukuin loppuyön hänen vieressään, isompana oli pakko opetella ensin olemaan herätämättä muita kotona, sitten olemaan yksin kotona yötä, sitten olemaan yötä vieraiden luona). Kohtauksia tullut viimeisten 15 vuoden aikana alle 10 (yhtä kaameita edelleen, mutta tilanteen mentyä ohi, muistan taas, että selviän sittenkin järjissäni!). Mieltä on jäänyt askarruttamaan, ovatko kohtaukset alkujaan esim. epileptisiä/psykoottisia/unennäköä vai kuuluuko tällainen oireilu kokonaisuudessaan paniikkihäiriöön.
Mitäs sanotte?
- tuntoaistisi "sekoaa", tuntoaistisi virittyy yhtäkkiä äärimmileen ja se tuntuu kaamealta, kuin kehonkuva "hajoaisi" -> paniikki!
- mieleen nousee jokin omituinen ajatuskuva, ihan vain muutamaksi sekunniksi, mutta se absurdiudessaan tuottaa tunteen, että olet sekoamassa -> paniikki!
- tunne, että "seinät kaatuu päälle" koska näyttää siltä kuin seinät olisivat todella lähellä, ikäänkuin näkökentästä katoaisi kolmiulotteisuus ja kaikki näkökentässä oleva olisi ihan nenässä kiinni -> paniikki!
- samalla hikoilet, vapiset, pulssi vetää tuhatta ja sataa
- tila meni ohi mm. liikkumalla, käsien ravistelulla, hengityksen pidättelyllä, ikkunan avaamisella tai ulos menemisellä, syömisellä (yleensäkin tarkkaavuuden keskittämisellä johonkin muuhun tai jotakin)
- kokonaiskesto n. 10-20min
Kärsin tästä teini-iässä lähes joka yö ja pelkäsin kohtauksia myös päivisin. Hoitoa en saanut, ongelma parani omatoimisella hoidolla = opettelin selvitymään tilanteista yksin (pienempänä juoksin herättämään äidin ja nukuin loppuyön hänen vieressään, isompana oli pakko opetella ensin olemaan herätämättä muita kotona, sitten olemaan yksin kotona yötä, sitten olemaan yötä vieraiden luona). Kohtauksia tullut viimeisten 15 vuoden aikana alle 10 (yhtä kaameita edelleen, mutta tilanteen mentyä ohi, muistan taas, että selviän sittenkin järjissäni!). Mieltä on jäänyt askarruttamaan, ovatko kohtaukset alkujaan esim. epileptisiä/psykoottisia/unennäköä vai kuuluuko tällainen oireilu kokonaisuudessaan paniikkihäiriöön.
Mitäs sanotte?
Vastaukset 2
Vanhimmat
olen kokenut tosi paljon samantapaisia kohtauksia , mitä kirjoitit . lapsena sitä ei tietty osannu kertoo kellekkään niin , että olisi saanut apua . tein kuten sinäkin , menin yöllä vanhempien viereen ja muuten kärsin ns . painajaisista jotka tulivat valveilla olessa ( usein juuri yöllä ) . vasta ollessa n. 25v. osasin hakea jotakin apua tilanteeseeni . voit lukea siitä suomi24:n terveys sivulta kohdasta pelot . siellä olen vastannut nim. äippä :lle . toivon , että sinullakin ns. elämän laatu nousee , kuten minulle kävi ,kun sain sairauteeni oikean avun .
Kiitos paljon vastauksestasi. Olen onneksi parantunut jo kauan sitten. Muutama kohtaus on sattunut sen jälkeen kun täytin 16-17 (nyk 30), mutta niistä ei ole ollut haittaa, kun en pelkää kohtauksia enää. Viimeisin on ollut useita vuosia sitten.
Jännää kuulla, että jollakulla on ollut samanlaisia kokemuksia! Pelko oli nuoruudessa todella, todella kamalaa, mutta päiväsaikaan päällimmäisenä oli häpeä, minkä vuoksi jäin aika paljosta paitsi. Ei ollut sellaista ystävää jolle uskoutua ja koin rankaksi sen, että mulla oli niin suuri salaisuus yksin kannettavana. Piti esittää "normaalia" vaikka koin kauhua siitä, että sekoan. Rippikoulussa nukuin yöni sikeästi syömällä äidiltä nappaamiani diapameja, muutoin rauhoittelin itseäni ilman reseptiä saatavalla valerianalla ja B6-vitamiinilla. Tämä seikka vaikutti minuun varmasti paljon enemmän kuin itse paniikkihäiriö - tunne, että sinun on selviydyttävä yksin. Ei hyvä juttu lapselle!!!!! No mutta, olen yrittänyt antaa vanhemmilleni asian anteeksi. Äitini oli tuolloin hyvin ahdistunut ja omiin ongelmiinsa hukkunut, ettei kertakaikkiaan pystynyt näkemään minun hätääni (itseasiassa syy miksi aloin itse itseäni vierottaa pois äidin ja isän turvasta, johtui siitä, että äitini alkoi suuttua siitä kun herätin hänet toistuvasti). Isä asui viikot muualla eikä niin nähnyt tilannetta.
Voin sentään oppia tästä jotakin: lapsensa pitää viedä lääkäriin kun tällä on hätä! Ja jos itse on helvetin ahdistunut ja ongelmissaan, pitää osata pyytää apua koko perheelle, ei vain itselleen.