Alan vähitellen olla vakuuttunut siitä, että iso osa yksinäisyyttään surkuttelevista ei todellisuudessa edes halua tutustua kehenkään. Tai ehkä luulevat haluavansa, mutta elättelevät aivan epärealistisia harhakuvitelmia siitä, minkälaista ihmissuhteiden solmiminen ja ylläpitäminen on. Mistäkö tiedän?
Olen itse ollut vähän yksinäinen muutettuani uudelle paikkakunnalle. Asiaa ei ole helpottanut se, että olen introvertti. Puolisen vuotta sitten päätin, että edes yritän tehdä asialle jotain. Ei minua kukaan tule kotoa hakemaan. Aloin etsiä kontakteja netin kirjeenvaihtopalstoilta, koska se on kaltaiselleni ihmiselle helpoin tapa tutustua ja koska moni muukin ilmoituksen jättänyt kirjoittaa olevansa ujo ja vähän yksinäinen. Olen lähettänyt viestejä kuukausien varrella yli kymmenelle ihmiselle, jotka ovat ilmoituksen perusteella vaikuttaneet siltä, että meillä voisi hyvinkin synkata.
Ja mitä olen oppinut? Suurin osa ei vastaa yhtään mitään. Ne muutamat, jotka vastaavat jotain, lopettavat kirjeenvaihdon viimeistään parin viestin jälkeen. Ja ei, tämä ei johdu siitä, että olisin jotenkin pelottava, idiootti tai täysin häiriintynyt. Olen ystävällinen ja ennakkoluuloton, osaan kirjoittaa ja olen kiinnostunut ihmisistä. En usko, että joka ikisen tyypin kohdalla voi olla kyse siitä, että olimme sittenkin niin täysin eri planeetoilta, ettei yhteydenpito kannattanut.
Luultavasti kyse on siitä, että nämä ihmiset asettavat muille täysin epärealistisia kriteereitä ja elättelevät omituisia kuvitelmia siitä, minkälaista oikea ystävyys on. Heidän kuvitelmissaan ystävät ovat ilmeisesti aivan kaikessa samanlaisia, eikä tutustuminen vaadi mitään yrittämistä, koska syvä sielunkumppanuus syntyy ihan tuosta vain. Se on luultavasti juuri se pääsyy siihen, miksi he ovat yksinäisiä.
Olen itse ollut vähän yksinäinen muutettuani uudelle paikkakunnalle. Asiaa ei ole helpottanut se, että olen introvertti. Puolisen vuotta sitten päätin, että edes yritän tehdä asialle jotain. Ei minua kukaan tule kotoa hakemaan. Aloin etsiä kontakteja netin kirjeenvaihtopalstoilta, koska se on kaltaiselleni ihmiselle helpoin tapa tutustua ja koska moni muukin ilmoituksen jättänyt kirjoittaa olevansa ujo ja vähän yksinäinen. Olen lähettänyt viestejä kuukausien varrella yli kymmenelle ihmiselle, jotka ovat ilmoituksen perusteella vaikuttaneet siltä, että meillä voisi hyvinkin synkata.
Ja mitä olen oppinut? Suurin osa ei vastaa yhtään mitään. Ne muutamat, jotka vastaavat jotain, lopettavat kirjeenvaihdon viimeistään parin viestin jälkeen. Ja ei, tämä ei johdu siitä, että olisin jotenkin pelottava, idiootti tai täysin häiriintynyt. Olen ystävällinen ja ennakkoluuloton, osaan kirjoittaa ja olen kiinnostunut ihmisistä. En usko, että joka ikisen tyypin kohdalla voi olla kyse siitä, että olimme sittenkin niin täysin eri planeetoilta, ettei yhteydenpito kannattanut.
Luultavasti kyse on siitä, että nämä ihmiset asettavat muille täysin epärealistisia kriteereitä ja elättelevät omituisia kuvitelmia siitä, minkälaista oikea ystävyys on. Heidän kuvitelmissaan ystävät ovat ilmeisesti aivan kaikessa samanlaisia, eikä tutustuminen vaadi mitään yrittämistä, koska syvä sielunkumppanuus syntyy ihan tuosta vain. Se on luultavasti juuri se pääsyy siihen, miksi he ovat yksinäisiä.
Vastaukset 50
Vanhimmat
Melkoisen jyrkkä näkemys, vaikka toki ymmärrettävä. En kuitenkaan usko, että ongelma olisi siinä, että kukaan asettaisi liian epärealistisia kriteereitä ystävyydelle - asettaako oikeasti KUKAAN minkäänlaisia kriteereitä? Asetatko sinä odotuksia? Tuskin. Voimme toki ajatella, että toivomme mahdolliselta ystävältä ominaisuuksia A tai B, mutta "tosipaikan" tullessa luulen, että alitajuntaiset "ystävyyden kehitys"prosessit ottavat vallan. Ihmissuhteita ei rakenneta tietoisuuden varassa, ja siten kriteereitä on epärealistista asettaa.
Olen itsekin kirjoitellut muutaman kanssa, ja joillekin en pystynyt vastaamaan siksi, että heidän sähköpostipalvelunsa ilmoitti minulle joka viestin jälkeen, ettei viestiä voitu toimittaa. Tällä hetkellä kirjoittelen vielä kolmen ihmisen kanssa, yksi heistä on ollut kirjetoverinani jo kohta kaksi vuotta. Toiset taas ovat pudonneet matkan varrella, kukaan sen kummempaa syytä antamatta.
Itse luulenkin, että yhteydenpidon päättyminen on huomattavasti arkisempi tapahtuma, kuin vain epärealististen kriteerien täyttymättä jättäminen. Ihminen ehkä ajattelee, että "no, kirjoitan hänelle huomenna", ja sitten koko päivä kuluukin kuin huomaamatta Youtube-videoiden (yms) parissa. Ehkä kirjoitit pitkän ja ajatuksia sisältävän viestin, ja vastaanottaja jäikin pohtimaan sitä pidemmäksi aikaa. Ja kun aikaa kuluu, vastaamisesta tulee yhä vaikeampaa, "en minä enää kehtaa", tai "hän on varmasti minulle jo vihainen!" Ehkei keksikään mitään kirjoitettavaa?
En tiedä miksi jotkut meistä jäävät yksinäiseksi. En kuitenkaan usko, että minä olisin yksinäinen siksi, että asettaisin muille "epärealistisia kriteereitä".
"Ehkä kirjoitit pitkän ja ajatuksia sisältävän viestin, ja vastaanottaja jäikin pohtimaan sitä pidemmäksi aikaa. Ja kun aikaa kuluu, vastaamisesta tulee yhä vaikeampaa, "en minä enää kehtaa", tai "hän on varmasti minulle jo vihainen!"
Tuon vuoksi jos jättää vastaamatta niin ihmisen tulee olla aikamoinen vässykkä, ei pahalla. Ihan voi aloittaa viestin pyytämällä anteeksi, että vastaaminen kesti. Kyllä järkevä ihminen anteeksi antaa ja ymmärtää. Eihän muutenkaan voi vaatia, että toinen vastaa heti seuraavana päivänä, mielestäni ihan normaalia, että vastaamisessa saattaa mennä joskus useampikin viikko tai jopa kuukausi.
"Ehkei keksikään mitään kirjoitettavaa?"
No silloin voi lyhyesti sanoa, ettei päässä nyt liiku oikein mitään. Jos kiinnostusta on jatkaa yhteydenpitoa, vastaa ja sanoo suoraan, näin kirjoitusvuoro siirtyy toiselle. Joku voi kokea jossain vaiheessa, että kirjoittelu ei enää muuten vaan kiinnosta. Mielestäni olisi kohteliasta ilmoittaa kirjoittelukaverille, ettei toinen joudu miettimään, että miksi lopetti kirjoittelun, kuoliko hän! Voisimpa kokemuksen perusteella sanoa, että ihmiset vain lopettavat kirjoittelun, mitään toiselle selittämättä miksi. En usko, että syynä olisi liian suuret odotukset vastapuolen suhteen.
No, kysehän on yksinäisistä ihmisistä, joten lienee todennäköistä, että moni meistä on vässykkä. En tosin osaa sen syvemmin asian psykologiseen puoleen paneutua, sille itse kyllä jätin kerran vastaamiseen hyvin myöhäiseksi, ja pyysin sitä anteeksi. Mutta ihmisiä kun on erilaisia, niin on myös erilaisia toimintatapoja.
Minulle ei ole niinkään ollut se ongelma, ettei ole ollut mitään kirjoitettavaa, vaan se, että kirjoitettavaa on ollut liiaksikin. Ehkä kirjoitin liian pitkiä viestejä, ja tylsistytin vastaanottajan hengiltä, mistäpä sen tietäisi, kun minkäänlaista selitystä ei ole takaisin tullut. En kuitenkaan usko, että ihmiset jättäisivät vastaamatta, tai lopettaisivat yhteydenpidon silkkaa ilkeyttään, tai epärealististen odotusten takia, vaan taustalla lienee psykologisia ongelmia, joiden takia moni meistä varmaan alunperinkin on jäänyt yksinäiseksi.
Aivan, ilkeyttää varmaankaan tuskin moni jättää vastaamatta. Taustalla voi henkilöllä olla masennusta ym. Sitä vain ihminen helpostii rupeaa miettimään oliko vika itsessä, kun toinen lopetti yhteydenpidon mitään selittämättä. Yksinäiselle ihmiselle se voi olla kova isku itsetunnolle jos asia jää kummittelemaan. Loukkaavimpana olen pitänyt sitä jos ihan tuttu henkilö on lopettanut kirjoittamisen selittämättä asiaa. Meitä on todellakin moneen lähtöön.
"Luultavasti kyse on siitä, että nämä ihmiset asettavat muille täysin epärealistisia kriteereitä ja elättelevät omituisia kuvitelmia siitä, minkälaista oikea ystävyys on. Heidän kuvitelmissaan ystävät ovat ilmeisesti aivan kaikessa samanlaisia, eikä tutustuminen vaadi mitään yrittämistä, koska syvä sielunkumppanuus syntyy ihan tuosta vain."
Minä tunnistan itseni tuosta kuvauksesta. Vuosi vuodelta tuo piirre pahenee ja pystyn koko ajan tekemään vähemmän ja vähemmän kompromisseja sen suhteen, millaisen ihmisen kanssa haluan ystävystyä. Tämä on kai niin kutsuttua splittingiä, eli heti kun ihmisessä ilmenee mielestäni ei-miellyttävä piirre, niin luokittelen hänet "pahoihin" ja asia ei ole muutettavissa.
Olen taistellut tuon piirteen kanssa vuosikausia, mutta kuten sanottua, se vain pahenee.
Annan esimerkin. Tulen siskoni kanssa yleisesti ottaen hyvin toimeen. Hän kuitenkin on niin sanotusti kova vetämään kotiin päin. Jos tarjoan hänelle ravintolaillallisen, hän ostaa minulle myöhemmin karkkipussin ja ajattelee että olemme sujut. Hän on saanut minulta kaikenlaista, laukkuja ja vaatteita joita en tarvitse ym. mutta jos hänellä on jotakin tarpeetonta, hän haluaa minulta siitä maksun. Jos hän löytää kadulta toisen omaisuutta, hän pitää sen. Selityksenä on, että poliisi pistäisi sen kuitenkin omaan taskuunsa.
Hän on töissä palvelutalossa ja kertoo välillä, kuinka mummeleilla on setelitukkoja laatikoissaan ja kuinka helppo niitä olisi sieltä ottaa huomaamatta. Tuntuu kuin hän hakisi siunausta sille, että saisi niitä viedä.
Vaikka ihmisessä ei olisi muuten mitään vikaa, tällainen käytös saa päässäni soimaan, etten voi luottaa tähän ihmiseen, enkä voi sille mitään. Tuntuu että kovasti ahneen ihmisen järki sumenee niin täysin tietyissä tilanteissa, että hän heittäisi vaikka siskonsa sopivasta hinnasta susille.
No tämä ei kyllä liity nähdäkseni mitenkään aloitukseen. Jos kuvauksesi on totta, siskosi kohdalla ei ole kyse niistä pienistä eroavaisuuksista ja vajavaisuuksista, joista ap puhuu. Siskosi on yksinkertaisesti kusipää. Se on ihan eri asia.
No sitten minulla on ilmisesti äärimmäisen huono tuuri ihmisten suhteen, kun tuonkaltaisia epäluotettavia piirteitä tuntuu löytyvän kaikista tapaamistani ihmisistä. Toinen esimerkki töistä: juteltiin työkavereiden kanssa laastarisuhteista ja nyökyteltiin siinä porukalla, että ihan okei, kunhan kumpikin osapuoli tietää, millä mielellä siinä ollaan. Siihen yksi, että "No ei todellakaan sen toisen tarvitse tietää". Minulle tulee ihan sama reaktio kuin siskoni kohdalla, etten uskalla luottaa tuohon ihmiseen enää jatkossa. Lopulta en luota enää kehenkään, kun tosiaan tuonkaltaisia kommentteja tuntuu tulevan jokaiselta ihmiseltä milloin mihinkin asiaan liittyen.
Aina näillä ihmisillä kuitenkin niitä ystäviä on ja minulla ei, joten kyllä minä sen syyttävän sormen itseeni kääntäisin.
Itse olen myös huomannut ihmisissä tietyissä tilanteissa ja kommenteista, ettei heihin voi luottaa. Joku jopa käyttää hyväkseen muita ihmisiä. Ihmiset jotka eivät tunne häntä kehuvat kuinka mukava hän on jne. Minä olen sitten heidän mielestään kamala jos uskallan ääneen sanoa, ettei hän ole sellainen kuin monet luulevat. Valehtelee, ei maksa velkojaan, haukkuu toisten ulkonäköä ym. Voin paljon paremmin ilman tuon tyypin seuraa. Enkä hevillä luota kehenkään, on niin kaksnaamaista porukkaa maailma pullollaan. En jaksa ihmisiä, jotka ryyppävät ja sitten seuraavalla viikolla kerrotaan kuinka eksyi taas varatun miehen tai naisen matkaan, äänensävyllä joka kertoo, että ei omatunto kauheasti paina.
Mulla on ihan sama juttu. En tiedä, miksi löydän ihmisistä aina jotakin dorkaa. Tässä muutama esimerkki:
- Muuten fiksun oloinen ihminen osottautui polyamorian ystäväksi. Siis ei, ei ja vielä kerran ei. Maku meni.
- Toinen esimerkki: yliopistossa opiskeleva ja fiksu kaveri, mutta pettää kilttiä puolisoa selän takana, kerjäten mustasukkaisuutta
- Koulussa kiitettävä oppilas, mutta kamala kontrolloija ja komentelija. Ei ymmärrä että joku voi olla eri mieltä asioista. Pettää puolisoaan.
- Ihmiset jotka puhuu 90% ajasta omista asioista, toisen ollessa kuuntelijana (koska ei viitsi keskeyttää)
- Kaveri joka esittää kaikkien ystävää mutta puhuu kaikista pahaa selän takana ja vikittelee muiden miehiä
- Vanha mies, joka pistää alastomien naisten kuvia koneelle, seinille ja kaikkialle luullen, että se on coolia. Ei ymmärrä minkä häpeän aiheuttaa ja antaa itsestään todella nolon kuvan
- Mies joka arvostelee muita ja luulee olevansa todella fiksu vaikka tosiasiassa ryyppää ja on työtön, pyörii vanhempien nurkissa aikuisiällä
- Työkaverit jotka puhuu pelkkää peetä muista työntekijöistä
- Ihmiset, jotka ei edes yritä ymmärtää poikkeuksia ja vähemmistöjä maailmassa
Huoh, lista on loputon. Kaukaan ei ole täydellinen mutta moni on jäänyt ihmeen lapselliselle tasolla, jossa yrittää itse päteä muiden kustannuksella, hyväksikäyttäen toisten ahdinkoa. Näiden ihmisten sydän on pahuutta täynnä ja sitä suu puhuu.
Vastapainoksi pitää sanoa, että muutama iki-ihana ihminen on ollut olemassa ja on edelleen. Vaikka heissä on vikoja, heidän sydän on hyvä ja tarkoitus hyvä. Itse yritän ottaa muut huomioon ja olla kohtelias. Mutta jos joku kohtelee ikävästi, olen välinpitämätön. En halua leikkiä kavereita. Ystävyys on luottamusta ja toisen arvostamista.
Luultavasti vanhempana, joskaan en automaattisesti viisaampana, voin vinkata: jos ihminen valehtelee yhdessä asiassa, hän valehtelee myös toisessa. Totta on tietysti sekin , että jos ei välitä näistä "pikkujutuista", omaa paljon enemmän ystäviä.
Niin, olen yksinäinen ja haaveilen siitä etten olisi, mutta kun tästä tilasta on niin hemmetin vaikea päästä pois kun siihen on jo niin urautunut ja lisäksi on muodostunut jonkinlaista sosiaalista fobiaa. En minä osaa olla ihmisten kanssa, sosialisoida. Kokoajan tykyttää päässä ajatus että muut pitää minua kummallisena joka saa sitten arkailemaan sosiaalisissa tilanteissa, pyrkimään äkkiä pois silmiin katsomatta. Tämäkin voidaan tulkita kai ylpeydeksi ja kaikenlaiseksi muuksi pahaksi, varmaan viimeisenä käy mielessä ihmisillä että tuo on ujo ja yksinäinen.
Lisäksi voidaan kai sanoa että olen ronkeli ihmisten suhteen, millaisten kanssa jaksan olla tekemisissä. Esim. jotkut jatkuvasti yhteyttä pitävät väsyttävät minut nopeasti henkisesti ja mitkään alkoholin suurkuluttajatkaan eivät niin innostaisi.
Alkoholi toki helpottaa tilannetta ja humalassa tulen peräti hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta enhän minä jatkuvasti päissäni voi olla. Sitten kun pää selkiytyy niin se on taas paluu sinne ahdistuneeseen yksinäisyyteen ja nekin ihmiset joiden kanssa huppelissa tuli niin hyvin toimeen vaikuttaa olevan kuin toiselta planeetalta enkä minä heitä jaksa.
No, ehkä tässä sitten ollaan yksin koko elämä.
Minua ei ainakaan liveseura juurikaan kiinnosta. Joutuu aina kuuntelemaan asioita, jotka eivät kiinnosta ja keksimään teennäisesti keskustelunaiheita kaikesta tyhjänpäiväisestä. En tosin myöskään laita ilmoituksia netin kirjeenvaihtopalstoille.
Mielenkiintoista. Tunnetko siis kuitenkin olevasi yksinäinen? Siis jos kaikki muut ihmiset tuntuvat tyhjänpäiväisiltä niin kaipaatko edes kenenkään seuraa?
Yksinäisyys tarkoittaa minulle tietynlaista irrallisuuden tunnetta. Sen aiheuttaa juuri se, etten viihdy ihmisten seurassa. Jos viihtyisin ihmisten seurassa niin totta kai sitä seuraa hankkisin, kun ei sosiaalisia pelkojakaan suuremmin ole.
Joiltakin osin kuulostaa paljon samalta kuin omat ajatukset vielä muutama vuosi sitten.
Minun täytyi elää reilusti parikymppiseksi ennenkuin edes osasin yhdistää oman olotilan yksinäisyyteen. Ei se tuntunut loogiselta ollenkaan kun ihmisten seura lähinnä väsytti henkisesti ja pahensi sitä jonkinlaista "pahaa oloa" mitä kuitenkin tunsi.
Sitten minulle kävi niin, että ihastuin, fiktiiviseen hahmoon. Siinäkin meni kauan että ymmärsin että kyse oli ihan oikeasti jonkinlaisesta ihastuksesta. Ei sekään tuntunut kovin järkevältä, kun olen kuitenkin ihan täysjärkinen tyyppi joka ymmärtää eron todellisuuden ja telkkarin välillä. Ja olin jatkuvasti täysin tietoinen siitä että ihastukseni on fiktiivinen hahmo, ei edes jokin näyttelijä jota ei voi saada vaan hahmo. No, kun sitten alkoi pikkuhiljaa päähän selkiytyä edes jonkinlainen aavistus siitä mitä se tarkoittaa kun ihastuu, niin johan sitä alkoi ymmärtää sen ihmisten merkityksenkin.
Ja sitten maailmani romahti. Tiesin, että ihastukseni oli mahdoton. Tiesin että minun tilanteessani olisi ollut vaikea päästä edes ensimmäisillekään treffeille.. Ja tiesin että sellaisen oikeanlaisen ihmisen löytyminen olisi sitäkin vaikeampaa.
No, nyt tilanne on jo huomattavasti parempi. Ja uskoa tulevaisuuteenkin on.
No minulla on ikää jo reilusti päälle kolmenkymmenen, eikä mitään ihastumisen tapaistakaan ole ollut. Tai no, ehkä teini-iässä puhtaasti ulkonäköseikkoihin.
Niin, siis tottakai seksuaalista vetoa juu.. Mutta himo ja ihastus ovat kaksi ihan eriasiaa..
Ja sitten kun piti olla vielä niin saakelin itsepäinen idealisti. Siis enhän minä oikeastaan vieläkään edes halua pelkkää seksisuhdetta. Mutta jos nyt saisi elää teinivuotensa uudestaan, niin olisin ehkä edes yrittänyt vaikka sitten aivan puhtaasti seksuaaliselta pohjalta ja toivonut että jossain vaiheessa löytyisi muutakin.. Tuskinpa edes siinä kohtaa pettyminen olisi kovin pahoja traumojakaan tuottanut.. Vaan minkäs teet, kun oli typerä idealisti, niin oli typerä idealisti. Nyt häpeän sitä etten ole koskaan ollut naisen kanssa.
Ehkä se häpeäkään ei ole maailman fiksuin reaktio tähän tilanteeseen, mutta minkäs teet? Kun tuntuu siltä että hävettää, niin en minä sille paljoa mahda. Omalla kohdallani toivon kovasti, että tämä uusi suhde kehittyisi toivottuun suuntaan.. Tai kun ainakin pääsisi tästä **** häpeästä.
Toivottavasti et pahastu, että nyt olen puhunut lähinnä itsestäni..
Siinä, ettei ole vielä ollut naisen kanssa "sillai", ei ole mitään hävettävää. On toki sellaisia naisia, jotka odottavat tiettyä kokemusta, mutta siinä ei ole mitään ihmeellistä sinänsä, sillä meitä ihmisiä tunnetusti riittää joka junaan, ja jotkut jäävät jo asemalle. Uskoisin itseasiassa, vaikka en pysty tätä väitettäni osoittamaan millään todeksi, sillä se perustuu vain omiin kokemuksiini, useimmat naiset pitävät miehen neitsyyttä kiihottavana. Silloinhan pystyy "kouluttamaan" miehen omiin tarpeisiin sopivaksi.
Ja toisaalta, voithan kääntää tilanteen myös eduksesi: sanot vain, että olet säästänyt itseäsi sitä oikeaa varten!
Juu, tiedän, että moni sanoo niin.. Itsekin sitä yritän itselleni uskotella. Sen uskominen on vaan asia erikseen. Kai tässä on jonkinverran jotain ikäkriisin tapaistakin mukana.. En voi oikein muuttaa miksikään, että niin sanoakseni, uudesta kalenteristani löytyy jo se päivä kun täytän 30.. Se on liikaa jo minulle itsellenikin, sama se mitä mieltä muut ovat. Olen itsekin kyllästynyt siihen, että olen ajatellut tyttöjä 7 vuotiaasta lähtien.. Välillä tuntuu että menee pää sekaisin.
Ja silti, enemmän minä kaipaan hellyyttä. Hulluksihan tässä tulee, kun ei ole ketään jota koskea.
Vaikea sanoa muiden puolesta, mutta en minä ainakaan halua olla yksin. Olen huomannut treffipalveluita käyttäessäni saman: joko ei kyetä vastaamaan ollenkaan tai sitten lopetetaan kirjoittely yks kaks muutaman viestin jälkeen, luisti juttu miten hyvin tahansa. Sittenhän on näitä jotka "katselee vaan" ja tuhlaavat mukavasti tositarkoituksella seuraa etsivien aikaa. Profiilissahan sitä ei tietenkään passaa ilmoittaa vaan ensin vaihdetaan muutama viesti ja sitten kun toinen ehdottaa tapaamista, "mä vaan kattelen" ja toivotellaan muka hyviä jatkoja. Itsekin törmäsin tällaiseen ihmistyyppiin äskettäin.
Itsellä menis tää yksinäinen elämä ihan jees kuhan tosiaan saisi olla yksin vailla naisten ja pariskuntien ahdistusta luovaa "pitäisikö minunkin tehdä jotain asialle"-vaikutusta. Poissa silmistä ja poissa mielestä. Olen yrittänyt parhaani mukaan pysytellä erossa ahdistusta luovista tilanteista, mutta joskus se ei vaan ole mahdollista kuten nytkin töissä missä eräs sinkkunainen aiheuttaa aivan mahdotonta oikkuilua ja ahdistusta. Hommaisi nyt se muija miehen että helpottaisi, heh.
Ja ei, se ei ainakaan auta että väkisin menisin kaikenmaailman ryyppy- ja muihin vastenmielisiin tilanteisiin, se saattaa sillä hetkellä alkaa tuntumaan ookoolta mutta siitä on aina väistämätön paluu tähän normaalitilaan ja sysään ne ihmiset taas kauemmas jotka hetkellisesti päästin lähemmäs.
En halua olla yksin
En minäkään..
Ystävystyminen on hidas prosessi ja se vaatii paljon aikaa ja oma-aloitteisuutta. Sempä takia monella ei riitä motivaatio ja halukkuus ystävystyä tai sitten on huonoja kokemuksia tai on jo muuten puolittain masentunut ja menettänyt toivonsa ystävien saamisesta.
Moni ajattelee tosiaan että ystävän/kumppaniehdokkaan pitäisi olla täysin samanlainen tai muuten täysin sopiva ennen kuin voi ajatellakkaan tutustuvansa. Tämän takia ei haluta uhrata aikaa sellaisiin jotka vaikuttavat vähänkin erikoisemmilta tai sitten ovat muuten epäkiinnostavia.
Eipä tuossa ole yleensä muuta vaihtoehtoa kuin yrittää löytää sellaisia ihmisiä jotka haluavat tutustua ja jotka eivät ole ensimmäisenä luovuttamassa. Se voi olla kyllä haastavin osuus.
Miksi ihmisen ei anneta olla yksinäinen? Miksi osa ihmisistä ei kunnioita ihmisen toivetta olla yksin vaan yrittävät väkisin tutustua suhun? Mitä jos ei halua tutustua, kuinka monta kertaa se pitää sanoa ja millä tavalla että se menee perille?
No ainakin aloutuksen tapauksessa ihmiset ovat ihan itse etsineet seuraa, joten on vähän merkillistä esittää, että yritetään tutustua väkisin. Ja siis onko sulla todella ongelmana, että ihmiset yrittävät ihan väen väkisin tutustua, vaikka olet hapan ja torjuva. Jopas on ongelma!
Jep.. Ei ole ainakaan minulle yksin jääminen tuottanut mitään vaikeuksia. Sen sijaan saa jatkuvasti miettiä miten saisi niitä kontakteja aikaiseksi, että pääsisi edes alkuun.
Itse olen kamppaillut yksinäisyyden kanssa jo vuosia. Koko teini-ikä meni siihen ja yksinäisyys jatkuu edelleen. Mutta hiljalleen olen tajunnut että ehkä haluankin olla yksin. Koska jos todella haluaisin kavereita, niin asiat olisivat elämässä menneet eri tavalla. Mutta olen aina ollut ihminen joka on tarvinnut omaa aikaa.
Olen usein huomannut että ikävä tunne yksinäisyydessä liittyy "statukseen", olen hävennyt sitä että olen yksin. En ole niinkään itse kärsinyt yksinäisyydessä elämisestä muuten. Jos en ajattele sitä mitä muut ajattelevat minusta, niin silloin yksin oleminen ei tunnu pahalta. Silloin siitä oikeastaan nauttii, ei täydy elää muiden toiveiden mukaan!
Olennainen kysymys minkä yksinäinen voi esittä itselleen on: "Olisinko kenen tahansa ihmisen kanssa mielummin kuin olisin yksin?". Jos tuohon vastaa kyllä, niin silloin ei todellakaan halua olla yksin. Mutta jos vastaa "ei", kuten itse vastasin, niin ei silloin yksinäisyys itsessään taida ollakaan se ongelma.
En tiedä, elättelevätkö monetkin yksinäiset harhakuvitelmia siitä, mitä ystävyys on, mutta varmasti monet ainakin lataavat liikaa odotuksia tapaamisiin. Toinen asia on, että pitkä yksinolo voi hyvinkin heikentää sosiaalisia taitoja ja toisaalta sosiaalinen jännittäminen voi olla eräs syy siihen, että ihminen alunperinkin eristäytyy. Kolmanneksi pitkään yksinäisyyteen voi liittyä masennusta ja tietynlaista syrjäytymistä, jos yksilö on pitkän aikaa vaikkapa sairauslomalla, työttömänä tai työkyvyttömyyseläkkeellä. Nämä seikat ovat omiaan heikentämään itsetuntoa. ja kun ei arvosta itseään, ei osaa luottaa siihen, että tulisi hyväksytyksi muidenkaan silmissä. Silloin ennakoi valmiiksi torjuntaa ja suojellakseen itseään pettymykseltä voi itse vetäytyä sosiaalisista kontakteista tai olla liian etäinen, kun ei uskalla paljastaa itsestään liikaa - jos vaikkapa opiskelut ovat jääneet kesken, ei ole työhistoriaa jne, voi olla sellainen "luuseriolo" ja tuntua, ettei ole juuri kerrottavaa uudelle ihmiselle. Lisäksi yksinäisyyteen ovat voineet johtaa pettymykset ihmissuhteissa, jolloin ihmisen on vaikea luottaa toisiin. Vaikka olonsa kokisi yksinäiseksi, voi yksinolo tuntua turvallisemmalta vaihtoehdolta.
Puhun kokemuksesta. Olen masennuksen takia eläkkeellä ja yliopistokoulutukseni jäi kesken. Asia hävettää minua ja olen huomannut, että minun täytyy ensin oppia rakastamaan itseäni, ennen kuin voin solmia aidosti merkityksellisiä ihmissuhteita. Huonon itsetunnon vuoksi olen pari kertaa ajautunut todella satuttaviin parisuhteisiin. Nyt suojelen itseäni ja opettelen ensin nauttimaan itse omasta seurastani.
" Asia hävettää minua ja olen huomannut, että minun täytyy ensin oppia rakastamaan itseäni, ennen kuin voin solmia aidosti merkityksellisiä ihmissuhteita. Huonon itsetunnon vuoksi olen pari kertaa ajautunut todella satuttaviin parisuhteisiin. Nyt suojelen itseäni ja opettelen ensin nauttimaan itse omasta seurastani."
Juuri noin. Ei voi rakastaa muita jos ei osaa rakastaa ja arvostaa itseään. Enkä tarkoita sellaista narsistista ja egoistista itserakkautta, vaan aiemminkin myötätuntoa ja arvostusta itseään kohtaan.
Monet ihmiset hakevat toisista tukea itselleen ja huonolle itsetunnolleen. He kuvittelevat että omat ongelmat ratkeavat ulkopuolisten ihmisten avulla. Mutta todellisuudessa onni ja tasapaino pitää löytää omasta itsestään.
Monen kohdalla kyse ei ole suinkaan siitä, että haluaisivat olla yksin vaan siitä, että eivät kehtaa/uskalla/tai muuten pysty menemään muiden seuraan.
Pitää etsiä muualta kun netistä . Nää on ihan erijuttuja. Pitää olla paljon liikenteessä . Vaikka ihan kaikenlaisten ihmisten kanssa . Niillä kaikenlaisilla ihmisillä on kavereita joista saatat olla kiinnostunut . Kannattaa verkostoitua tällä tavalla . Vanhatkin ihmiset voivat tutustuttaa sinut nuoriin sukulaisiin . Naapurin mummon lapsen lapsi ja n.e. Ole avoin ja iloinen jokasuuntaan . Älä valikoi liikaa voit löytää kaikenkeskeltä aarteen .
Perinteisempiä tutustumistapoja mitenkään väheksymättä voisin kuitenkin muistuttaa siitä, että monikin on kuitenkin löytänyt myös sen elämänkumppaninkin netistä.
Jos se toimii niin hyvä. Jos on jo vuosia hakannut päätään ihan turhaan seinään niin kannattaa kokeilla muuta. Itse huomasin, että tavallisen näköisenä vähän pyöreänä naisena on ihan turha yrittää sitä kautta. Kun lähden ulos "yöelämään" niin olen enemmän kuin arkipäiväinen naama ja kymmenen ylimääräistä kiloa; minusta nähdään myös huumorintajuni, hymyni ja positiivinen elämänasenteeni. Vieläkään ei ole parisuhdetta mutta itsetuntoni on noussut monta pykälää ja se taas saa hymyilemään entistä enemmän ja se saa ihmiset kiinnostumaan seurastani. Ikinä enää en lähde kerjäämään netin kautta huomiota ja vastaanottamaan viestejä tyyliin "lähetä ensin kuvas niin katsotaan värähtääkö".
Ääliöitä olet silti varmaan kohdannut "yöelämässäkin".. Että onko se sitten ihme jos yhtä huonoja ehdokkaita löytyy netistäkin?
En ihan jaksa uskoa että jäisit ilman pelkästään painon takia.. Moni mies on turhautunut nettideitteihin kun kukaan ei vastaa vaikka kirjoittaisi mitä. Pahimmillaan oli itsekin vaikea löytää motivaatiota lähestyä taas uusia ihmisiä viestillä, kun kukaan ei vaivautunut vastaamaan.
Muutakin saa toki ihan vapaasti kokeilla, en minä sillä..
No yksinolo on valinta ja yksinäisyys tunne. Itseäni hakattiin koulussa alaluokilta ammattikouluun asti. Eikä kotonakaan helppoa ollut. Yksinäisyyttä olen kokenut koko elämäni,viihdyn kyllä yksinkin. Onneksi olen löytänyt urheilusta ja avantouinnista helpotusta yksinäisyyden tuomaan ahdistukseen. Näitä lajeja harrastan kylläkin yksin kun ei kavereita ole. Asun vieläpä metsässä,mökissä 15neliötä ei tule vettä,ei ole vessaa ym.mutta sellaista se elämä on. Hyvää ja rauhallista joulua ja ennenkaikkea voimia elämään...kaikille yksinäisille meitä on paljon...
"No yksinolo on valinta"
Ei aina. Taistelin vuosia että saisi edes jonkinlaisen kontaktin johonkin ihmiseen.. Meinas usko loppua moneen kertaan ennenkuin alkoi tapahtua.. Ja tottapuhuen aika hiljaksiin on mennyt sen jälkeenkin. Mutta minkäs teet, elämä ei aina mene niinkuin on ajatellut.
Minunkin mielestäni usein yksinäinen ihminen on kriittisempi yksilönä, varautuneempi eikä pidä kapakoissa pyörimisestä?
Juuri tällaisten palstojen kautta on siksi helpompaa löytää samankaltaisia kavereita.
Mikä kiinnostaa siihen tarttuu, mutta jos on vähän kiinnostuksen kohteita, on vähän mihin tarttua.
Vapaaehtoistöitäkin olisi olemassa, paljon yksinäisiä vanhuksia sairaaloissa kaipaamassa ulosviejiä yms. vaan ketä kiinnostaa.....? vai kiinnostaako sittenkin.
Voi harrastaa roskien keruuta luonnosta joka jo on hyvää työtä sekin (harrastin ite aika paljon ennen, nyt vähemmän)
Voi koettaa kohentaa muiden yksinäisten mieltä ja jakaa tuntemuksia.
On ihanaa olla sellaisten ihmisten seurassa joiden kanssa kokee yhteydentunnetta ja kommunikaatio pelaa.
Haluisin korkeintaan naisen elämääni, mutta ei pahemmin kiinnosta mikään muu ihmiskontakti enää.
Turha odottaa että se naisenkaan kanssa toimisi ellei kykene ylläpitämään edes normaaleja kaverisuhteita.
Nimenomaan. Itseäni ei kyllä pätkääkään kiinnostaisi mikään kaikkia muita halveksiva ihmisvihaaja, joka kuitenkin haluaa naisen lämmittämään sänkyään ja pesemään kalsarinsa.
Hyvä esimerkki siitä, miten naisille ei mikään kelpaa. Jos miehellä on iso liuta kavereita, niin nalkutatte kun mies on aina kavereittensa kanssa. Kaverittomalla miehellähän sitä riittäisi aikaa teille, mutta eihän sekään käy...
t: erityyppi
Monille riittää puoliso, jonka kanssa elää ja olla. Jos on joutunut kiusatuksi, ihmisviha tai -pelko on luonnollista ja oikeutettua. Minua ärsyttää ihmiset jotka on heti tuomitsemassa erilaisia ihmisiä tietämättä taustoja. Nämä "sosiaaliset ekstovertit" on aina piinaamassa muunlaisia ihmisiä. Ja todeta täytyy, että "sosiaaliset ekstovertit" osoittautuu kevytkenkäisiksi, itsekeskeisiksi ja sosiaalisesti heikkolahjaisiksi ihmisiksi. Heille on helppo teeskennellä, kun vaan jaksaa esittää.
Siis jos on vain pelkästään kaveruudesta tai ystävyydestä kyse ei siis elämäkumppanin etsimisestä, tietysti asia voi päteä edelliseenkin.
Kyllä sen yleensä melko nopeasti huoma synkkaako ihmisen kanssa käyminen vai onko pelkää kylmää tervapadan sekoittamista koko henkilö kemia ihmisen/ten kanssa, niitä suhteitakin on joissakin tilanteissa vain pakko sietää mutta mitään parempaa kaveruus tai ystävyys suhdetta tuskin siitä tulee.
No ei ainakaan omalle osalleni tule, en ala väkisin näkemään vaivaa kyseisen eteen, että saa kaverin jonka kanssa ei tule juurikaan koskaan mitään muuta kun sinun apuasi tarvittaessa, silloinkin on pakottava tuntuista mentävä kun on luvannut mennä auttamaan.
Kun apua tarvitset itse on kun joskus sitten tarvitset ehkä vastapalvelusta pyytää voit ja luvatakin voidaan, kun heti lähestyy tai saapuu asia joko peruutetaan juuri ennen tai sitten odottelet vain sitä apua saapuvaksi sovitulla hetkellä, kuitenkaan ketään paikanpäälle ei saavu saat yksin rehkiä hommasi kanssa ja se apu oli siinä, ei kun mä tein sen sitten ite kun ei apua tullutkaan.
Yksinäisyyteni on naisten syytä.
Olet täysin asian ytimessä. Tuo on tiedetty pitkään ja hartaasti.
Minä olen melkeinpä jo luovuttanut ystävien suhteen, jotenkin on niin raskasta yrittää solmia ystävyys suhteita kuitenkaan niissä onnistumatta. Tätä on jatkunut koko elämäni ajan. Aina suurimpia ongelmia on ollut ystävättömyys. Mulla on avopuoliso, hän on minulle tällä hetkellä tärkein ja samalla paras ystävä. Olisihan se silti kiva jos olisi muitakin ihmisiä ketä nähdä kuin avopuolison ystävät ja oma perheeni. Ehkä olen liian valikoiva, mutta en nyt ketä tahansa halua ystäväkseni. Vaikka olen yksinäinen, en ole nössö kuten monet muut. Osaan kyllä sanoa mielipiteeni ja poikaystäväni kanssa olen välillä liiankin puhelias. Muille sen sijaan en uskalla näyttää omaa itseäni, enkä edes vaivaudu tutustumaan. Jotenkin valmiiksi jo ajattelen etten kelpaa. Taustalla voi olla esim se, että olen melkein aina ollut vailla ystäviä ja yläasteella minua syrjittiin melko pahasti. En myöskään yritä tutustua sen takia etten olisi liian takertuva koska usein minä joudun soittelemaan ja kyselemään kuulumisia.
En ole myöskään mikään friikki, ihan normaali nuori nainen, pidän muodista, ruoanlaitosta, eläimistä, musiikista jne.
Syitä sille miksi en halua tutustua johonkin voi olla mm.
-hän on yliujo, minun pitää puhua koko ajan
-liian puhelias, en saa suun vuoroa eikä hän oikeastaan kuuntele minun juttujani
-hänellä on paljon kavereita, tuskinpa merkitsisin muiden joukossa mitään, en halua olla vara-vaihtoehto
-liika alkoholin käyttö tai vaikka huumeiden käyttö (mikä on mielestäni ymmärrettävää jos en halua olla kyseisten tyyppien kaveri)
-hänen kanssaan ei voi tehdä kuin paria juttua, esim pelata jotain pleikkaripeliä
-hän on liian takertuva ja luulee että olemme bestiksiä parin tapaamisen jälkeen
-tyhmät jutut ja meillä on erilainen huumorintaju, minua ei naurata hänen vitsinsä
-hän ei tee mitään kaveruuden eteen, minä joudun soittelemaan ja pyytämään kylään
-jälkeenjääneisyys ja tyhmyys, hän ei ymmärrä kaikkia juttuja
-lapsellisuus
Tälläisten ihmisten kanssa olen ollut tekemisissä ja enempää tuollaisia en jaksa. En myöskään jaksa väkisin etsiä kavereita esim. netistä. Joskus juttelen joillekkin mutta se jää sit siihen... Toisaalta olen ihan tyytyväinen tähänkin tilanteeseen. Avopuoliso on mitä ihanin ja tulevaisuuden suunnitelmat on selvillä, haluamme samoja asioita elämältä.
En ihmettele yksinäisyyttäsi. Vaikutat todella suvaitsemattomalta ja omahyväiseltä. Muut ovat liian äänekkäitä, liian hiljaisia, friikkejä, tyrkkyjä, liian passiivisia, liian tyhmiä jne. ja sinussa itsessäsi ei ole mitään vikaa.
Miehenhän nainen löytää tietysti aina, se ei ole mikään meriitti.
Tää on huono parinetsimispaikka . Kannattaa lähteä ulos ,kaupungille ,kavereita keräilemään . Juttelemaan mukavia tutuille ja tuntemattomille . Sieltä löytyy kun pitää silmänsä auki eikä ole järjettömän kranttu .
Olen yksinäinen, eikä tutustuminen uusiin ihmisiin kiinnostaa yhtään. Uusien ystävien löytäminen on vaikeaa ja vie paljon aikaa ja kun sopiva löytyy, pitää nousta kaverihierarkiassa, jos halua viettää enemmän, kuin 15 minuuttia kerralla.. Tyttöystävästä en halua edes puhua.
En ole kiinnostava ja 25 vuotiaaksi olen sosiaalisesti taidoton ja kokematon, mikä tekee uusien kontaktien löytämisestä vielä hankalampaa. Ei vaan kiinnosta nolaa itseäni ja kuluttaa aikaa teoreettisen hyödyn takia.