Onko tällä palstalla muita, joilla on ongelmia vanhempiensa kanssa? Minulla on alkanut olemaan ongelmia äitini kanssa, enkä oikein tiedä mitä tekisin. Jaksaa vaan pitäisi, mutta kun aina ei jaksaisi. Nytkin äiti jumpittelee, ja joulu on lähellä.. Yhden päivän olen ajatellut jakaa äitini kanssa.
Tiedänhän minä sen, että kiukuttelu voi olla oire esim. dementiasta. Mutta kuinka huolehtia sellaisesta "kiukkuisesta" vanhasta äidistä?
Tiedänhän minä sen, että kiukuttelu voi olla oire esim. dementiasta. Mutta kuinka huolehtia sellaisesta "kiukkuisesta" vanhasta äidistä?
Vastaukset 28
Vanhimmat
Hei uteliaisuuttani kysyn kuinka vanha olet ja kuinka vanha on äitisi.
Saattaahan se olla niinkin, että sinä olet se hankala ja äiti kiukkuilee sen takia. Onko sulla siis dementia alkamassa?
Tähän auttaa oikeastaan vain kolme asiaa: kärsivällisyys, kärsivällisyys ja kärsivällisyys.
Niin siis mistä todellakin on kyse?
Aikatauluista vai vaan ihan oikeasti käsityseroista?
Mistä on kyse.
Tilanteen ratkaisu kun riippuu vastauksista.
Onko kyse todella dementiasta,vai onko kyse siitä,että äitisi vihdoinkin uskaltaa tuoda omat toiveensa esiin?
Millainen suhde teillä todella on???
Kun en voi tietää niin pakko kysyä.
Ja vastaa rehellisesti. Onko kyse hallinnasta,vai sen menetyksestä.?
Mieti tarkkaan,ennekuin vastaat.
Sillä muuten palstalaiset eivät voi antaa rehellisiä vastauksia.
Kyllä naurattaa, kun menneitä jouluja muistelee! Mielisairas äitini keksi aina mitä kummallisempia toilauksia ja tietysti suuttui milloin mistäkin kuvittelemastaan eleestä tai ilmeestä. Ei mitään ihania joulumuistoja!
Myöhemmin dementoituneena kiukutteli joulupöydässä jouluruuista, joita ei omasta mielestään ollut koskaan syönyt! Oli siinä sellainen akka, jonka kanssa oli kestämistä! Onneksi on jo tuoni korjannut, mutta joskus vaan toilauksensa muistuu mieleen!
No sen on sellaista yleistä kiukuttelua vähän joka asiasta, minun, lääkärin, naapurin tms .tekemisistä. Äiti on 75 ja minä 50. Oikeastaan mikään ei ole koskaan kohdallaan. Minä koitan jaksaa, jaksaa, jaksaa... Joskus vain väsyy. Äiti on fyysisesti ihan hyvässä kunnossa, mutta jotenkin pään sisällä taitaa kaikki kiertää (negatiivista) kehää. Joulu meni nyt ihan hyvin.
Vaikka aloitus on jo parin vuoden takaa, tämä 20 10 kertomus äidistään kuvaa meidän äitiä myös. Tunnustan hermostuvani häneen joskus. Häntä ei voi muuttaa, joten koetetaan kestää. Hyviä puoliakin löytyy. Onneksi on hyvässä fyysisessä kunnossa ikäänsä nähden, on 85 . Välillä vähän taukoa, niin sitten taas jaksaa. Välejä ei kannata rikkoa, ihan itsensäkään takia. Tsemppiä ap:lle ja muillekin.
Kun olit 2-vuotias vaippahousu äiti joutui kestämään kiukutteluasi ja hoivaamaan sinua. Niin se vain on että kun vanhemmille kertyy ikää, niin osat kääntyvät toisin päin. Nyt on sinun vuorosi pitää huolta äidistäsi!
Minä en koe mitään velvollisuuksia sen takia kun äiti on minut hoitanut 2-vuotiaana. Se on nimenomaan vanhemman velvollisuus, hoitaa lapsi kun on lapsen synnyttänyt.
Voi äitiparkoja kun JOUTUVAT kestämään lasten kiukuttelua. Kuka käskee tehdä lapsia jos asenne on tuollainen.
Oma tytärkään ei ole minulle mitään velkaa sen takia kun hänet hoidin pienenä!
Onneksi et ole minun sukulaiseni, täysin empatiakyvytön ihminen.
Äidin tytär... se mitä sanot ihan oikein noin yleisesti katsoen, jos vaan jaksaa. Ja pientä jaksamista joutuu joskus venyttämään vähän isommaksi, kun antaa niin saa..
Itse äitinä en ajatellut että "kestän" lastani. Lapsen itku on mielenilmaisu muun puutteeessa, ja oli todella ilo hoitaa heitä. Valvomiset oli tietty rankkoja, mutta kun tiesi että ne loppuu aikanaan, niitä jaksoi.
Vanhemman kanssa on vähän eri. Koska on kyse aikuisesta jolla on oma päätäntävalta, joutuu koko ajan kuulostelemaan ja tunnustelemaan ja olemaan todella hienovarainen ettet astu toisen varpaille. On aikoja kun mikään ei mene hyvin etkä tee mitään oikein hänen mielestä, etkä tule ikinä saamaan mitään kiitosta koska laitat itseäsi likoon. Lasten kasvatuksessa saat jatkuvaa kiitosta, vanhemman hoidossa saat vaan lopuksi surua kun menetät hänet. Ensin menetät hänen mielensä, monessa tapauksessa, ja lopuksi myös hänen kehonsa. Onko siis ihme jos ei meinaa jaksaa...
Tiedoksi vaan: välitän vanhasta lähes 90-vuotiaasta äidistäni. En velvollisuudesta vaan ihan omasta halusta. Pahinta on tehdä asioita velvollisuudesta niinkuin nimim. "äidin tytär" tekee. Silloin siitä puuttuu yleensä empatia.
Toivottavasti sanomasi osuu omaan nilkkaan. Vietät loppuelämäsi yksin ja kaikkien hylkäämänä, ja kenties makaat geriatriaosastolla kusisissa vaipoissa, kun hoitajilla ei ole aikaa niitä vaihtaa.
On ymmärrettävää, että aina ei jaksa. Kuka tahansa välillä väsyy.
Ja pitäähän sitä elää omaakin elämää, ettei pelkästään hyysää äitiään tai isää.
Kokemusta on paljon, hyvin paljon. Äitini on nyt 93 vuotias ja aikamoista veivaamista se välillä on. Äitini pitää väittelystä ja joskus tuntuu, että vartavasten yrittää keksiä asioita, joista voisi vääntää "kättä". Minä olen meistä lapsista juuri se, jonka kanssa äitini erityisesti tahtoo väitellä. Ehkä sen takia, että välillä joudun hyppäämään seinille naama punaasena ja se huvittaa äitiä :)
Äitini ei ole kiukkuinen. Hänellä on hyvä muisti, lukee paljon ja muutenkin on kiinnostunut nykyajan asioista.
Jos vanhuksella on paljon vaivoja, tuntuu kipeältä sieltä ja täältä, niin se on tietysti yksi syy, että alkaa pistämään vihaksi, vaikkei olisi alkavaa dementiaakaan. Ehkä ne kaikkein läheisimmät on sitten niitä henkilöitä, joille on helppo kiukutella. Täytyy välillä yrittää muistutella itseään, että ei ole aina niin helppoa olla huonokuntoinen vanhus.
Myös se saattaa hermostuttaa vanhusta, että on niin riippuvainen muista ihmisistä. Ei varmaankaan aina ole helppoa/mukavaa pyytää siihen ja siihen ja siihenkin apua.
Kyllä sitä on monesti purtava hampaita yhteen ja laskettava mielessä kymmeneen, jos on itsellä hirmuinen kiire ja sitten samaan aikaan pitäisi hoitaa äidin asioita ja jos ei Heti ehdi, niin motkotetaan niin pirusti:)
Varsinkin silloin pistää vihaksi, jos minulla on pitkä työpäivä ja työpäivän jälkeen ( eli puoli yhdeksän kieppeillä illalla) pitäisi kiiruusti mennä kauppaan hakemaan jotakin sellaista, jonka ehtisi seuraavanakin päivänä ja viedä se yhtä kiiruusti äidille. Veljeni joka on eläkkeellä voisi myös viedä samaisen tavaran, mutta jos äitini päättää, että juuri Minun on se vietävä, niin siinäpähän sitten vien:)
Kaikenkaikkiaan voin sanoa, että minulla ei ole ongelmia äidin kanssa. Pikkusta väittelyä silloin tällöin. Annan hänen joskus kiukutella oikein olan takaa. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niin hyvin menee.
Koita jaksaa, mutta huilaa välillä, niin tasapaino säilyy:)
Vanha ketju jo mutta kirjoitit hyvin tästä aiheesta.Itse käyn päivittäin äidin luona palvelutalossa.Vien iltapalat ja muutakin syötävää kun ei tykkää talon antimista.Autan vessakäynneillä.Käydään usein jossain kierroksella.Välillä väsyttää ja tunnen itseni konemaiseksi auttajaksi.Äidillä oli aivoinfarkti ja reagoi paljon hitaammin kaikkeen.Seuraa toisaalta maailmantapahtumia tosi tarkkaan.Oma äiti ja kuitenkin toisaalta niin erilainen.Kiltti ihminen mutta ei ymmärrä yhtään et minäkin väsähdän.Ja tietysti hän on minulle tärkeä, muttamutta......väsyy se tytärkin.
Jos aikuisena itseään pitävä ihminen antaa vanhan, iäkkään sukulaisen pompotella itseään miten tahtoo, niin mistä on kysymys? Taitaa olla jäänyt aikuiseksi kasvaminen pahanlaisesti kesken molemmilta, sekä äidiltä että tyttäreltä.
Mulla on vaikeuksia äitini kanssa. Hän sairastaa skitsofreniaa, ei ole omasta mielestään sairas eikä syö lääkkeitään. Koko ajan saa tasapainotella ettei tule riitaa. Kanssakäymiset on nykyisin vain puhelimen välityksellä, hän ei halua mut sinne koska viime kerralla passitin hänet ambulanssilla mielisairaalaan. Enkä minä haluakaan mennä, sen puolen. Pelottaa hänen luona, niissä ennen niin lempeissä silmissä ei ole minkäänlaista lämpöä enää, pelkkää vihaa ja epäilyä.
Mua sapettaa sairaala joka päästi hänet kotiin ennen kuin hän alkoi tajuamaan että on sairas. Kun soitin ja kysyin miksi, he sanoivat että haluavat että potilas edelleen luottaisi heihin instanssina. Paskat. Olisiko ehkä kuitenkin tärkeämpää että äiti-tytär välit olisivat luottamukselliset... toimivan jälkihoidon kannalta.
Noh, sun asiaan. Monen sairauden yksi oire on kiukkuilu ja yleinen negatiivisuus. Dementia, Parkinson, Alzheimer, kaikkiin niihin kuuluu äksyily. Jos et jaksa, pidä vaan hyvällä omallatunnolla etäisyyttä kunnes taas jaksat. Älä anna itsestäsi enemmän kuin pystyt ammentamaan.
Meidän suvussa on menneen vuoden aikana ollut tuo äidin sairastuminen (on se jatkunut kauemmin, mutta räjähti käsistä vasta nyt) sekä toinen täydellinen henkinen hajoaminen, lisäksi alkoholiongelmia... Näiden jälkeen olen sitä mieltä, että suurin lahja mitä voimme antaa toisillemme, on itsestään huolta pitäminen! Koska kaikki huoli vetää vaan muutkin alas. Estää olemasta onnellinen. Paha olo leviää kuin renkaita vedessä, ja jos tulee sitä samaa useammalta taholta, sä oot siinä ristiaallokossa ja hukut. Pitäkää itsestänne huolta. Se ei ole itsekästä, se on myös lahja läheisille.
Kiitos tästä kommentista hmpf.
Oma äitini huitelee samoissa lukemissa, mutta väsyttää minut sairastumiseen asti. Olen nuorena läpikäynyt pahan burnoutin ja joutunut sairaseläkkeelle jo kauan sitten. (Yli)kuormitun helposti eikä toimintakyvyssäni ole kehumista. Mutta sitä äiti ei ole koskaan sisäistänyt. Hänen on mahdoton ymmärtää, etten kertakaikkiaan jaksa siivota, touhuta ja valmistaa esim. perinnejoulua. Rangaistukseksi (?) sain lahjaksi käsipyyhkeen ja sukat. That's it. Onneksi ei kostanut aikuisille lapsenlapsilleen, jotka saivat ihan kelpo lahjat.
Sairauksille ei voi mitään, ei sinun, eikä äitisi, joten lopeta itsesäälissä rypeminen.
Hae äidillesi apua, jos sitä tarvitsee. Hanki vaikka kotisairaanhoidosta apua.
Ai niin mutta se maksaa, ja saat aikanaan vähemmän perintöä.
Tulee mieleen, että osa kirjoittajista ei ole koskaan elänyt vanhojen ihmisten kanssa! Omasta jaksamisesta on huolehdittava, muuten ei voi auttaa läheisiäänkään, saatikka itseään. Omalla kohdalla ei enää ole noi murheet, mutta pelottaa, kosk itsellä ei yläkerta pelitä.
Ja elämässä kaikella on taipumus kasautua; lapsetkin voi olla vaikeassa vaiheessa ja v-vuodet kuumottaa!
Jos "ei yläkerta pelitä", mutta kykenet kuitenkin tänne viesteilemään, niin silloin on kyettävä hakemaan myös apua yläkerran pelittömyyteen. Ei kannata odottaa niin kauan, että avun hankintaan tarvitaan ulkopuolinen, omainen tai joku muu. Kannattaa toimia ihan itse, koska itse osaa parhaiten kertoa, miltä tuntuu, mikä vaivaa ja mitä pelkää. Apua ja tietoa saa, kun osaa sitä hakea ja kysyä.
Totta: omasta itsestä on huolehdittava, terveydestä, kunnosta, jaksamisesta, kaikesta ... Muuten ei jaksa eikä pysty auttamaan edes itseään.
Jaa-a, en kyllä pidä näille sivuille viestimään pystymistä todisteena yläkerran pelittämisestä! Voi olla, ettei pahimmat tapaukset ole tälle sivulle löytäneet, mutta muilta lukemiltani sivuilta löytyy aina joku häirikkö, joka ilmeisesti ei itse tajua olevansa häirikkö ja tarvitsevansa jotain apua.
Joku lekuri kyllä sanoi, ett lenkkeily ym liikunta auttaa pitämään nupinkin kunnossa. Mutta kun näkee noita päinvastaisiakin tapauksia...
Pidä itsestäsi huolta on paitsi nimimerkkinä
myöskin asenteena hyvä.
Kun joku vetää viinaa kaksin käsin ja on sitten täällä kenkkuilemassa tänään ja
huomenna, nii hän tarvitsisi kunnon selkäsaunan.
40 vuoden jälkeen huomasin juurikin viime viikola, ettei vanhempani enää tai ehkä eivät ole koskaan tehneet muuta kuin olleet katkeria, kateellisia, omapäisiä ja itsekkäitä. sama meno jatkuu edelleen ja viime viikon puhelukin oli pelkkää tiuskimista, joten päätin etten ole heitä elämääni valinnut enkä siten yhetyttä pidä. Rasittavia energiansyöjiä molemmat. riidelkööt keskenään, mä olen osuuteni saanut.
No eipä ole omppu kauas puusta pudonnut. Joten mitä sanomista ...
että hyvät välit ovat kaikkien kannalta paremmat, myös ennen kaikkea lasten kannalta.
Jos voi niellä ylpeytesi, joka näyttää olevan suuri kuin halko, niin pyydä anteeksi ja tee sovinto.
Sitä ei tarvitse katua jälkeenpäin.
Yritä sietää toisen viat, sillä kukaanhan ei ole täydellinen.
Alotukseen:
Ei ole hankalia vanhempia, on vain hankalia lapsia,
muistan itse kuinka riitelin vanhempieni kanssa kaikesta,
mikään niitten neuvosita ei oikein kelvannu
varsinki äiti ärsytti aina,
ku se tiesi muka kaiken paremmin kuin minä,
se on sitä kasvamista aikuisuuteen,
vanhemuuten muutin omaa käytöstä,
tein kaikkeni että äiti luottaisi minuun
etten enää räyhää sen joka asiasta,
halusin hoivata ja hyysätä äitiäni,
harmi vaan kun hän äkisti kuoli minun ollessa ulkomaan reissulla,
mutta luulen että hän tajusi kuitenki
kuinka tärkeä henkilö hän oikeesti oli minulle,
neuvo teille hankalat lapset ;
älkää enään räyhää vanhempienne kanssa,
kasvakaa ITSE aikuiseksi,
huomatkaa, kuinka tärkeitä ihmisä he oikeesti ovat teille,
te rakastatte heitä kuitenki alitajuisesti,
onhan he teidän omat vanhempanne,
samaa lihaa ja verta,
jos moititte vanhempianne
TE MOITITTE ITSEÄNNE,
huomatkaa tämä
te olette heistä lähtöisin,
huomatkaa myös tämä
EI LINTUKAA SOTKE OMAA PESÄÄNSÄ, luontoki on niin viisas,
kai te pystytte samaan,
olettehan älykkäitä ihmisiä,
alottajalle:
Niinpä mieti,
olet itse siitä paskatunkiosta lähtöisin, kun heitä arvostelet, panettelet, arvostelet vain itseäsi ja omaa käytöstäsi,
joten onkohan vara arvostella omia vanhempiaan,
koska vanhemmat varmasti ovat tarkottaneet sinun parasta
ojentaessaan sinua, käytöstä,
tai antaessaan neuvoja kuinka elämässä tulee toimia,
kasva aikuisuuteen,
ota itse vastuuta elämästä,
auta avuttomia vanhempiasi, he rakastavat kuitenki sinua, vaikka ehkä eivät osaa sitä sanoa,
sillä he varmasti tarvivat terveemmän ihmisen apua,