Tätä on todella vaikea selittää mitenkään yksinkertaisesti.. Mutta minua ihmetyttää, ja itseasiassa suorastaan pelottaa se kun minulle kävi niin, että psykologilta minut käytännössä katsoen pakotettiin erikoissairaanhoidon puolelle jo laillisuudeltaankin epäilyttävin menettelyin..
No, jos nyt oikein katselee tilannetta sormien läpi (silmiään siristäen ja mahdollisimman kieroon), niin ehkäpä asiassa saattaa jonkin verran tulkinnanvaraisuuttakin olla. Mutta oli miten oli, minun ja hoitotahojen välillä meni sukset ristiin pahemman kerran. Se nyt olisi ollut ihan riittävän ikävä asia jo sinänsä.. Mutta en kertakaikkiaan ymmärrä miksi koko järjestelmä jumiutui ja lakkasi toimimasta yhtään mitenkään?
Syitä tehdyille päätöksille ei kerrottu, pikemminkin loukkaannuttiin kun kehtasin edes kysyä. Vaihtoehtoja ei tarjottu, vaikka kaikille kävi hyvin pian selväksi ettei hoito tulisi toimimaan. Siitä seurasi turhanpäiväistä riitelyä ja tappelua. Lopulta hoito palautettiin takaisin perusterveydenhoitoon, mutta tässä kuntaliitoskunnassa kun oli useampi tk, niin hoito osoitettiin ihan vihoviimeiseen nurkkaan, jonne olisi pitänyt sitten ajaa kahden ihan riittävän tasoisen tk:n ohi. Tällekään ratkaisulle ei osattu sanoa mitään syytä tai selitystä.
Kaksi vuotta myöhemmin sain, kaupungin hallintoylilääkärin avustuksella, järjestettyä tapaamisen lähetteen kirjoittaneen psykiatrin kanssa.. Olin yrittänyt ottaa yhteyttä ko. psykiatriin aiemmin useaan otteeseen, mutta soittopyyntöihin ei oltu vastattu eikä asialle muutenkaan haluttu tehdä yhtään mitään. Kun sitten tosiaan, kaksi kokonaista vuotta myöhemmin tapasin ko. ihmisen, ja kysyin häneltä jotain selitystä asiaan, alkoi hän selitellä jotain siitä että minun "masennusoireet eivät lievittyneet".. Siinä vaiheessa piti jo vähän ihmetellä, että mitkä masennusoireet? Toistin sen mitä olin hoidon alusta lähtien kaikille hoitoon osallistuneille hyvin johdonmukaisesti kertonut, eli sen että hain apua yksinäisyyden tunteeseen. Sanoin senkin, että minusta se ei ole sairaus, enkä tiedä voidaanko minua edes auttaa, mutta se ei ole minun päätettävissäni. Kerroin hänelle, että se mitä minulle on masennuksesta kerrottu, ei sovi kokemuksiini oikein mitenkään. Jostain kumman syystä jokainen lääkäri on silti kirjoitellut papereihini masennusdiagnooseja.. Ja sitten tämä psykiatri rupesi selittelemään jotain siitä, ettei ole tavannut minut kuin kerran, eikä tiennyt tilanteestani mitään..
Kuitenkin ko. lääkäri oli vastuussa tekemistään hoitopäätöksistä. Hänellä oli täydet mahdollisuudet ottaa selvää asiasta. En ole missään vaiheessa salannut tilanteestani yhtään mitään, en ole valehdellut tai huijannut millään tavoin. Sen sijaan minulle luvattiin hoidon jatkuvan "entisellään, ainakin vuoden loppuun asti" ainakin mikäli itse niin haluan. Näin sanottiin kesällä, ja pari viikkoa myöhemmin ilmoitettiin että nyt tämä loppuu. Eikä jäänyt ainoaksi valheeksi.
Sanon ihan selvyyden vuoksi, että yksittäisiä virheitä ymmärrän. Voisin vielä jotenkin hyväksyä jopa sen, että se psykiatri teki psykologin kertoman pohjalta hirvittäviä arviointivirheitä.. Mutta se, että joka portaalla sen jälkeen virheiden annettiin kertautua, eikä kukaan halunnut edes keskustella asioista niinkuin aikuiset ihmiset. Minulle on lyöty luuria korvaan ja kiusattu mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Kun perustelin aivan loogisesti haluni jatkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan vielä jonkin aikaa, väännettiin puheeni "riippuvuusoireiksi", vaikka pääasiallinen perusteeni oli nimenomaan se että koin tilanteeni parantuneen merkittävästi ja aioin lopettaa hoidon kunhan olisin vielä hieman valmiimpi siihen.
Nyt kävikin niin, että järjestelmä lakkasi toimimasta. Minä jouduin paniikkiin, luottamuspula vei lopulta oikeastaan kaikki mahdollisuudet saada mitään apua. Ja kärsin pitkään jonkinasteisesta traumasta.. Viimeaikoina on ollut parempi olo, mutta parempia jaksoja on ollut aiemminkin. En ole ollenkaan varma selviänkö näistä kokemuksistani ilman apua, tosin nk. "ammattiapuun" minun on todella vaikea luottaa, mikä 'varmaankin' selittyy sillä että nimenomaan ammattiapu on aiheuttanut minulle nämä ongelmat.
No, jos nyt oikein katselee tilannetta sormien läpi (silmiään siristäen ja mahdollisimman kieroon), niin ehkäpä asiassa saattaa jonkin verran tulkinnanvaraisuuttakin olla. Mutta oli miten oli, minun ja hoitotahojen välillä meni sukset ristiin pahemman kerran. Se nyt olisi ollut ihan riittävän ikävä asia jo sinänsä.. Mutta en kertakaikkiaan ymmärrä miksi koko järjestelmä jumiutui ja lakkasi toimimasta yhtään mitenkään?
Syitä tehdyille päätöksille ei kerrottu, pikemminkin loukkaannuttiin kun kehtasin edes kysyä. Vaihtoehtoja ei tarjottu, vaikka kaikille kävi hyvin pian selväksi ettei hoito tulisi toimimaan. Siitä seurasi turhanpäiväistä riitelyä ja tappelua. Lopulta hoito palautettiin takaisin perusterveydenhoitoon, mutta tässä kuntaliitoskunnassa kun oli useampi tk, niin hoito osoitettiin ihan vihoviimeiseen nurkkaan, jonne olisi pitänyt sitten ajaa kahden ihan riittävän tasoisen tk:n ohi. Tällekään ratkaisulle ei osattu sanoa mitään syytä tai selitystä.
Kaksi vuotta myöhemmin sain, kaupungin hallintoylilääkärin avustuksella, järjestettyä tapaamisen lähetteen kirjoittaneen psykiatrin kanssa.. Olin yrittänyt ottaa yhteyttä ko. psykiatriin aiemmin useaan otteeseen, mutta soittopyyntöihin ei oltu vastattu eikä asialle muutenkaan haluttu tehdä yhtään mitään. Kun sitten tosiaan, kaksi kokonaista vuotta myöhemmin tapasin ko. ihmisen, ja kysyin häneltä jotain selitystä asiaan, alkoi hän selitellä jotain siitä että minun "masennusoireet eivät lievittyneet".. Siinä vaiheessa piti jo vähän ihmetellä, että mitkä masennusoireet? Toistin sen mitä olin hoidon alusta lähtien kaikille hoitoon osallistuneille hyvin johdonmukaisesti kertonut, eli sen että hain apua yksinäisyyden tunteeseen. Sanoin senkin, että minusta se ei ole sairaus, enkä tiedä voidaanko minua edes auttaa, mutta se ei ole minun päätettävissäni. Kerroin hänelle, että se mitä minulle on masennuksesta kerrottu, ei sovi kokemuksiini oikein mitenkään. Jostain kumman syystä jokainen lääkäri on silti kirjoitellut papereihini masennusdiagnooseja.. Ja sitten tämä psykiatri rupesi selittelemään jotain siitä, ettei ole tavannut minut kuin kerran, eikä tiennyt tilanteestani mitään..
Kuitenkin ko. lääkäri oli vastuussa tekemistään hoitopäätöksistä. Hänellä oli täydet mahdollisuudet ottaa selvää asiasta. En ole missään vaiheessa salannut tilanteestani yhtään mitään, en ole valehdellut tai huijannut millään tavoin. Sen sijaan minulle luvattiin hoidon jatkuvan "entisellään, ainakin vuoden loppuun asti" ainakin mikäli itse niin haluan. Näin sanottiin kesällä, ja pari viikkoa myöhemmin ilmoitettiin että nyt tämä loppuu. Eikä jäänyt ainoaksi valheeksi.
Sanon ihan selvyyden vuoksi, että yksittäisiä virheitä ymmärrän. Voisin vielä jotenkin hyväksyä jopa sen, että se psykiatri teki psykologin kertoman pohjalta hirvittäviä arviointivirheitä.. Mutta se, että joka portaalla sen jälkeen virheiden annettiin kertautua, eikä kukaan halunnut edes keskustella asioista niinkuin aikuiset ihmiset. Minulle on lyöty luuria korvaan ja kiusattu mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Kun perustelin aivan loogisesti haluni jatkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan vielä jonkin aikaa, väännettiin puheeni "riippuvuusoireiksi", vaikka pääasiallinen perusteeni oli nimenomaan se että koin tilanteeni parantuneen merkittävästi ja aioin lopettaa hoidon kunhan olisin vielä hieman valmiimpi siihen.
Nyt kävikin niin, että järjestelmä lakkasi toimimasta. Minä jouduin paniikkiin, luottamuspula vei lopulta oikeastaan kaikki mahdollisuudet saada mitään apua. Ja kärsin pitkään jonkinasteisesta traumasta.. Viimeaikoina on ollut parempi olo, mutta parempia jaksoja on ollut aiemminkin. En ole ollenkaan varma selviänkö näistä kokemuksistani ilman apua, tosin nk. "ammattiapuun" minun on todella vaikea luottaa, mikä 'varmaankin' selittyy sillä että nimenomaan ammattiapu on aiheuttanut minulle nämä ongelmat.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Et ole ongelmiesi ja kokemustesi kanssa yksin. Psykiatrian menettelytapoihin on tullut tavaksi hylätä asiakas ongelmien ilmaantuessa. Luurin korvaan lyöminen on tapa juosta vastuutaan karkuun ja tällaista toimintaa on kaikkialla terveydenhuollon alalla, mutta psykiatriassa se on erityisen yleistä. Leimaaminen sairaudentunnottomaksi, riippuvuusoireiseksi tai muuten vain määrittelemättömäksi hulluksi on tapa väistää vastuu ja kaataa epäonnistuneen hoidon syy asiakkaan niskaan. Psykiatreilla on aina mahdollisuus vedota asiakkaan "hulluuteen", jos huomaavat olevansa alakynnessä tai suoraan väärässä. Ei mielivaltaa vastaan voi voittaa.
Olen kohdannut suorastaan _törkeää_ kohtelua mielenterveyshoidon puolella ja olen useamman vuoden ollut potilaana, joten tiedän vähän mistä puhun. Tiedostan myöskin että joskus voi itse ottaa vähän liian herkästi itseensä mutta ei sentään koko ajan ja osa kohtelusta on ihan selkeästi jopa huomautuksen arvoista. Olen kirjoittanut muistutuksen yhden psykiatrian polin toiminnasta, mutta en ole saanut sitä vielä viimeisteltyä ja lähetettyä. Koen myös että olen jotenkin traumatisoitunut siitä että minua on heikossa tilanteessa kohdeltu niin kuin on kohdeltu, ja ei sellaista kunnon uskoa siihen että mua oikeasti voitaisiin auttaa enää ole. Usein myöskin psykiatrit ja hoitajat tavallaan jättävät potilaan oman onnensa nojaan kun kokevat etteivät voi enää auttaa, jos potilaalla on esim. todella vaikea tilanne päällä. Nostetaan vaan kädet pystyyn ja sanotaan että eihän nyt oikein keksi tähän mitään ratkaisua. Mutta taas toisaalta ihmisiähän ne hoitajat ja lääkäritkin on, ja resurssit mielenterveyspuolella on tosi huonot. Jotenkin sitä on kai turtunut siihen ettei kunnon apua juurikaan saa. Ettei osaa enää edes suuttua asiasta..
Jos ei potilasta voida laittaa psyk. järjestelmän kapeaan hoito(lääke)putkeen ja rutiineihin, ei voida sitten auttaa ollenkaan.
Kun lukee teidän muiden kirjoituksia.. Ei oikein voi välttyä siltä ajatukselta, että terveydenhoitosysteemissä on todellakin paljon mätää.
Omien kokemuksieni perusteella tuntuu että moni ongelmista olisi vältettävissä jo ihan sillä että käyttäydyttäisiin sivistyneesti.. Ja mikäli se ei onnistu, niin Suomen laki olisi toinen ihan kelvollinen ohjenuora.
Olen ammattini kautta joutunut lukemaan milloin minkäkin tasoista lakia, asetusta ja valtion määräystä.. Ja väkisinkin tullut vastaan paljon lakitekstiä joka on vaikeaselkoista ja suoraan sanottuna välillä jotkin lainkohdat tuntuvat suoranaiselta typeryydeltä.. Mutta Laki potilaan asemasta ja oikeuksista tuntuu, ainakin monin paikoin, olevan suorastaan harvinaisen selkeä ja tarkoituksenmukainen laki.
Suorastaan harmittaa etten lukenut sitä aiemmin.. Tietämällä omat oikeuteni olisin ehkä voinut jopa välttyä ainakin osalta kaikkein typerimmistä riidoista.
Kun olin aikani yrittänyt neuvotella sovintoa.. Päädyin viemään asiani aluehallintoviraston käsittelyyn.. Tosin sinne se sitten jumiutuikin. Kun olen muutamaan kertaan ja todella harvakseltaan välillä tiedustellut asian etenemisestä, sain ensin jonkin arvion. Kun se arvio ylittyi useammalla kuukaudella, soittelin uudestaan, luonnollisestikin kerroin avin vaihteelle tavoittelevani henkilöä jonka piti käsitellä tapaustani, no muutaman käänteen jälkeen selvisi että ko. henkilö ei työskentele aville enää.. Lopulta löytyi se uusi henkilö, joka pahoitteli kun käsittely kestää.. Uutta arviota en enää saanut, muuta kuin "ei ainakaan lähikuukausina".. Siitäkin taitaa olla jo enemmän kuin puoli vuotta.
En usko että aluehallintoviraston käsittelyllä on kovinkaan suurta vaikutusta minulle itselleni, mutta ehkä jos se edes jossain vähäisessä määrin auttaa ohjaamaan toimintatapoja edes hieman terveempään suuntaan, niin ehkä se on sen vaivan arvoista.
Kun kirjoitin alkuperäistä viestiä, hieman pelkäsin että minut lytättäisiin täysin, kun rohkenen puhua pahaa ammattiauttajista.. Tiedän, että he ovat myös auttaneet ihmisiä, enkä mitenkään väheksy sitä.
Mielestäni on täysin selvää, että ihmiset tekevät virheitä. Ja ihmisiä ne lääkäritkin. Valitettavasti tuntuu että ylimielisyydestä on tullut terveydenhoidon organisaatioita myrkyttävä syöpä. Kaikki lääkärit eivät toki ole ylimielisiä, mutta niiden muutamienkaan ylimielisyyttä ei saa vain hiljaa hyväksyä ja jäädä sivusta katsomaan sen loputonta kasvua.
On surullista nähdä, miten muutkin ovat joutuneet kokemaan samantapaisia ongelmia kuin minäkin.. Mutta sitä varmempi olen siitä, että vaatimalla oikeuksiani en aja pelkästään omaa etuani. Olen kiitollinen saamastani tuesta.
"Ei mielivaltaa vastaan voi voittaa. "
Vaikka tunnen tunteen, olen sitä mieltä, että jossain määrin on kuitenkin mahdollista taistella. Olisi ehkä liikaa puhua voitosta, mutta uskon kuitenkin muutoksen mahdollisuuteen. Sellaiseen muutokseen, että terveydenhoidon organisaatiot voidaan lain nojalla vaatia laatimaan ohjeistuksia ongelmatilanteiden varalle. Lääkäreitä ja miksei muutakin hoitohenkilökuntaa voidaan moninkin tavoin muistuttaa omien ammattikuntiensa eettisistä säännöistä. Keinoja löytyy, jos on riittävän luja tahto puolustaa heikompiaan.
Voisitteko esittää parannusehdotuksia terveydenhoitosysteemiin?
Voi, kyllä minulla on paljonkin ideoita/ehdotuksia.. Ihan ensimmäinen olisi se, että ihmisiä voisi kohdella ihan ihmisinä. Minusta on tosi ikävää kun kysyy ihan asiallisen kysymyksen, eikä saa siihen minkäänlaista vastausta.
Lain noudattaminen voisi olla toinen ihan hyvä ajatus.. Ja mikäli laki tuntuu liian vaikealta noudatettavaksi, niin toimiva valvonta voisi myös auttaa. Ehkäpä sitten saataisiin kitkettyä terveydenhoidon organisaatioista sellainen asenne että "ei täällä mitään pahaa tapahdu".. Uskon sen, että varmasti tulee valituksia turhastakin, mutta jos kaikkiin ongelmatilanteisiin reagoidaan sillä asenteella, että "taas joku marisee turhasta", niin mitä siinä oikein voi edes odottaa?
Vaikka yrittäisi hoitaa työnsä miten hyvin tahansa, niin on vain ajan kysymys milloin tekee jonkun virheen. Ja siinä kohtaa pitäisi osata tehdä asialle jotain. Se että kokonainen terveydenhoidon organisaatio lähtee pakoilemaan vastuuta, ei auta ketään. Se että lyödään luuria korvaan, eikä suostuta neuvottelemaan yhtään mistään on selkeää vastuunpakoilua. Ei ongelmia hoideta lakaisemalla ne maton alle.
Onkohan nykyisessä lääkärikoulutuksessa jotain pielessä kun näitä huu haa kavereita tuntuu olevan joka paikassa. Hoitajathan vain toteuttavat lääkäreiden määräyksiä ja saavat heiltä osviittaa miten suhtautua potilaisiin.
Taisteltuani asiasta, aivan liian pitkään (n. 2,5 vuotta), sain viimein tilaisuuden puhua asiasta aiemman psykologin kanssa.
Tällä kertaa ko. psykologi suostui avoimesti kertomaan mitä oikein tapahtui. Ja ensimmäistä kertaa kertomus ei ollut enää kokoelma irrallisia ja keskenään ristiriitaisia selityksiä, vaan jotain joka edes etäisesti muistuttaa totuutta. Lopultakin hän nimesi syyksi hoidon keskeyttämiselle "masennusoireiden pahenemisen".
Ihmettelin siinä sitten, että mikä ihmeen masennus, kun minulla ei ole koskaan ollut masennusta? Eikä mennyt kuin muutama minuutti, kun asia oli jo selvitetty. Hän kertoi siitä, että olin ollut välillä itkuinen.. Mitä en missään nimessä kiellä, mutta huomautin häntä siitä, ettei itku ole sinänsä masennusoire, eikä sille ole määritelty mitään raja-arvoa miten paljon saa itkeä. Myönsin sen, että pitkään jatkunut yksinäisyys (itkuineen) voi toki olla masennukselle altistava tekijä, ihan siinä missä vaikka tupakan poltto voi lisätä keuhkosyövän riskiä.. Mutta "kohonnut riski" ei tarkoita sitä että välttämättä sairastuu. Ja muistutin siitä, että se ensisijainen ongelma on kuitenkin yksinäisyys, eikä siihen ole lääketieteellistä ratkaisua. Mikään määrä minkäänlaista ammattiapua ei sitä korjaa.
Lisäksi, hän nosti esille sen että hän oli kertonut muista mahdollisista hoitomuodoista. Sanoin muistavani hyvin ne keskustelut. Muistutin häntä siitä, että suurin osa niistä keskusteluista meni aika tarkalleen saman kaavan mukaan: Hän kertoi jostakin hoitomuodoista, minä esitin joitain kysymyksiä, minkä jälkeen hän itse vetäytyi aiheesta. Kerroin, että minulle jäi niistä keskusteluista sellainen käsitys, ettei edes hän itse kokenut esille tuomiaan asioita edes tarkemman keskustelun arvoisina. Puhumattakaan siitä että minun olisi kannattanut lähteä kokeilemaan niitä.
Missään vaiheessa ko. psykologi ei kiistänyt mitään kohtaa sanomastani. Ja minulle jäi ainakin sellainen käsitys, että hän todella ymmärsi tehneensä arviointivirheen.
Muistutin häntä siitä että keskeyttäessään hoidon, hän muutti yksipuoleisesti hoitosuunnitelmaa, josta oli vain hieman aiemmin sovittu. Eikä tälle muutokselle tosiasiassa ollut riittäviä perusteita. Huomautin häntä siitä, että tuolloin ainoa vaatimukseni oli se, että tilanne olisi rauhoitettu ja asiasta keskusteltu kunnolla. Mikäli näin olisi menetelty, olisi todennäköisesti tullut ilmi ettei niille hätiköidyille ratkaisuille ollut mitään syytä. Lisäksi huomautin ns. "4a" pykälän määrittelemästä oikeudesta osallistua hoidon suunnitteluun.
Hän ei kommentoinut niitä asioita mitenkään.
Mielestäni on nyt melko selvää mitä tapahtui. Ja ottaen huomioon, että tapahtumien kannalta hyvinkin keskeiset henkilöt (perusterveydenhoidon psykologi ja psykiatri) ovat kertoneet lopulta yhtenevän kertomuksen ("hoito keskeytettiin masennusoireiden pahenemisen vuoksi"). Aiemmista selittelyistä poiketen tämän hetkinen kertomus vastaa tapahtumien kulkua.
Selvyyden vuoksi voisin nyt hieman kerrata mitä olen saanut selville.
Perusterveydenhoidon psykiatri, kertoi hoidon keskeytyksen syyksi masennusoireiden pahenemisen. Perusteita kysyttäessä hän tosin paljasti ettei hänellä ole tietoa asiasta, sillä hän oli tavannut minut vain kerran aiemmin.
Perusterveydenhoidon psykologi todellakin, väitti syyksi "masennusoireiden pahenemista".. Mutta lyhyen keskustelun jälkeen huomasi oman väitteensä perusteettomaksi.
Mielestäni tässä tapahtumien ketjussa on syytä huomata tapahtumien sivutuotteena syntynyt näennäinen moninkertainen varmistus.. Siis se, että paperilla näyttää siltä että useampikin lääkäri on kohdallani päätynyt samaan diagnoosiin. Aina terveyskeskuksen yleislääkäristä alkaen, jopa kahteen eri psykiatriin. Ongelma on vain siinä, että tämä kaikki on oikeastaan pelkkää harhaa.
Se on harhaa, koska yksikään näistä lääkäreistä ei itse diagnosoinut ongelmaa mitenkään. Diagnoosit laadittiin käytännössä yhden ainoan psykologin käsitysten pohjalta. Ja tässä yhteydessä on syytä muistaa, että vaikka psykologi on kieltämättä alan asiantuntija, ei psykologilla kuitenkaan ole riittävää pätevyyttä diagnoosin laatimiseen. On lääkärin vastuulla kartoittaa oireet ja laatia diagnoosi. Eikä mikään oikeuta lääkäriä "ulkoistamaan" asian diagnosointia psykologille.
Tämä "oireiden kartoitus" ei välttämättä olisi tarkoittanut mitään muuta kuin lyhyttä keskustelua potilaan kanssa, jossa olisi keskusteltu masennuksen, ja mahdollisesti muidenkin mahdollisten tautien oireista. Ei ole mitenkään vähäpätöinen asia sekään, että lääkärin vastuulla on myös nimenomaan selvittää sekin ettei masennusoireidenkaan takana piileskele ehkä niille altistavaa fyysistä sairautta. Psykologilla ei ole pätevyyttä siihen tehtävään.