Eli käyn tässä mun elämän eri vaiheet läpi nyt lyhesti ja kerron miten olen nyt joutunut tähän tilaan.
Eli aloitetaan nyt vaikka ala-asteelta. Kaverit rajoittuivat silloin tähän pieneen ala-asteeseen, jossa mulla oli hyvinkin hyviä ystäviä. Heidän kansaan tuli leikittyä paljon ja käytyä kylässä useastikin;elämä oli hauskaa.
Siirryttiin ylä-asteelle, muutama kaveri samalle luokalle. Tulin hyvin toimeen kaikkien kanssa sillä luokalla ja meillä oli hauskaa.
Kaverit alkoivat hengata kaupungilla mutta minä en, sillä kotona oli niin tiukat säännöt kaikista ikärajoista sun muusta touhusta että en uskaltanut enää edes kysyä.
Noihin aikoihin opin käyttämään tietokonetta ja sen äärellä tuli istuttua lähes kaikki vapaa aika, lukuunottamatta sen aikaista harrastusta.
Kaverit pyörivät kaupungilla ja unelmoin yksin himassa tyttöystävästä. Ajattelin että tää on ok, kyllä mä kerkeen sen tyttöystävän saada myöhemminkin nyt pitää opiskella.
jatkoin koneella istumista koko ylä-asteen. Aina kun kysyin että saanko lähteä sinne tai sinne, äiti aloitti hurjan tenttaamisen että mihin ja kenen kanssa ja nimiä pöytään jne. Sanoin lopulta siihen aina että jään mielummin kotiin sitten.
noh koko ylä asteen olin että ok, tää on ihan ok, kaikki on hyvin.
Mut vitut.
Siirryin amikseen ja ketään entistä luokkalaista ei tullut samalle alalle. Olin siinä vaiheessa jo niin ujo että syrjäydyin melkein heti porukasta. Kaikenlainen haukkuminen alkoi enkä mahtanut mitään koska olin yksin, ei kavereita taustalla, olin helppo kohde. Kaveripiirini pieneni entisestään kun en ollut enää yhteyksissä vanhoihin luokkalaisiin.
Nyt olen amiksen viimeisellä luokalla ja olen tajunnut miten tyhmä olin kun en lähteny silloin aikoinaan mihinkään. Nyt kaveripiiri on niin pieni että on mahdotonta enää hengata missään. Olen täyttänyt 18 ja olisi mukava käydä baareissa ja muuta mutta ei ole kuin pari ketkä suostuvat aina joskus. Kaipaan kunnon sosiaalista elämää ja tyttöystävää mulla ei ole vieläkään.
Mitä tällä hetkellä mun päässä liikkuu?
No kun nyt keväällä valmistun niin tuntuu että mun elämä loppuu siihen paikkaan. Mul ei oo elämässä mitään. Vanhan harrastuksenkin olen jättänyt eikä ala jota opiskelen, tunnu oikealta. En siis todellakaan halua tehdä tätä alaa työkseni. Tuntuu että olen tullut tieni päähän eikä täältä nousta enää mitenkään.
Tuntuu että osasyy tähän kaikeen tulee kotoa, siis äidistä. Äidin kaikki tiukat tentit ja säännöt on mun mielestä aiheuttanut osaksi tän. En halua kertoa tästä hänelle mitään koska rakastan häntä enkä halua hänen kuulevan tällaisia syytöksiä hänen omalta pojaltaan. Tuntuu että mut on kasvatettu liian hyvin. Ei tupakkaa eikä alkoholia mikä oli tavallaan ihan hyvä, mutta en saanut olla niiden lähelläkään missään nimessä. Muut ryyppäsivät, minä jäin syrjään.
Vitun elämä oikeesti onkohan mulla jo masennuskin?
- Mies 18v
Eli aloitetaan nyt vaikka ala-asteelta. Kaverit rajoittuivat silloin tähän pieneen ala-asteeseen, jossa mulla oli hyvinkin hyviä ystäviä. Heidän kansaan tuli leikittyä paljon ja käytyä kylässä useastikin;elämä oli hauskaa.
Siirryttiin ylä-asteelle, muutama kaveri samalle luokalle. Tulin hyvin toimeen kaikkien kanssa sillä luokalla ja meillä oli hauskaa.
Kaverit alkoivat hengata kaupungilla mutta minä en, sillä kotona oli niin tiukat säännöt kaikista ikärajoista sun muusta touhusta että en uskaltanut enää edes kysyä.
Noihin aikoihin opin käyttämään tietokonetta ja sen äärellä tuli istuttua lähes kaikki vapaa aika, lukuunottamatta sen aikaista harrastusta.
Kaverit pyörivät kaupungilla ja unelmoin yksin himassa tyttöystävästä. Ajattelin että tää on ok, kyllä mä kerkeen sen tyttöystävän saada myöhemminkin nyt pitää opiskella.
jatkoin koneella istumista koko ylä-asteen. Aina kun kysyin että saanko lähteä sinne tai sinne, äiti aloitti hurjan tenttaamisen että mihin ja kenen kanssa ja nimiä pöytään jne. Sanoin lopulta siihen aina että jään mielummin kotiin sitten.
noh koko ylä asteen olin että ok, tää on ihan ok, kaikki on hyvin.
Mut vitut.
Siirryin amikseen ja ketään entistä luokkalaista ei tullut samalle alalle. Olin siinä vaiheessa jo niin ujo että syrjäydyin melkein heti porukasta. Kaikenlainen haukkuminen alkoi enkä mahtanut mitään koska olin yksin, ei kavereita taustalla, olin helppo kohde. Kaveripiirini pieneni entisestään kun en ollut enää yhteyksissä vanhoihin luokkalaisiin.
Nyt olen amiksen viimeisellä luokalla ja olen tajunnut miten tyhmä olin kun en lähteny silloin aikoinaan mihinkään. Nyt kaveripiiri on niin pieni että on mahdotonta enää hengata missään. Olen täyttänyt 18 ja olisi mukava käydä baareissa ja muuta mutta ei ole kuin pari ketkä suostuvat aina joskus. Kaipaan kunnon sosiaalista elämää ja tyttöystävää mulla ei ole vieläkään.
Mitä tällä hetkellä mun päässä liikkuu?
No kun nyt keväällä valmistun niin tuntuu että mun elämä loppuu siihen paikkaan. Mul ei oo elämässä mitään. Vanhan harrastuksenkin olen jättänyt eikä ala jota opiskelen, tunnu oikealta. En siis todellakaan halua tehdä tätä alaa työkseni. Tuntuu että olen tullut tieni päähän eikä täältä nousta enää mitenkään.
Tuntuu että osasyy tähän kaikeen tulee kotoa, siis äidistä. Äidin kaikki tiukat tentit ja säännöt on mun mielestä aiheuttanut osaksi tän. En halua kertoa tästä hänelle mitään koska rakastan häntä enkä halua hänen kuulevan tällaisia syytöksiä hänen omalta pojaltaan. Tuntuu että mut on kasvatettu liian hyvin. Ei tupakkaa eikä alkoholia mikä oli tavallaan ihan hyvä, mutta en saanut olla niiden lähelläkään missään nimessä. Muut ryyppäsivät, minä jäin syrjään.
Vitun elämä oikeesti onkohan mulla jo masennuskin?
- Mies 18v
Vastaukset 30
Vanhimmat
Noin periaatteessa äitejä voi syyttää ihan mistä tahansa, ellei muusta niin huonosta miesmausta, ja tästä seurauksena saaduista huonoista geeneistä.
Eri asia toki on, kannattaako se syyttely sitten yhtään. Ei kannata. Katso mieluummin eteenpäin, älä taaksepäin. Olet vielä niin nuori, että ehdit kyllä vielä mukaan sosiaaliseen elämään, onhan sinulla sentään muutama, joiden kanssa baareissa käydä. Se, että sinulla oli peruskoulussa kavereita kertoo sentään sen, ettet ole täysin toivoton tapaus, ja täten tyttöystävänkin löytyminen taitaa olla lähinnä ajan kysymys, sillä ei nyt kovin moni 18-vuotias nuori mies vielä seurustele.
Jos et halua tehdä sitä työtä, mihin valmistut, niin jatka opiskeluitasi, hae esimerkiksi ammattikorkeakouluun. Siellä alkaisi myös opiskelijaelämän ilot, ja baariseuraa löytyisi lähes 100% varmuudella. Ja ota toki huomioon, ettei sinun tarvitse sille alalle työllistyä, mihin kouluttauduit, esimerkiksi minä kouluttauduin maalariksi, mutten päivääkään niitä töitä ole tehnyt, vaan työllistyin laivanrakennusalalle. No, ainakin kunnes tuli kenkää, mutta se onkin sitten toinen tarina.
Niinpä. Aloittajan tarina kertoo juuri siitä kuinka tässä maassa syrjäytetään. Kukaan ei automaattisesti syrjäydy. Toivottavasti en itse sorru samaan virheeseen jälkikasvuni kanssa. Nuorten täytyy antaa mennä, jotta oppivat miltä se oikea elämä tuntuu. Ja aina ei tunnu hyvältä ei.
Äitisi on pelännyt puolestasi liikaa, siltä tuo kuulostaa. Voi olla että on asiatonta, mutta epäilen sinun olleen ainoa lapsi, joka on tehty vielä ns. varttuuneemmalla iällä. Silloin vanhempien suojeluvaistot ovat ainakin korkealla, sen tiedän.
Itsekin olen ajautunut sivummalle, mutta vasta paljon sinua myöhemmin. Vaikka oli minullakin vaiheita teini-iässä jotka huolestuttivat minua itseäni koska kavereita ei oikein ollut. Puhumattakaan tyttöystävästä. Mutta kaikki voi vielä nuorena muuttua melko nopeastikin. Harmi kun se harrastus jäi. Voisiko siihen vielä palata? Väärää alaa on muuten sitten todella helppo opiskella. Tästäkin asiasta minulla on omakohtaista kokemusta. You can trust me, I know what it means.
Mutta mitä neuvoksi? Hmm... se onkin varmaan vaikeampi juttu. Voi olla että ne opiskelun jatkot tai sitten ihan suoraan työelämä saattaisi olla jokin ratkaisu. Pää edellä suurempiin ympyröihin niin kyllä se siitä lähtee.
Hyvä kommentti!
Jo se liika paapominen on vain haitaksi
Ihan kuin olisin lukenut omasta nuoruudestani! Näin vuosien jälkeen ajattelen, että äidilläni oli oma elämä jotenkin pielessä niin vaikeutti siksi minun nuoruutta ja elämän oppimista.
Olen jo aikuinen nainen ja elämää on onneksi osannut elää alkuvaiheen kahlitsemisista huolimatta.
Miksi niin moni äiti pilaa lapsensa elämän? Omien pelkojensa vuoksiko?
Itse lähdin pois kotoa alle parikymppisenä ja se oli hyvä ratkaisu. Olisin varmaan joku peräkammarin tyttö tällä hetkellä jos olisin sinne jäänyt. Minulle iskostettiin päähän koko murrosiän ajan, että pojat ja miehet ovat pahoja (äitini iskosti)! Minulta jäi nuoruus ja se "ihana" elämä kokematta. Kaverini kävivät opettelemassa elämää niin kuin pitääkin.
Suosittelen mitä pikemiten poismuuttoa kotoa. Kyllä sitä pärjää ja oppii elämää.
No enpä ole törmännyt mieheen joka ei olisi huonosti käyttäytynyt, joko hakannut, pettänyt tai valehdellut kaikesta sekä musertanut itsetunnon.. Joten, äitini oli oikeassa; älä luota miehiin!! Ja saman opetan jälkipolvelle!! Eipä ole hyviä miehiä omalle kohdalle sattunut.
Kuulostaa lähes samalta kun mun elämäni silloin kun olin 13-18-vuotias. Viisi vuotta meni mulla samalla tavalla. Meni aika lailla koko teini-ikä hukkaan, kun en tehnyt juuri muuta kun istuin kotona koneella. Lomat oli kaikkein pahimpia, en tehnyt niiden aikana melkein mitään. Muut kaverit menivät siellä sun täällä, dokailivat ja saivat pillua...
Mullakin syynä oli kotiolot. Kontrollifriikit vanhemmat opettivat tapansa mullekin. Eihän sitä mitään voi sitten tehdä jos itsekin alkaa ajatella samalla tavalla. Mun vanhempani eivät suoraan kieltäneet mua tekemästä (paitsi ehkä juomasta alaikäisenä), mutta pelottelivat aina kaikenmaailman jutuilla narkkareista ja spurguista. Siinä opin myös halveksimaan ihmisiä, kaikki jotka eivät eläneet samoin kuin minä ja vanhempani, olivat jotenkin huonoja.
Nyt olen vihdoin alkanut löytää itseni. Oon alkanut ymmärtää että maailma on jotain ihan muuta mitä vanhemmat opetti. Mutta tuntuu vähän siltä että olen myöhässä kaiken suhteen ja lähinnä vaan vituttaa kun tuntuu että takana on hitosti vuosia milloin ei tehnyt mitään muuta kuin pelkäsi ja oli ahdistunut. Ja eli muiden ehtojen mukaan.
Oon nyt yli 20v eikä mullakaan ole elämässä oikein mitään. Kavereita on muutama, mutta heitäkään en kovin usein tapaa. Yksinäisyys vaivaa ja samoin katumus. Kaduttaa kun missasi nuorempana niin paljon asioita. Eikä niitä mahdollisuuksia saa koskaan uudestaan... Kaipa tässä on edessä vaan helvetin tylsä aikuisuus jossain liukuhihnaduunissa!
No hei, eihän elämä lopu kaksikymppisenä. Monet pitää hauskaa vielä nelikymppisinä, se vaan muutta muotoaan ikäkaudelle sopivaksi. Puhumattakaan viisikymppisistä..
Ala vaan tehdä varovasti asioita joita haluat, olet niin nuori.
Ja tapaat aina uusia ihmisiä, töissä, naapureina jne.
Muista suhtautua ystävällisesti uusiin ihmisiin niin kyllä saat luotua uusia kontakteja jatkuvasti, ei tarvii olla mikään maailman sulavin seuraihminen että täällä pärjää.
Hauskaa tulevaa vuotta sinulle!
Äääähhh itel sama juttu täl hetkel oon 15v joululoma mut ei vaan tekemist enkä oo hengannu kenenkää "kaverin" kaa missää. oon vaa ain kotona ja koitan keksii jotai mut ku ei vaa ******* keksi. mun vanhemmat ei haluu ees että meille tulis joku nii en oo enää sen takii ees jaksanu pyytää ketää ja nyt "kaverit" ei oo enää ees yrittäny tarjoutuu. tavallaa ******** tavallaa ei... mut kuitenki... ja kaike lisäks haluisi mopoauton mut ei... ku ne heti ragee ku alan puhuukkaa siit... jos sais sen nii ois ees jotai tekemist... ja se ******** ku ei oo saanu vielkää... no tiiätte kyl...
ja tähä lisään viel ne "kaverit" ei oo käyny siis monee kuukautee ja kouluskaa ei oo oikee ""kavereit"" eikä paria ikinä pari töis...
Jos ei muuta tekemistä, mene kävelemään, katsele luontoa.
sekin on jotakin.
otan osaa.
Tuohan on kuin minun elämästäni. Erotuksena vaan, että olen hieman yli kolmekymppinen nainen. Vanhempani alkaivot eristää minua ikätovereistani juuri samassa yläasteiässä. Lähes kaikki kaverit, lukuunottamatta kahta "kympintyttöä", olivat huonoa seuraa heidän mielestään. Yökylään ei olisi saanut muiden kavereiden luokse jäädä ja lopulta mua ei kuljettettu muiden kavereiden luokse, mikä on syrjäseudulla yhtä kuin kavereiden luo ei päästetä. Ja sitten kun olisin mennyt, niin kiellettiin. Lopulta harrastin vain ulkoiluharrastuksiani yksin kotonani ja siitä lähtien minua on vaivannut yksinäisyys enemmän ja vähemmän.
Itse koen, että syy vanhempieni valinnalle oli jonkinlainen pelko elämää kohtaan. Mulla on 2 sisarusta ja myös heitä alettiin rajoittamaan samassa iässä eli murrosiän kynnyksellä. Siinä vaiheessa nuori alkaa olemaan jotain muuta kuin lapsi ja siinä vaiheessa vanhempani selkeästi pelkäsivät (erityisesti äitini), että en esim. opiskele pitkälle. Äidilleni lasten korkeakoulututkinto on ollut pakkomielle. Ikäänkuin tärkeintä elämässä olisi akateeminen tutkinto. Minusta se ei ole muuta kuin elämänpelkoa. Voin sanoa, että elämä on jotain aivan muuta kuin mitä vanhempani ovat antaneet ymmärtää. Poikaystävät olivat AINA täysin kiellettyjä. Uskomattominta on, että nyt aikuisena tiedän isäni pettäneen äitiäni lukuisia kertoja ja äitini on tiennyt asian. Kai ne älyttömät kotiintuloajat ja kuri oli sitten sitä, kun omaan mieheensä ei saa mitään kuria, niin täytyy kiukku ja pettymys omiin lapsiinsa purkaa.
Jos jotenkin sinua neuvoisin -tosin teet omat ratkaisusi itse parhaiten- pidä kiinni noista sun parista kaverista. Joka kerta, kun ne kysyy sua mukaansa baariin, niin menet, vaikka miten vituttaisi tai väsyttäisi silloin. Koeta päästä työelämään. Kun saat positiivista palautetta (ja omaa rahaa) jollain elämän osa-alueella, saat itseluottamusta ja se heijastuu pikkuhiljaa myös elämääsi muuten. Muista, että tilanteesi ei ole sinun syytäsi tai esimerkiksi persaanasi "nössöyttä" ja jos alat tuntea suunnatonta ahdistusta, niin hakeudu ammattiauttajan luokse.
Lopuksi vielä sanoisin, että katso pornoa. Sitä kautta minäkin aikoinani tutustuin miehen anatomiaan ja hommiin ylipäänsä, jotta uskalsin seksielämän aloittaa. Kotona ei puhuttu mitään naiseksi kasvamisesta, joten eipä ollut paljon vaihtoehtoja, mistä jonkinnäköiset "tiedot" ammensi. Muistan edelleen sen kamalan ristiriidan, kun neitsyys jo hävettikin ihan hirveästi (kun muilla oli seksielämä ja monilla seurustelukumppani) ja toisaalta olin kotona kasvanut niin kieroon näissä asioissa ja samalla häpesin kaikkea seksuaalisuuteen liittyvää. Ja samalla himo vastakkaiseen sukupuoleen oli mieletön, sanoilla kuvaamatonta.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, yritä pysyä rohkeana ja älä luovuta, vaikka takapakkeja tulee, Niitä meinaan tulee elämässä vaikka kaikkesi tekisit, semmosta elämä vaan taitaa olla.
On huolehtiva perhe. On tutkinto, On jatkomahdollisuuksia. On vielä hirveän nuori. Kohta vapautuu äidin holhouksesta. Siis mikä mättää? Voisi olla lukutaidoton päihteitä käyttävä sekopää epämääräisissä sosiaalisissa piireissä. Se ei ole yhtään parempaa elämää kuin mitä on mahdollista saavuttaa noista lähtökohdista.
Noiko on vaihtoehdot?
sua vaivaa ihanneminä, googlaappa se!
muuta pois kotoa,ala elää...maailma on täynnä mahdollisuuksia, sun oma mukavuudenhalu on ainoo joka estää sua.
10% kansasta on alkoholisteja....kannattaako sinne baariin ängetä? Älä ainakaan vaimoa sieltä etsi!
harrasta se aika mitä muut dokaa, viimeistään 30 v oot jo voittaja! Oo kiinnostava, kysy likkoja treffeille. Hyvät naiset tietää oman arvonsa, ei ne mitään spurgua halua! Opettele keskustelemaan, vaikka olisit hiljanen, niin parasta ku opettelet keskustdlemaan.....t: kantapään kautta oppinut
Minun yksinäisyys johtuu siitä, kun ei voi perustaa perhettä, kun menee lapset samantien Amerikan häkkiin, kun olen siis niin supersuosittu. Niin minäkin voin syyttää äitiäni, joka on tehnyt Espanjassa lapsia noin 25 ja siitä syystä minulla on sellainen ns. maine ja sitten Suomessa äitini on Madonnan oikea biologinen äiti niin hänkin on superusuosiossa juuri kaikille faneille ja jos jonkinlaista vientiä riittää, kun ahneuttakin löytyy tästä maailmasta. Tai vieläki pahempaa, kun on huostaanototkin olemassa ja köyhille amerikkalaisille se on big bisnes. Yritimme joskus vielä 1990-luvulla lahjoa meidän perheen vainoajahäirikköä rahallakin, mutta sitten hän ilmoitti ettei edes raha kelpaa, että oikeasti hän käy niin kiimassa niiden pikkupimppien perään, ettei häntä ollut edes ostettavissa. Koko Amerikan kapitalismikin on vain kulissia tavallaan se köyhyys ja pedofilia menee aina ykköseksi.
Voi Max! Oletko oikeasti noin sekopää, vai surkea häirikkö? Kirjoituksesi on ihan outo. Aloittajalle kaikkea hyvää. Samoin lettipäälle. Yksinäisiä nuoria, kunnollisia ja luonteeltaan mukavia, on omassa tuttavapiirissänikin. Osuisittepa joskus yhteen. Kurkatkaapa treffeistä noin ikäisiänne. Itse olen jo vanhempi ja perheellinen.
Voi sinua, kun olen vieläkin sekopäisempi, kun menin naimisiin niin aloitin Amerikan tuhoamisen WTC-iskulla ja sitten jatkoimme sitä räjäyttämällä kaikki Amerikan ydinvoimalatkin, että olisin päässyt pois niiltä Amerikan huostaanottolistoilta, mutta siellä Amerikassa on se Osbournen perhe, joka ei suostunut luopumaan niistä huostaanotoista. Ja sitten he pääsivät telkkariin näyttämään itseään, enkä siitä huolimatta sitten viitsinyt tehdä vauvaa Osborneille häkkiin. Ei Sharon suostunut luopumaan niistä vauvahaaveistaan ja saimme sitten luvan räjäytellä koko Amerikan siitä syystä. Tällaista se sitten on, kun taiteesta tulee rahaa, eikä sitten voi perustaa perhettä niin Amerikan tuhoonhan niitä on kiva sitten käyttää. Hyvä teko omien lasten puolesta tai minä siis harrastan hyväntekeväisyyttä räjäyttelemällä sitä Amerikkaa pois maailmankartalta!
Joo-o, ihan totta; äitihän on syyllinen tai ainakin osasyyllinen ihan kaikkeen, mitä ei elämäsä itse pysty handlaamaan.
Jo on törkeetä syyttää äitiä joka on kaikkensa vuoksesi tehnyt!! Nykyajan nuoret syyttelee vain muita olemattomista ongelmista!! Mene vähän itseesi!!
Käy sääliksi Teidän lasta, jos Tekin olette yhtä "elämänpelkoinen" vanhempi, kuten kommentoijien valituksissa. Voisin arvella, että teinillenne tulee sama ongelma, kuin keskustelun aloittajalle, hänen aikuistuessaan. Ärsyttää aivan mielettömästi, kun elämänpelkoiset äidit tulevat tuollaisia kommentoimaan. Jos nuori ei tee pahaa ja on tunnollinen jne. hänelle tulisi antaa enemmän vapauksia. Ei nuoria saisi pitää "kahlittuina" vanhemman pelkojen takia. Totuus on, että kun nuorta pidetään kaikki teinivuodet kiinni hampain kynsin, nuori janoaa vapautta vielä enemmän. Kun nuori täyttää 18-20, ei ylisuojeleva äiti enää yksinkertaisesti pysty pitämään väkisin kiinni, joten on hyvä antaa nuorelle pikkuhiljaa lisää vapauksia, jotta hän saisi totutella oikeaan elämään ja oppia virheistään. Kaikki me niitä teemme kuitenkin elämämme aikana.
Tämä saarna koski siis kaikkia ylisuojelevia, elämänpelkoisia äitejä, jotka tulevat kommentoimaan tänne miten nuori ei muka "arvosta" vanhempaansa. Henkilöhän yllä vielä mainitsi aloittaessaan, kuinka hän rakastaa äitiään ja ei halua satuttaa häntä.
Äitisi on kasvattanut sinut hyvin ja syytät häntä siitä!! Noh, typeryyttä ei voi kasvatuksella poistaa...
No Suomessa alkoholin ja tupakan ikäraja on 18v. Ethän siis edes aiemmin olisikaan saanut niitä käyttää!!!
näin vanhempana (79-syntynyt) ja syrjäseudulla alaasteen käyneenä , ylä aste pikkukaupungissa ja lukio, niin meni vielä tovi tuon jälkeenkin ennen kuin mitään sos. elämää sain aikaseks kohdallani. Ujo luonne ja peräkylä-lapsuus ylihuolehtivat ja (uskovainen äiti) vanhemmat rupinaama niin ei ollut chansejä kohdallani (kyllä oliskin jos olisin uskaltanut) ennekuin 28 v kun meni sitten poikuus...joten kannattaa odottaa viakka kuinka tuntuu et ei enää koskaan mitään tuu.. ja ymmärrän tunteen tod. hyvin..mutta ei se oo niin ihmeellistä kai ainakaan meillä vanhemmilla..ja edelleen kaipaan sitä oikea..mut jos haluat vain päästä neitsyydestä niin sitten vaan yrittämään ja pimujen juttusille rohkeesti.. yhtä arkoja ne on itse..ja enemmän kun sen tajuaa vaan aikä ujostele itseään..kimppuun rohkeesti..
Ota vastuu omasta elämästäsi ja lopeta muiden syyllistäminen!!
Yeap. Aikuistumisen ensimmäinen ja tärkein merkki; lakata panemasta muiden syyksi se, mihin ei itse pysty. Miksi kaikki luulevat, että ihminen on aikuinen, kun tulee tietyn ikäiseksi? Eikä monikaan keksi, että aikuisuus tarkoittaa jotain ihan muuta kuin ikää.
Aloitusviesti kuullostaa turhan tutulle, itsellä meni elämä juuri samaa rataa, kotona istuen kunnes muutin toiselle paikkakunnalle kotoa jatko-opiskeluihin. Olin silloin 23v. Solukämpässä asuin ja se oli hyvä koska siinä väkisin tutustui muihin. Silloin maistoin alkoholia ja kävin baarissakin ensimmäistä kertaa. Siitä meni pari vuotta vielä että tuli eka kerta naisen kanssa. Nyt on jo 30 lasissa ja joskus vaan miettinyt että olisi aikaisemmin alkaa elämää.
Mies 30v
äitejä nyt on turha aloittajan syyttää. Sulla ois voinut olla äiti joka hakannut ja dokannut jne.
MUTTA , ymmärrän sen että nuoruudessa ne kaverit hankitaan ja varmaan jo siellä lapsuudessakin.
MUTTA. sä oot 18v.
vaikka tuntuu että maailman loppu, niin ei ole. .:D mäkään en ole ikäloppu , vaikka sun mielestäsi olisin varmaan jo melkoinen vanhus. Mä elin myös aika yksinäinen lapsuuden ja nuoruuden mut siitä selviää hengissä
Nyt oon aikuinen ja oikeita kavereita varmaan zero. ne jotka on seurustelee tne. MUTTA EI MUNKAAN ole myöhäistä saada kaveria. etsi vaikka yksi. Kyllä sun ikäsissä varmaan joku muukin on yksin. Sen löytäminen ei ehkä oo helppoo, mut etsi vaikka sieltä netistä tai mee ulos. Niin tiedän...miten "helppoja" ohjeita. Paras lohdutus että olet 18v. ja kirjotitat niin fiksusti et varmaan sä sen tyttöystävänkin saat. Ehkä äitis syy että elämäs onnistuu etkä dokaa koko elämää?
Eli kotikasvatus on silloin huonoa, kun hakataan tai juodaan, kaikki muu käy?
Ei juo=onnistunut elämä?