Koiraharrastajan ammatti

Katsoin äsken osin koirieni kanssa telkusta Lassien. Tuosta filmin pojasta tuli mieleen, että kunka moni koulun kanssa tuskaileva lapsi tai nuori rakastaa eläimiä ja haluais tsekin eläinmäistä elämää: käytännön tekemisiä, liikuntaa, ystäviä, luontoa, tunteta jne. Kun jos sillä koiralla siinä vieressä on sitten liikaa niitä ja se haaveilee koulusta eikä päivistä yksin kotona, niin joutuuko sitten sitä koiraa rakastava lapsi tai nuori ylen määrin kouluun ja jatkamaan siitä sitten jonnekin työmäiseen opiskeluun? Niin ainakin mulle kävi, kun 12 iässä oli kaikki velä suurin piirtein ok, mutta sitten kun olin 13, meille hankittiin se upea otus, niin jouduin ihan pulaan koulun kanssa, kun sitä oli ihan liikaa ja jotenkin luokituin koululokeroon, vaikka olisin halunnut urheilla, liikkua luonnossa, hankkia yst'äviä yms. ja sitten myöhemmin jouduin yliopistolle, vaikken itse halunnut ja sekin oli ihan kamalaa, minkä vastapainona kävin rauniokoiraharrastuksessa romaanituttavan kanssa. Niin onko se niin, että kun nuori elää vanhempiensa kotona, niin vanhempien juttuja tulee liikaa ja silloin nojautuu niihin, joiden elämä on sitä haave-elämää itselle, niin jos se mulle oli tuo koira ja nuo käytännön alojen kaverit, niin haaveilivatko he sitten siitä, mitä minun olemukseni tarjosi noita vanhempieni lempijuttuja, joita elämänpiirini oli, niin tuliko minuun silloin noista toisenlaista elämää elävistä juuri koulun ja yliopiston ulkonäkö, tyyli, harrastuneisuus, vaikka itse inhosin noita teoreettisia juttuja? Pitäsikö jakaa koiran ja kivan alan tyyppisen ystävän kanssa tekemiset ja välttää nojautumasta tyylillisesti, identiteetiltään, olemukseltaan johonin toisen viisaaseen sisempään minään, joka sitten böö onkin sen minun inhotun tekemisten piirin ihailija? Kai itsekin kadulta nappaat mahdollisiksi uusiksi ihmissuhteiksesi ne mukavan olemuksen omaavat etkä osaa heidän haavetaan arvata? Jos niin käy muille myös ja siksi heidän haaveisiinsa ei voi turvata...