Vanhempani ovat hyvin kylmiä ihmisiä. En muista kovinkaan monta läheistä tai myönteistä hetkeä heidän kanssaan. Muistan äidistäni huokuneen vastemmielisyyden kun joskus erehdyin halamaan häntä. Aina piti päteä ja olla reipas ja kiltti. Opin hyvin varhain miellyttämään. Vanhempana olen ymmärtänyt että se ei ole normaalia. Mielipiteitäni ei kysytty. Olin aina hankala lapsi. Koulumenestys ei kelvannut, toisten lapsia kyllä ylistettiin. Piti olla reipas vaikka en halunnut harrastaa. Sain olla omissa oloissani ja olenkin oppinut "pitämään itselleni seuraa". Jos tarvitsin jotain välttämätöntä esim kouluun. Seurasi hirveä riita ja opin valitsemaan heille mieluisia asioita. Kuten tietyn värisiä ja hintaisia vaatteita. En saanut näyttää tytöltä myöskään. Isäni ei kuria säästellyt. Vaikka sain tehdä ja olla mitä ja missä halusin en siltikään aina käyttäytynyt tarpeeksi hyvin. Sain osakseni fyysistä väkivaltaa jo varmaankin 2-vuotiaana jolloin muistan saaneeni haavan päähäni. Muistan useita "tapaturmia" ja niihin liittyneet sairaalareissut. Tapauksista ei koskaan olla puhuttu jälkeenpäin. Arvet ovat muistona. Minulle annettiin kurinpalautusta ja jätettiin yksin miettimään tekojani joita en vieläkään ymmärrä. Oli vain minun parhaakseni. Fyysisiä sairauksia ym ei noteerattu mitenkään. Vaan vähäteltiin kun jouduin leikkaukseen. Luulivat että teeskentelen. Olin aina taakka ja rasite.
Isäni joi ja äitini kuoli. Olin hiljaa ja koitin ymmärtää mitä on tapahtunut. Olin paljon yksin isäni juomisen takia. Pelkäsin epärealistisia asioita. Olin taikauskoinen jos en tee näin tai noin kuolen. Isäni ei kiinnittänyt tilaani mitään huomiota. Olihan julkisivu kunnossa. Kaikki vain säälivät isääni ja kehuivat kuinka hienosti hän pärjää.
Murrosiässä en enää antanut käydä fyysisesti päälleni. Minulla ei saanut olla omaa elämää vaan piti elää hänelle mieluista elämää. Täysi-ikäisenä hän puuttui asioihini selkäni takana. Koskaan ei kelvannut koulutodistukset eikä työnteko. Tein hyvin nuoresta töitä että saisin rahaa omiin menoihini. Raadoin pienellä palkalla sekään ei kelvannut koska se ei ole mitään. Sainhan asua ilmaiseksi. Muutin pois kotoa koska en kestänyt enää ahdistavaa kontrollointia. Yritin itsemurhaa jota ei koskaan käsitelty eikä sanallakaan puhuttu aiheesta.
Nykyään mieheni ei ole mitään, en osaa kasvattaa lapsiani kuriin. Koska näytän heille joka ikinen päivä että rakastan. Olen hänelle avoin lompakko vaikka mieheni opiskelee. Mehän olemme rikkaita. Kotona käydessään hän kontrolloi kaikkea. En saa olla kotonani kuin haluan. Marmattaa ja valittaa jos hän ei tee jotain asiaa niin sitä ei tee kukaan muukaan . En pyydä mitään. Mutta asioissa auttamisenkin hän kääntää omaksi glooriakseen ja itkee kun hänen tekemisiään ei noteerata mitenkään. En provosoidu mistään mitä hän sanoo tai aliarvioi. Olen edelleen hankala ja vaikea ihminen joka ei koskaan ole tyytyväinen.
Säälin häntä vaikka tiedän ettei minun enää tarvitse häntä kannatella ym. Lähinnä ahdistun kun tapaamme. Kaikki pitää saada heti ja nyt. Lapsia ei saa kehua. Vaan pitäisi hakata kerralla kunnolla niin oppivat. Mieheni sanoo napakasti vastaan ja silloin tulee jälleen marttyyri esille. Itse en jaksa koska asia käännetään kuitenkin niin että "huomaatko taas miten hankala olet".
Ystäviensä silmissä on luotettava ja kunnon kansalainen joka välittää alkiholisti ystävistään vaikkei itse enää juo. On myös ns normaaleja ystäviä.
Minun elämätapani on väärin. Saan kuittailuja lasten vaatteista. Olen tavallinen
Työssäkäyvä ihminen. Arvostan itseäni ja lapsiani. Vihaan ja säälin isääni. Hän muistaa kyllä muistuttaa miten rankkaa hänellä on ollut. Eikä koskaan vapaa-aikaa minun kanssani. Usemmat ryyppyreissut kolunut mukana kun olin liian pieni yksin
Jätettäväksi.
Kaiken tämän jäljeen olen matkalla rakastamaan itseäni. Ja lapsilleni annan rakkautta ja rakkautta ja kerron joka päivä että ovat tärkeitä. Isäni vie kaiken energiani kun olemme tekemisissä koska viilipyttynä
Esiintyminen vie voimia.
Isäni joi ja äitini kuoli. Olin hiljaa ja koitin ymmärtää mitä on tapahtunut. Olin paljon yksin isäni juomisen takia. Pelkäsin epärealistisia asioita. Olin taikauskoinen jos en tee näin tai noin kuolen. Isäni ei kiinnittänyt tilaani mitään huomiota. Olihan julkisivu kunnossa. Kaikki vain säälivät isääni ja kehuivat kuinka hienosti hän pärjää.
Murrosiässä en enää antanut käydä fyysisesti päälleni. Minulla ei saanut olla omaa elämää vaan piti elää hänelle mieluista elämää. Täysi-ikäisenä hän puuttui asioihini selkäni takana. Koskaan ei kelvannut koulutodistukset eikä työnteko. Tein hyvin nuoresta töitä että saisin rahaa omiin menoihini. Raadoin pienellä palkalla sekään ei kelvannut koska se ei ole mitään. Sainhan asua ilmaiseksi. Muutin pois kotoa koska en kestänyt enää ahdistavaa kontrollointia. Yritin itsemurhaa jota ei koskaan käsitelty eikä sanallakaan puhuttu aiheesta.
Nykyään mieheni ei ole mitään, en osaa kasvattaa lapsiani kuriin. Koska näytän heille joka ikinen päivä että rakastan. Olen hänelle avoin lompakko vaikka mieheni opiskelee. Mehän olemme rikkaita. Kotona käydessään hän kontrolloi kaikkea. En saa olla kotonani kuin haluan. Marmattaa ja valittaa jos hän ei tee jotain asiaa niin sitä ei tee kukaan muukaan . En pyydä mitään. Mutta asioissa auttamisenkin hän kääntää omaksi glooriakseen ja itkee kun hänen tekemisiään ei noteerata mitenkään. En provosoidu mistään mitä hän sanoo tai aliarvioi. Olen edelleen hankala ja vaikea ihminen joka ei koskaan ole tyytyväinen.
Säälin häntä vaikka tiedän ettei minun enää tarvitse häntä kannatella ym. Lähinnä ahdistun kun tapaamme. Kaikki pitää saada heti ja nyt. Lapsia ei saa kehua. Vaan pitäisi hakata kerralla kunnolla niin oppivat. Mieheni sanoo napakasti vastaan ja silloin tulee jälleen marttyyri esille. Itse en jaksa koska asia käännetään kuitenkin niin että "huomaatko taas miten hankala olet".
Ystäviensä silmissä on luotettava ja kunnon kansalainen joka välittää alkiholisti ystävistään vaikkei itse enää juo. On myös ns normaaleja ystäviä.
Minun elämätapani on väärin. Saan kuittailuja lasten vaatteista. Olen tavallinen
Työssäkäyvä ihminen. Arvostan itseäni ja lapsiani. Vihaan ja säälin isääni. Hän muistaa kyllä muistuttaa miten rankkaa hänellä on ollut. Eikä koskaan vapaa-aikaa minun kanssani. Usemmat ryyppyreissut kolunut mukana kun olin liian pieni yksin
Jätettäväksi.
Kaiken tämän jäljeen olen matkalla rakastamaan itseäni. Ja lapsilleni annan rakkautta ja rakkautta ja kerron joka päivä että ovat tärkeitä. Isäni vie kaiken energiani kun olemme tekemisissä koska viilipyttynä
Esiintyminen vie voimia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kylläpä käy tavattoman kateelliseksi. Olet perinnyt rikastuttavan CV:n elämälläsi.
Mutta kunnioita isääsi. Olkoopa vaikka millainen mutta se paska on isäsi. Narsistit ja psykopaatit taitavat olla tulevaisuuden ihmisiä, modernimpia jotka korvaavat konservatiiviset nössöt.
4 12 kommentit kuulostavat lähinnä loukkauksilta, se ehkä oli tarkoituskin? Mitäs jos vaan poistuisit täältä...
Itselläni on samankaltainen tausta kuin sinulla, helpompi ehkä siinä mielessä ettei alkoholismia ollut ja fyysistä väkivaltaa huomattavasti vähemmän. Hienoa, ettet ole jatkanut vanhempiesi tunnekylmyyden ja vähättelyn perintöä lapsillesei, niin kuin yleensä tapahtuu. Nostan sinulle hattua siitä.
Sinun ei ole pakko olla tekemississä isäsi kanssa jos koet, että siitä on ennemmän haittaa kuin iloa. Mikä hänen vaikutuksensa on lapsiisi? Mieheesi?
Kunnioitustasi hän tuskin ansaitsee. Kunnioita ja arvosta suuresti itseäsi siitä, että olet tuollaisen rääkin jälkeen pystynyt rakentamaan oman arvokkaan elämän. Kaikista ei ole siihen, huonommuuden ja arvottomuuden tunne pysyy koko elämän ja on esteenä niin monelle asialle.
Tekisi mieleni sanoa, että jos et rakasta isääsi, niin heitä hänet ulos elämästäsi, eikö hän ole jo tarpeeksi saanut pahaa aikaan? Emme ole mitään velkaa sellaisille vanhemmille, jotka ovat riistäneet meiltä onnellisen lapsuuden, vähätelleet ja painaneet itsetuntomme maanrakoon ja jatkavat väärinkäyttäytymistään hamaan hautaan asti.
Olen kiitollisen saamistani psyykkisistä työkaluista, terapiasta ja yhdestä henkilöstä joka minua rakasti ja jolle olin tärkeä. Jonka uskon rakastaneen minua tällaisena kuin ole. Kauan meni ennen kuin sain luvan myöntää ettei lapsuuteni ollut onnellinen. Voiko sellaista vanhempaa kunnioittaa jolle on pelkästään taakka? Ehkäpä ei-toivottu lapsi?