Tulkaa haukkuu huomiohuoraks, mut mun on pakko saada kertoo tää jonnekki. Ei haittaa jos kukaan ei vastaa, kunhan saan purkaa tunteeni johonkin. Ja nimettömänä.
Oon siis 16v ja alotin lukion tänä syksnä. Kaverit oikeestaan katos mun elämästä riparin jälkeen, koska sillon ne alotti juomisen ja yms. ja mä en oo kiinnostunut sellasist asioista. Ei ne koskaan pyytänyt mua mukaan vaikka ne sano että ens kerralla säkin tuut sinne... En olis kyllä menny jos olis pyydetty.. Mut ihan sama.
Alotin lukion ja alku meni ihan hyvin. Tunnen sieltä pari tyyppiä entuudestaan ja oon niiden kanssa sitten tullut paremmiksi kavereiksi. Ja myös niiden kavereihin oon tutustunu joten ne kanssa on mun kavereita, tai ainakin sellasia kelle voin jutella esim. käytävillä.
Lintsasin ysi luokan keväällä 120 tuntia, ja se alko taas lukiossa. En vaan jaksa mennä sinne. Meillä on aika monta oman ryhmän tuntia, enkä tunne sieltä mun luokalta ketään eikä kukaan oikeen haluu tutustuukkaan muhun. Esim. fysiikan tunneilla istun yksin ja se opettaja huomauttelee siitä.. Ei mua haittaa se, että istun yksin. Fysiika on mulle hankalaa ja pystyn keskittymään paremmin, mut kun se huomauttelee siitä koko luokan kuullen niin se ahdistaa.. Yleensä lintsaan fysiikantunnit ja meen vaan välikokeisiin..
Sit toinen juttu on se, että kaipaan mun vanhoja kavereita. Yläasteelta. Tunsin ne kaikki päiväkodista asti ja oltiin aina yhdessä. Nyt jos lähetän niille viestin niin ne ei vastaa siihen eikä nekää enää viestittele mulle. Ja jos nään ne kaupungilla niin ei ne ees sano moi, vaikka mä moikkaisin.. Mulle on tullut sellanen tunne, et vaiks ne ei enää tunne mua niin ne häpee. Eikä kehtaa sanoo että tuntee mut niiden uusille kavereilleen.
Oon ihan pikkasen ylipainonen, mut kasvoista ihan kaunis.. Oon myöskin laihtunut, mutta ongelmana on ahmiminen ja sen jälkkeinen oksentaminen.. Tuntuu niin hullulta, kun oon kuitenkin vielä noin 5-7kg ylipainonen. Voin paastota viikon, ja sit ahmii ja oksentaa. Taas pastota, ahmia ja oksentaa. Se on kierre, josta en pääse eroon.
Asiaa ei auta se, että kotona mua huomautetaan siitä. Jos ostan uudet vaatteet niin kysytään aina minkä kokoiset ne on.. Eikä siks, et ne olis liian pienet. Mielummin käytän oikeen kokosia vaatteita ku pursuun sieltä yli.
Kotona ei muutenkaan ei mua tueta paljookaan. Mun täti, joka laihdutti raskautensa jälkeen vaatekoosta 52 kokoon 36-38 huomauttelee mua mun lihavuudesta. Ja sen verran voin sanoo, et mun paidat on kokoa 38-40 riippuen mallista, ja housut on 42 kokoo.. Koska mul on päärynävartalo ja peppu ja reidet on aika isot :(
Oon käyny psykologil jo 6 vuotta (7 vuosi alkaa 2014) ja vihdoin sanoin siellä etten enää jaksa ja haluun vaihtaa sen psykologin.. No ne sano että joudun nuorten psykiatrisee poliklinikkaa ihan täs tammikuun alus. Eikä mul oo ketään kelle puhuu siit, koska häpeen..
Ähh.. Kunpa vuosi ei vaihtuis ollenkaan
Oon siis 16v ja alotin lukion tänä syksnä. Kaverit oikeestaan katos mun elämästä riparin jälkeen, koska sillon ne alotti juomisen ja yms. ja mä en oo kiinnostunut sellasist asioista. Ei ne koskaan pyytänyt mua mukaan vaikka ne sano että ens kerralla säkin tuut sinne... En olis kyllä menny jos olis pyydetty.. Mut ihan sama.
Alotin lukion ja alku meni ihan hyvin. Tunnen sieltä pari tyyppiä entuudestaan ja oon niiden kanssa sitten tullut paremmiksi kavereiksi. Ja myös niiden kavereihin oon tutustunu joten ne kanssa on mun kavereita, tai ainakin sellasia kelle voin jutella esim. käytävillä.
Lintsasin ysi luokan keväällä 120 tuntia, ja se alko taas lukiossa. En vaan jaksa mennä sinne. Meillä on aika monta oman ryhmän tuntia, enkä tunne sieltä mun luokalta ketään eikä kukaan oikeen haluu tutustuukkaan muhun. Esim. fysiikan tunneilla istun yksin ja se opettaja huomauttelee siitä.. Ei mua haittaa se, että istun yksin. Fysiika on mulle hankalaa ja pystyn keskittymään paremmin, mut kun se huomauttelee siitä koko luokan kuullen niin se ahdistaa.. Yleensä lintsaan fysiikantunnit ja meen vaan välikokeisiin..
Sit toinen juttu on se, että kaipaan mun vanhoja kavereita. Yläasteelta. Tunsin ne kaikki päiväkodista asti ja oltiin aina yhdessä. Nyt jos lähetän niille viestin niin ne ei vastaa siihen eikä nekää enää viestittele mulle. Ja jos nään ne kaupungilla niin ei ne ees sano moi, vaikka mä moikkaisin.. Mulle on tullut sellanen tunne, et vaiks ne ei enää tunne mua niin ne häpee. Eikä kehtaa sanoo että tuntee mut niiden uusille kavereilleen.
Oon ihan pikkasen ylipainonen, mut kasvoista ihan kaunis.. Oon myöskin laihtunut, mutta ongelmana on ahmiminen ja sen jälkkeinen oksentaminen.. Tuntuu niin hullulta, kun oon kuitenkin vielä noin 5-7kg ylipainonen. Voin paastota viikon, ja sit ahmii ja oksentaa. Taas pastota, ahmia ja oksentaa. Se on kierre, josta en pääse eroon.
Asiaa ei auta se, että kotona mua huomautetaan siitä. Jos ostan uudet vaatteet niin kysytään aina minkä kokoiset ne on.. Eikä siks, et ne olis liian pienet. Mielummin käytän oikeen kokosia vaatteita ku pursuun sieltä yli.
Kotona ei muutenkaan ei mua tueta paljookaan. Mun täti, joka laihdutti raskautensa jälkeen vaatekoosta 52 kokoon 36-38 huomauttelee mua mun lihavuudesta. Ja sen verran voin sanoo, et mun paidat on kokoa 38-40 riippuen mallista, ja housut on 42 kokoo.. Koska mul on päärynävartalo ja peppu ja reidet on aika isot :(
Oon käyny psykologil jo 6 vuotta (7 vuosi alkaa 2014) ja vihdoin sanoin siellä etten enää jaksa ja haluun vaihtaa sen psykologin.. No ne sano että joudun nuorten psykiatrisee poliklinikkaa ihan täs tammikuun alus. Eikä mul oo ketään kelle puhuu siit, koska häpeen..
Ähh.. Kunpa vuosi ei vaihtuis ollenkaan
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ahmiminen ja oksentaminen voivat minun mielestä johtua bulimiasta. Muuhun en osaa auttaa, koska itelläkin on nyt niin paska olo.
Voimia sulle, ei ole mikään häpeä joutua hakemaan apua ja vaikka olisikin, suurempi häpeä on tarvita apua, muttei siltikään hanki sitä. Nykyään on maailmassa niin ihania ihmisiä, ettei ole ihmekään, että täytyy käydä juttelemassa psykiatrille.