Nuori ja Kaunis

Nimen omaan ja ehkä vielä pettyy lisää juostessaan...mutta mitään ei voi voittaakaan jos ei koita....

Huomenna taas sorvin ääreen pettymään vai.... koittamaan ;)

Niin tämähän on vähän mistä katsoo ja miten ajattelee. Joku (kuten Sartre) saattaa lähteä siitä, että Ihminen tekee toimintaansa koskevat valinnat aina yksin ja kantaa vastuunkin yksin. Kaikki mitä ihminen on, tahtoo olla tai uskoo, on hänen itsensä luomaa.

Vastuu tuo yksilölle ahdistusta, avuttomuutta ja epätoivoa ja hän on vapaa valitsemaan minkä ratkaisun tahansa ilman ulkopuolista ehdotonta syytä, hän saattaa näin ollen alkaa olemaan epävarma itsestään. Pelkoahan toki pystyy tiettyyn pisteeseen jopa hallitsemaan, mutta ahdistus lienee aina osa vapaan ihmisen luonnollista tunnetta.

Sitten jos elämällä on ehdoton tarkoitus ja uskoo Jumalan todella olevan olemassa. Luottaen sanaan, mikä on ikuisesti oikein ja mikä väärin tai voivan jopa väittää Jumalan puhuvan ja antavan määräyksiä. Näinkin saattaa poistaa pelkonsa ja luottaa kaiken järjestyvän, koska kaikella on aina tarkoituksensa. Kaikki on ennalta määrättyä.

Tähän kun sitten lisätään osatekijöinä ihmisen perimä, nuoruus, kasvatus ja kaikki mahdolliset ympäristötekijät niin aletaan olla lähellä kysymystä minne ihminen pyrkii ja mitä haluaa olla.

Minulle pelko ei ole noin negatiivinen käsite, koska tunnen sitä ajoittain elämässäni ja en ole löytänyt keinoa päästä siitä täysin eroon (tämä vain on yksinkertainen totuus kohdallani).

Kiitos sinulle kommentistasi joka tuulena tulet.

Mistä alkaa kohtuus kirjoitti:

Niin tämähän on vähän mistä katsoo ja miten ajattelee. Joku (kuten Sartre) saattaa lähteä siitä, että Ihminen tekee toimintaansa koskevat valinnat aina yksin ja kantaa vastuunkin yksin. Kaikki mitä ihminen on, tahtoo olla tai uskoo, on hänen itsensä luomaa.

Vastuu tuo yksilölle ahdistusta, avuttomuutta ja epätoivoa ja hän on vapaa valitsemaan minkä ratkaisun tahansa ilman ulkopuolista ehdotonta syytä, hän saattaa näin ollen alkaa olemaan epävarma itsestään. Pelkoahan toki pystyy tiettyyn pisteeseen jopa hallitsemaan, mutta ahdistus lienee aina osa vapaan ihmisen luonnollista tunnetta.

Sitten jos elämällä on ehdoton tarkoitus ja uskoo Jumalan todella olevan olemassa. Luottaen sanaan, mikä on ikuisesti oikein ja mikä väärin tai voivan jopa väittää Jumalan puhuvan ja antavan määräyksiä. Näinkin saattaa poistaa pelkonsa ja luottaa kaiken järjestyvän, koska kaikella on aina tarkoituksensa. Kaikki on ennalta määrättyä.

Tähän kun sitten lisätään osatekijöinä ihmisen perimä, nuoruus, kasvatus ja kaikki mahdolliset ympäristötekijät niin aletaan olla lähellä kysymystä minne ihminen pyrkii ja mitä haluaa olla.

Minulle pelko ei ole noin negatiivinen käsite, koska tunnen sitä ajoittain elämässäni ja en ole löytänyt keinoa päästä siitä täysin eroon (tämä vain on yksinkertainen totuus kohdallani).

Kiitos sinulle kommentistasi joka tuulena tulet.

Ja myöhemmin toinen sana pulpahti mieleen: vastuu. Vastuunpakoilua on mm. paeta jonkun toisen sanojen taakse (tässä Sartre). Vastuunpakoilua on myös syyttää ihmisen perimää, nuoruutta, kasvatusta ja kaikkia mahdollisia ympäristötekijöitä jos ja kun kerran k a i k k i mitä ihminen on, on hänen itsensä luomaa. Mielen tasolla, mielessä. Vastuu tulee siten ottaa ennen kaikkea mielen tasolla nyt, muuten syntynee ajatuksen ja teon välinen ristiriita. Ristiriidat aiheuttaa ahdistusta. Mulle ihmisen luonnollinen "tunne", olotila on muuten rauha, ei ahdistus.

En usko Jumalan puheeseen, enkä etenkään määräyksiin. Jumaluus on ajatonta, sanatonta, kaiken kattavaa Rakkautta. Ennalta määrättyyn uskon nykyään minäkin, vaikkei se uskonasia varsinaisesti olekaan. Siitä on ollut sen verran viitteitä... mutta en Jumalan luomaan maailmaan. Käsikirjoitukset elämille on laadittu etukäteen, mutta ne ei ole kiveen kirjoitettuja. (Eikä siis ole Jumalan laatimia.) Tähän voi vaikuttaa omalla valinnallaan mielen tasolla. Joka hetki. Nyt. Ego vai Pyhä Henki?

Pelko ei ole mulle sen negatiivisempi käsite kuin mikään muukaan negatiivinen käsite. Pelon voi selättää joka hetki läsnäolon tilassa. Aluksi tarkkailemalla mieltään. Antamalla pelon tulla ja mennä. Pelko on epätodellista, vaikka niin todelliselta tuntuukin ja joskus sitä ei enää ole olemassa. Eikä koskaan ollutkaan. Niin kauan kuin ihmisellä on egomieli, itse, pelkoakin on vielä olemassa. Pelosta on kuitenkin se etu, että sitä kautta pääsee käsiksi tiedostamattomaan mieleensä ja sitä kautta eteenpäin, irti menneestä, vääristyneestä ajattelusta, ns. pa*kalastista, jos niin haluaa...

tuulena tulen kirjoitti:

Ja myöhemmin toinen sana pulpahti mieleen: vastuu. Vastuunpakoilua on mm. paeta jonkun toisen sanojen taakse (tässä Sartre). Vastuunpakoilua on myös syyttää ihmisen perimää, nuoruutta, kasvatusta ja kaikkia mahdollisia ympäristötekijöitä jos ja kun kerran k a i k k i mitä ihminen on, on hänen itsensä luomaa. Mielen tasolla, mielessä. Vastuu tulee siten ottaa ennen kaikkea mielen tasolla nyt, muuten syntynee ajatuksen ja teon välinen ristiriita. Ristiriidat aiheuttaa ahdistusta. Mulle ihmisen luonnollinen "tunne", olotila on muuten rauha, ei ahdistus.

En usko Jumalan puheeseen, enkä etenkään määräyksiin. Jumaluus on ajatonta, sanatonta, kaiken kattavaa Rakkautta. Ennalta määrättyyn uskon nykyään minäkin, vaikkei se uskonasia varsinaisesti olekaan. Siitä on ollut sen verran viitteitä... mutta en Jumalan luomaan maailmaan. Käsikirjoitukset elämille on laadittu etukäteen, mutta ne ei ole kiveen kirjoitettuja. (Eikä siis ole Jumalan laatimia.) Tähän voi vaikuttaa omalla valinnallaan mielen tasolla. Joka hetki. Nyt. Ego vai Pyhä Henki?

Pelko ei ole mulle sen negatiivisempi käsite kuin mikään muukaan negatiivinen käsite. Pelon voi selättää joka hetki läsnäolon tilassa. Aluksi tarkkailemalla mieltään. Antamalla pelon tulla ja mennä. Pelko on epätodellista, vaikka niin todelliselta tuntuukin ja joskus sitä ei enää ole olemassa. Eikä koskaan ollutkaan. Niin kauan kuin ihmisellä on egomieli, itse, pelkoakin on vielä olemassa. Pelosta on kuitenkin se etu, että sitä kautta pääsee käsiksi tiedostamattomaan mieleensä ja sitä kautta eteenpäin, irti menneestä, vääristyneestä ajattelusta, ns. pa*kalastista, jos niin haluaa...

Kuulosti kovin kylmältä ja idealistiselta...

Jos Sartren sanat ovat vastuun pakoilua niin miten ne eroavat vaikkapa raamatusta, koraanista tai perustuslaista jne.? Ne kaikki ovat jonkun tai joidenkin kirjoittama subjektiivinen totuus, ei muuta, eiväthän ne voikaan olla mitään muuta.
Uskontojakin lienee maailmassa useita kymmeniä, joten jonkun Jumala kusettaa melko suurella todennäköisyydellä tai sitten taivaassakin on kiintiöpaikat. Minusta ne eivät ole vastuun pakoilua vaan hienoja moraalisia ohjeita ja määreitä, joita jokainen pitää hyvinä tai huonoina riippuen miten elämään suhtautuu ja miten sitä haluaa elää.

Minusta jokaisen olisi tutustuttava mahdollisimman laajasti kaikkeen kirjoitettuun ja elämän erilasiin muotoihin, muodostettava käsityksensä ympäröivästä todellisuudesta (mietiskelykään ei ole koskaan pahasta) ja se miten sitten käytännössä suhtautuu elämän eri tilanteisiin on mielestäni vastuullisuutta tai vastuuttomuutta, riippuen miten eri tilanteissa toimii. Mutta huomionarvoista...

Ihminen saa syntyessään perintötekijät (ja jonkun mielestä sen perisynninkin) ja joskus vaan valitettavasti käy niin, että geeniperimän tai muunnoksen seurauksena syntyykin alikehittynyt yksilö. Jokainen meistä saattaa myös sairastua pitkäaikaiseen ja vakavaan sairauteen. Lisäksi joku saattaa epäonnekseen syntyä alkoholistin tai alkoholistien tai narsistien perheeseen ja elää oman elinkautisen helvettinsä ennekuin aikuistuu ja edes pystyy jättämään
sen taakseen ja tekemään omia valintojaan.

Tällaisessa helvetissä ihminen on saattanut suuremmaksi osaksi menettää omanarvontunteensa, päätäntäkykynsä ja ajattelukykynsä. Hän saattaa pelätä, olla ahdistunut ja menettänyt osin jopa elämän halunsa. Minusta perimällä, ulkoisilla asioilla ja ympäristötekijöillä on suuri vaikutus ihmisen kehitykseen, eikä sitä voi millään tavoin väheksyä. Totta on että vastuuta ei voi koskaan siirtää ja paeta, mutta on myös hyvä ottaa huomioon, että kaikki eivät seiso samalla viivalla, joskus eivät elä ihan samaa todellisuuttakaan. Asiat eivät ole aina yhteismitallisia ja asioihin täytyy ottaa perspektiiviä lähtökohtien mukaan, mutta näistäkään ei aina saa vastuullisuutta, vastuuttomuutta tai paremmuutta kuten urheilukilpailuissa .

Yksi suurempia ihmetyksen aiheita minusta ovat nämä kirkkoon pesiytyneet jumalanmiehet (tai naiset), jotka eivät hyväksy naispappeutta, seksuaalivähemmistöjä ja lukevat vanhoja kirjoituksia kuin piru raamattua jne. Mitä muuta se on kuin pelkoa ja vastuun pakoilua hylkiä ihmisiä. Lesbot ja Homot eivät saa minultakaan kannatusta, mutta ymmärrän heidän näkökantansa ja annan vapauden elää omaa elämäänsä syrjimättä tai haluamatta kieltää ihmisoikeuksiaan.

Minulle todellinen ja oikea kristillinen elämä ja siinä asustavat hyveet ovat kaukana tuollaista ajatuksista kieltää ja syyllistää kanssaeläjiämme, jotka ovat valinneet toisin tai edustavat toisenlaista näkökantaa. Perussanoma ja moraalinen ote ovat hyviä ominaisuuksia, mutta järjenkäyttö tulisi aina olla sallittua myös uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Kyllä elämä eli Siperia opettaa kärsimystä ihan tarpeeksi. Iloa, myötätuntoa ja toivoa me ihmiset eniten kaipaamme tässä maailmassa, ollaksemme vähemmän peloissamme ja enemmän vastuullisia myös toinen toisillemme.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa...

Mistä alkaa kohtuus kirjoitti:

Kuulosti kovin kylmältä ja idealistiselta...

Jos Sartren sanat ovat vastuun pakoilua niin miten ne eroavat vaikkapa raamatusta, koraanista tai perustuslaista jne.? Ne kaikki ovat jonkun tai joidenkin kirjoittama subjektiivinen totuus, ei muuta, eiväthän ne voikaan olla mitään muuta.
Uskontojakin lienee maailmassa useita kymmeniä, joten jonkun Jumala kusettaa melko suurella todennäköisyydellä tai sitten taivaassakin on kiintiöpaikat. Minusta ne eivät ole vastuun pakoilua vaan hienoja moraalisia ohjeita ja määreitä, joita jokainen pitää hyvinä tai huonoina riippuen miten elämään suhtautuu ja miten sitä haluaa elää.

Minusta jokaisen olisi tutustuttava mahdollisimman laajasti kaikkeen kirjoitettuun ja elämän erilasiin muotoihin, muodostettava käsityksensä ympäröivästä todellisuudesta (mietiskelykään ei ole koskaan pahasta) ja se miten sitten käytännössä suhtautuu elämän eri tilanteisiin on mielestäni vastuullisuutta tai vastuuttomuutta, riippuen miten eri tilanteissa toimii. Mutta huomionarvoista...

Ihminen saa syntyessään perintötekijät (ja jonkun mielestä sen perisynninkin) ja joskus vaan valitettavasti käy niin, että geeniperimän tai muunnoksen seurauksena syntyykin alikehittynyt yksilö. Jokainen meistä saattaa myös sairastua pitkäaikaiseen ja vakavaan sairauteen. Lisäksi joku saattaa epäonnekseen syntyä alkoholistin tai alkoholistien tai narsistien perheeseen ja elää oman elinkautisen helvettinsä ennekuin aikuistuu ja edes pystyy jättämään
sen taakseen ja tekemään omia valintojaan.

Tällaisessa helvetissä ihminen on saattanut suuremmaksi osaksi menettää omanarvontunteensa, päätäntäkykynsä ja ajattelukykynsä. Hän saattaa pelätä, olla ahdistunut ja menettänyt osin jopa elämän halunsa. Minusta perimällä, ulkoisilla asioilla ja ympäristötekijöillä on suuri vaikutus ihmisen kehitykseen, eikä sitä voi millään tavoin väheksyä. Totta on että vastuuta ei voi koskaan siirtää ja paeta, mutta on myös hyvä ottaa huomioon, että kaikki eivät seiso samalla viivalla, joskus eivät elä ihan samaa todellisuuttakaan. Asiat eivät ole aina yhteismitallisia ja asioihin täytyy ottaa perspektiiviä lähtökohtien mukaan, mutta näistäkään ei aina saa vastuullisuutta, vastuuttomuutta tai paremmuutta kuten urheilukilpailuissa .

Yksi suurempia ihmetyksen aiheita minusta ovat nämä kirkkoon pesiytyneet jumalanmiehet (tai naiset), jotka eivät hyväksy naispappeutta, seksuaalivähemmistöjä ja lukevat vanhoja kirjoituksia kuin piru raamattua jne. Mitä muuta se on kuin pelkoa ja vastuun pakoilua hylkiä ihmisiä. Lesbot ja Homot eivät saa minultakaan kannatusta, mutta ymmärrän heidän näkökantansa ja annan vapauden elää omaa elämäänsä syrjimättä tai haluamatta kieltää ihmisoikeuksiaan.

Minulle todellinen ja oikea kristillinen elämä ja siinä asustavat hyveet ovat kaukana tuollaista ajatuksista kieltää ja syyllistää kanssaeläjiämme, jotka ovat valinneet toisin tai edustavat toisenlaista näkökantaa. Perussanoma ja moraalinen ote ovat hyviä ominaisuuksia, mutta järjenkäyttö tulisi aina olla sallittua myös uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Kyllä elämä eli Siperia opettaa kärsimystä ihan tarpeeksi. Iloa, myötätuntoa ja toivoa me ihmiset eniten kaipaamme tässä maailmassa, ollaksemme vähemmän peloissamme ja enemmän vastuullisia myös toinen toisillemme.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa...

Vastauksessani ei ollut tippaakaan idealismia, eikä mitään muutakaan ismiä :) Sartren sanat eivät ole vastuunpakoilua, vaan niiden taakse piiloutuminen. "Ne kaikki ovat jonkun tai joidenkin kirjoittama subjektiivinen totuus, ei muuta, eiväthän ne voikaan olla mitään muuta." Aivan! Subjektiivinen totuus on hyvä huomata ja tällä "totuudella" ei ole kuin näennäinen merkitys, koska se muuttuu kokijan ja näkökulman mukaan. Jokainen voi minun puolestani pitää oman subjektiivisen "totuutensa", mutta mihin se johtaa? Sanojen vääntelyyn ja kääntelyyn, erillisyyden vahvistumiseen. Totuus on yksi, eikä tunne rajoja, eikä sitä voi todella sanoilla kuvata. Sen voi vain elää...koita vaikka! Ok, laitan nyt tähän tällasen hienon värssyn avuksi, koska en saa itse sanomaa perille:

"Se, joka osaa elää, voi kävellä missä vain
Pelkäämättä sarvikuonoja tai tiikereitä.
Hän ei haavoitu taistelussa.
Sillä hänessä ei ole kohtaa,
johon sarvikuono voisi sarvensa tunkea,
ei paikkaa tiikerin kynsille,
tai aseille lävistää.
Miksi näin on?
Koska hänessä ei ole sijaa kuolemalle."

Ymmärrätkö nyt? Niin, Jumala ei kuseta, mutta ihminen kusettaa...Jumalan nimissä kyllä sanotaan ja tehdään ties mitä. En ole lukenut Raamattua kuin sieltä täältä, enkä aio sitä lukea. Koraanin olen lukenut kannesta kanteen. Enkä itse asiassa tiedä mitään kristillisestä elämästä saati hienoista moraalisista ohjeista... mutta tiedän, että pelko verhoutuu moraalin muotoon. Pelkoa on kaikkialla!

Olen tutustunut jonkun verran erilaisiin teksteihin tässä elämäni kuluessa, palvonut jossain vaiheessa tieteellisiä tekstejä pitäen niitä tosina, mutta mulla ei ole enää sen kummempaa tarvetta selitellä merkityksettömiä asioita merkityksettömin sanoin. Asioiden oivaltaminen ja omakohtainen kokeminen ja ymmärrys on kaiken a ja o. Näkeminen ja tiedostaminen itse. On a ja o mulle. Sitä paitsi... mistä voit tietää minkälaisen helvetin esim. minä olen elämässäni läpikäynyt? Mitä olen nähnyt tai kuinka olen kärsinyt? Jokainen kärsii tai on kärsinyt, ihan taatusti...
Psst. Lesbot ja homot on samanarvoisia siinä missä sinä ja minäkin.

tuulena tulen kirjoitti:

Vastauksessani ei ollut tippaakaan idealismia, eikä mitään muutakaan ismiä :) Sartren sanat eivät ole vastuunpakoilua, vaan niiden taakse piiloutuminen. "Ne kaikki ovat jonkun tai joidenkin kirjoittama subjektiivinen totuus, ei muuta, eiväthän ne voikaan olla mitään muuta." Aivan! Subjektiivinen totuus on hyvä huomata ja tällä "totuudella" ei ole kuin näennäinen merkitys, koska se muuttuu kokijan ja näkökulman mukaan. Jokainen voi minun puolestani pitää oman subjektiivisen "totuutensa", mutta mihin se johtaa? Sanojen vääntelyyn ja kääntelyyn, erillisyyden vahvistumiseen. Totuus on yksi, eikä tunne rajoja, eikä sitä voi todella sanoilla kuvata. Sen voi vain elää...koita vaikka! Ok, laitan nyt tähän tällasen hienon värssyn avuksi, koska en saa itse sanomaa perille:

"Se, joka osaa elää, voi kävellä missä vain
Pelkäämättä sarvikuonoja tai tiikereitä.
Hän ei haavoitu taistelussa.
Sillä hänessä ei ole kohtaa,
johon sarvikuono voisi sarvensa tunkea,
ei paikkaa tiikerin kynsille,
tai aseille lävistää.
Miksi näin on?
Koska hänessä ei ole sijaa kuolemalle."

Ymmärrätkö nyt? Niin, Jumala ei kuseta, mutta ihminen kusettaa...Jumalan nimissä kyllä sanotaan ja tehdään ties mitä. En ole lukenut Raamattua kuin sieltä täältä, enkä aio sitä lukea. Koraanin olen lukenut kannesta kanteen. Enkä itse asiassa tiedä mitään kristillisestä elämästä saati hienoista moraalisista ohjeista... mutta tiedän, että pelko verhoutuu moraalin muotoon. Pelkoa on kaikkialla!

Olen tutustunut jonkun verran erilaisiin teksteihin tässä elämäni kuluessa, palvonut jossain vaiheessa tieteellisiä tekstejä pitäen niitä tosina, mutta mulla ei ole enää sen kummempaa tarvetta selitellä merkityksettömiä asioita merkityksettömin sanoin. Asioiden oivaltaminen ja omakohtainen kokeminen ja ymmärrys on kaiken a ja o. Näkeminen ja tiedostaminen itse. On a ja o mulle. Sitä paitsi... mistä voit tietää minkälaisen helvetin esim. minä olen elämässäni läpikäynyt? Mitä olen nähnyt tai kuinka olen kärsinyt? Jokainen kärsii tai on kärsinyt, ihan taatusti...
Psst. Lesbot ja homot on samanarvoisia siinä missä sinä ja minäkin.

Koska minua kiehtoo kaikki keskustelut henkisestä kasvusta, (mää niin tarvitsen sitä :)), niin laitan lusikkaani soppaan.

Minusta olette oikeassa molemmat. Teillä on oma totuutenne, joka ei edes kovin paljon eroa toisistaan. Yhden asian haluan kuitenkin tuoda esille..

Joskus ihminen menee matkalla rikki. Mitä nuorempana hän menee rikki, sitä huonommin hän osaa korjata itseään, koska se käyttäytyminen minkä saamme lapsena lahjaksi kasvuympäristöstä, se on se jonka käsittelemme "normaalina" jopa aikuisena. Ikään kuin oletus. Minusta se ei ole vastuunpakoilua sanoa että näin on, vaan se on enemmänkin toteamus. Jos seisot keskellä metsää, etkä tiedä minne olet menossa, on helkkarin hyvä aloittaa sillä että tiedät missä olet. Sama pätee elämässä noin muutenkin. Tietty ihminen voi aina korjata itseään, mutta joskus vahingot ovat niin suuria että yksi elämä ei riitä siihen.

Ihminen joka on kasvanut ympäristössä jossa opetetaan mikä on oikea ja mikä on väärä, osaa myös taistella sen eteen että häntä kohdellaan oikein. Sille ihmiselle sarvikuonot tai tiikerit ei voi mitään, jos hän sen tien valitsee. Sinä joka tuulena tulet, olet minusta oikeassa siinä, että aika usein ihminen myös valitsee olla haavoitettu. Vähän kuin eläin joka nuolee haavansa auki aina vaan uudestaan. Silti... niin kuin edellisessä kappaleessa kirjoitin, kaikilla ei ole samat lähtökohdat.

Mutta en tunne Sartréta, raamattua, filosofeja taikka muitakaan teksteja. En yksinkertaisesti jaksa lukea niitä. Kaikki nuo jutut mistä he kirjoittavat, elävät meissä ihmisissä.

tuulena tulen kirjoitti:

Vastauksessani ei ollut tippaakaan idealismia, eikä mitään muutakaan ismiä :) Sartren sanat eivät ole vastuunpakoilua, vaan niiden taakse piiloutuminen. "Ne kaikki ovat jonkun tai joidenkin kirjoittama subjektiivinen totuus, ei muuta, eiväthän ne voikaan olla mitään muuta." Aivan! Subjektiivinen totuus on hyvä huomata ja tällä "totuudella" ei ole kuin näennäinen merkitys, koska se muuttuu kokijan ja näkökulman mukaan. Jokainen voi minun puolestani pitää oman subjektiivisen "totuutensa", mutta mihin se johtaa? Sanojen vääntelyyn ja kääntelyyn, erillisyyden vahvistumiseen. Totuus on yksi, eikä tunne rajoja, eikä sitä voi todella sanoilla kuvata. Sen voi vain elää...koita vaikka! Ok, laitan nyt tähän tällasen hienon värssyn avuksi, koska en saa itse sanomaa perille:

"Se, joka osaa elää, voi kävellä missä vain
Pelkäämättä sarvikuonoja tai tiikereitä.
Hän ei haavoitu taistelussa.
Sillä hänessä ei ole kohtaa,
johon sarvikuono voisi sarvensa tunkea,
ei paikkaa tiikerin kynsille,
tai aseille lävistää.
Miksi näin on?
Koska hänessä ei ole sijaa kuolemalle."

Ymmärrätkö nyt? Niin, Jumala ei kuseta, mutta ihminen kusettaa...Jumalan nimissä kyllä sanotaan ja tehdään ties mitä. En ole lukenut Raamattua kuin sieltä täältä, enkä aio sitä lukea. Koraanin olen lukenut kannesta kanteen. Enkä itse asiassa tiedä mitään kristillisestä elämästä saati hienoista moraalisista ohjeista... mutta tiedän, että pelko verhoutuu moraalin muotoon. Pelkoa on kaikkialla!

Olen tutustunut jonkun verran erilaisiin teksteihin tässä elämäni kuluessa, palvonut jossain vaiheessa tieteellisiä tekstejä pitäen niitä tosina, mutta mulla ei ole enää sen kummempaa tarvetta selitellä merkityksettömiä asioita merkityksettömin sanoin. Asioiden oivaltaminen ja omakohtainen kokeminen ja ymmärrys on kaiken a ja o. Näkeminen ja tiedostaminen itse. On a ja o mulle. Sitä paitsi... mistä voit tietää minkälaisen helvetin esim. minä olen elämässäni läpikäynyt? Mitä olen nähnyt tai kuinka olen kärsinyt? Jokainen kärsii tai on kärsinyt, ihan taatusti...
Psst. Lesbot ja homot on samanarvoisia siinä missä sinä ja minäkin.

Moi

Ensiksikin haluaisin sanoa, että missään tapauksessa en halunnut vähätellä kenenkään kärsimystä, päinvastoin, olen aina iloinen, jos joku on voittanut oman henkisen taistelunsa. Enemmänkin pointti lienee ollut siinä, että jos on nähnyt sen nurjemman puolen ja voittanut oman tuskansa, ymmärtää mitä se tarkoittaa ja osaa antaa arvoa sille, että on selvinnyt. Näkee ehkä myös myötätuntoisemmin silmin, miksi kaikki eivät jaksa ja selviä olematta kuitenkaan välttämättä sydämeltään vastuuntunnottomia tai pelokkaita.

Toiseksi olen samaa mieltä kuin hmp.f, että näkemyksemme lienevät aika lähellä toisiaan ja minulla ei myöskään ole tarvetta todistella omia näkemyksiäni tai yrittää käännyttää ketään vaan enemmänkin olen kiinnostunut asioista ja haluan keskustella niistä syvällisemmin aina, kun se vain on mahdollista. Sinä, joka tuulesta tulet, olet aina antanut siihen loistavan mahdollisuuden.Ilolla toivon kaikkien muidenkin ottavan osaa tällaisiin keskustelun (kuten hmp.f tekikin)

Kolmanneksi olen lukenut tuon pyhän kirjan, josta otteen otit tuohon edelliseen (mistä pyhän kirjan nimikin tulee). Siinähän sanotaan selvennyksessä, että Ihminen on voittanut kuoleman silloin, kun hän on tullut itsetietoiseksi hengen maailmassa. Niin kauan kun hän tavoittelee "kolminaismaailman" (ruumiillisen, tunne- ja älymaailman) aistielämää, hän on kuoleman orja. Elämän ja kuoleman kolmetoista porttia ovat: ruumiin viisi aistia ja seitsemän hermokeskustaa (lootuskukkaa, tshakraa) sekä äly, joka kokonaisuudessaan on yhtenä aistina. Minä toki ymmärrän mitä sinä sanot, mutta en tunne sydämessäni täysin samoin.
Annan arvoa näkemyksillesi ja toivon onnea ja menestystä valitsemallasi tiellä, jolla tunnut jo olevan melko pitkällä.

Tarkkaan ja pitkään harkittuani, kyllä minun tietäni ohjaa vain yksi asia ja se on RAKKAUS kaikissa sen muodoissaan.

old_profile_93225 kirjoitti:

Koska minua kiehtoo kaikki keskustelut henkisestä kasvusta, (mää niin tarvitsen sitä :)), niin laitan lusikkaani soppaan.

Minusta olette oikeassa molemmat. Teillä on oma totuutenne, joka ei edes kovin paljon eroa toisistaan. Yhden asian haluan kuitenkin tuoda esille..

Joskus ihminen menee matkalla rikki. Mitä nuorempana hän menee rikki, sitä huonommin hän osaa korjata itseään, koska se käyttäytyminen minkä saamme lapsena lahjaksi kasvuympäristöstä, se on se jonka käsittelemme "normaalina" jopa aikuisena. Ikään kuin oletus. Minusta se ei ole vastuunpakoilua sanoa että näin on, vaan se on enemmänkin toteamus. Jos seisot keskellä metsää, etkä tiedä minne olet menossa, on helkkarin hyvä aloittaa sillä että tiedät missä olet. Sama pätee elämässä noin muutenkin. Tietty ihminen voi aina korjata itseään, mutta joskus vahingot ovat niin suuria että yksi elämä ei riitä siihen.

Ihminen joka on kasvanut ympäristössä jossa opetetaan mikä on oikea ja mikä on väärä, osaa myös taistella sen eteen että häntä kohdellaan oikein. Sille ihmiselle sarvikuonot tai tiikerit ei voi mitään, jos hän sen tien valitsee. Sinä joka tuulena tulet, olet minusta oikeassa siinä, että aika usein ihminen myös valitsee olla haavoitettu. Vähän kuin eläin joka nuolee haavansa auki aina vaan uudestaan. Silti... niin kuin edellisessä kappaleessa kirjoitin, kaikilla ei ole samat lähtökohdat.

Mutta en tunne Sartréta, raamattua, filosofeja taikka muitakaan teksteja. En yksinkertaisesti jaksa lukea niitä. Kaikki nuo jutut mistä he kirjoittavat, elävät meissä ihmisissä.

Kiitos puheenvuorostasi ja rakkaudentäyteistä vuotta 2014 sulle :) Kiva kuulla ikään kuin sivustaseuraajan näkemys asiaan ja kaikkihan täällä voi tosiaan keskusteluun osallistua. Henkinen kasvu on oikeastaan aika harhaanjohtava käsite, koska mitään varsinaista kasvua ei tapahdu, se on vain näennäistä. Tai sitten kasvatetaan vain egoa, itseä, persoonallista ajatusjärjestelmää... ja siitähän ei hyvää seuraa. Matkalla kenestäkään ei siis todellisuudessa tule toistaan parempaa saati täydellistä ihmistä. Se täydellisyys on jo olemassa Henkenä tai Rakkautena, mutta sen kaiken aikaisemmin mainitsemani pa*kalastin takana, taustalla... Myös sinussa.

Kasvaminen onkin irtipäästämistä tai poisoppimista vääristyneestä, valheellisesta ajattelusta ja sen näkemistä, että se lasti, taakka onkin vain menneisyyteen tai tulevaisuuteen kiinnittyneen mielen rakennelmaa, jota ylläpitää tavalla tai toisella pelko, joka on egomielestä lähtöisin. Egoon liittyy myös kaikenlainen uhriajattelu, ja tätä ajattelua on meissä kaikissa. Rikki on ja menee jokainen, ennen matkaa ja matkan aikana...valitettavasti, mutta juu, psykologisesti ajatellen lähtökohdat voi olla hyvin erilaiset, en voi sitä kiistää.

Totta, hyvin sanottu: "on helkkarin hyvä aloittaa sillä että tiedät missä olet". Niin. Nyt. Opetella elämään nyt samalla tarkkaillen ajatuksiaan, tuntemuksiaan, mieltään. Ja aivan, usein vahingot on niin suuria tai se kuorma (joka voidaan nimetä myös syyllisyydeksi) on niin syvällä tiedostamattomassa mielessä, ettei tämä yksi elämä riitä siihen. Pitääkin edetä askel kerrallaan...

Joo, hyvin sanottu tämäkin: "aika usein ihminen myös valitsee olla haavoitettu. Vähän kuin eläin joka nuolee haavansa auki aina vaan uudestaan". Olen siis samaa mieltä ja sanoisin, että tämäkin kuuluu meissä olevaan uhriajatteluun, se on nimenomaan osa sitä. Siinäpä se onkin, että jos asioita vaan pyörittelee mielessään, itkee ne välillä pois itkuina, juoksee ne pois mielestään, etsii vastauksia tilanteeseen sopivista viisaista sanoista tai kirjoittaa ulos runoina, kipeät asiat eivät silti katoa minnekään kuin tilapäisesti. (Tämä on sitä, jota aika provosoivasti nimitin vastuunpakoiluksi.) Paitsi jos ns. tietoisuuden tuli polttaa ne pois. Jos pystyt näkemään kipeän ajatuksen tai tunteen läpi. Jos voit katsoa sitä rakkaudella, etkä pelolla. Jos näet, että todellisuudessa sillä ei ole merkitystä... Silloin menneisyys todella pyyhkiytyy pois pala kerrallaan... Kaikki tapahtuu juuri NYT mielen tasolla. Näissä mun sepustuksissani Pyhä Henki kuvastaa siis rakkautta ja ego pelkoa, ja ne ovat siis kaksi toisensa poissulkevaa tapaa ajatella. Jossain vaiheessa ajattelu muuttuu vähitellen hiljaisuudeksi, kun mieli lakkaa jauhamasta, pyörittämästä samoja levyjään, menneisyys ei ole painolastina mielessä, levottomuus katoaa jne. Asioihin voi reagoida tuoreesti. Elämä ei silti katoa minnekään, voi elää täydemmin. Eikä tarvitse vetäytyä vuorille tms :) Joten yksikin askel on tärkeä...

"Kaikki nuo jutut mistä he kirjoittavat, elävät meissä ihmisissä." Niinpä. Kyllä kirjojakin silti tarvitaan ja keskustelua; ihminen etsii ymmärrystä ja kaipaa tukea ajatuksilleen tai voi kokea asioita, joita ei osaa itse selittää, ne voi olla välillä todella hämmentäviä, ja joku toinen voi auttaa. Mutta... lopulta kaikki olennainen on jo olemassa sinussa, elää sinussa, siellä taustalla :)

Mistä alkaa kohtuus kirjoitti:

Moi

Ensiksikin haluaisin sanoa, että missään tapauksessa en halunnut vähätellä kenenkään kärsimystä, päinvastoin, olen aina iloinen, jos joku on voittanut oman henkisen taistelunsa. Enemmänkin pointti lienee ollut siinä, että jos on nähnyt sen nurjemman puolen ja voittanut oman tuskansa, ymmärtää mitä se tarkoittaa ja osaa antaa arvoa sille, että on selvinnyt. Näkee ehkä myös myötätuntoisemmin silmin, miksi kaikki eivät jaksa ja selviä olematta kuitenkaan välttämättä sydämeltään vastuuntunnottomia tai pelokkaita.

Toiseksi olen samaa mieltä kuin hmp.f, että näkemyksemme lienevät aika lähellä toisiaan ja minulla ei myöskään ole tarvetta todistella omia näkemyksiäni tai yrittää käännyttää ketään vaan enemmänkin olen kiinnostunut asioista ja haluan keskustella niistä syvällisemmin aina, kun se vain on mahdollista. Sinä, joka tuulesta tulet, olet aina antanut siihen loistavan mahdollisuuden.Ilolla toivon kaikkien muidenkin ottavan osaa tällaisiin keskustelun (kuten hmp.f tekikin)

Kolmanneksi olen lukenut tuon pyhän kirjan, josta otteen otit tuohon edelliseen (mistä pyhän kirjan nimikin tulee). Siinähän sanotaan selvennyksessä, että Ihminen on voittanut kuoleman silloin, kun hän on tullut itsetietoiseksi hengen maailmassa. Niin kauan kun hän tavoittelee "kolminaismaailman" (ruumiillisen, tunne- ja älymaailman) aistielämää, hän on kuoleman orja. Elämän ja kuoleman kolmetoista porttia ovat: ruumiin viisi aistia ja seitsemän hermokeskustaa (lootuskukkaa, tshakraa) sekä äly, joka kokonaisuudessaan on yhtenä aistina. Minä toki ymmärrän mitä sinä sanot, mutta en tunne sydämessäni täysin samoin.
Annan arvoa näkemyksillesi ja toivon onnea ja menestystä valitsemallasi tiellä, jolla tunnut jo olevan melko pitkällä.

Tarkkaan ja pitkään harkittuani, kyllä minun tietäni ohjaa vain yksi asia ja se on RAKKAUS kaikissa sen muodoissaan.

Sulle jäi nyt enää vähän sanoja, koska vastasin hmp.f:lle niin pitkästi... Tiedän, ettet halua vähätellä kenenkään kärsimystä ja muutenkin vastailet aina (yleensä) ystävälliseen sävyyn mulle ja muille. Ja nyt on vieläpä tapahtunut joku ihme, koska tekstistäsikin on tullut yllättäen selkeää suomen kieltä :) En minäkään halua ketään syyllistää enkä lisätä kenenkään taakkaa. Jos ja kun asioita näkee sydämellään, kulkee minusta oikeaan suuntaan. Eikä sydämellään ajatellessaan oikeastaan voi olla pelokas eikä vastuuntunnoton... Tuolla yllä sanoinkin provosoineeni. Joskus pitää vähän heittää bensaa liekkeihin, mutta ei se tapahdu ilkeydellä eikä kylmyydellä. Mulla on myös tietääkseni hyvin pelkistetty kirjoitustyyli, en juuri käytä mitään korulauseita tms. mutta se johtunee siitä, että koitan esittää asiat niin selkeästi (yksinkertaisesti) kuin kykenen.

En ole itse lukenut nimenomaista pyhää kirjaa, mutta kyseinen pätkä tuli sopivasti eteen. Sen jälkeen kun saa edes jonkun vainun Hengen maailmasta tai todellisuudesta, saa etäisyyttä egon maailmaan. Ei ole enää niin kiinni tässä maailmassa ja sen tapahtumissa. Siis mieli ei ole. Kirjoitan isolla H:lla erotuksena sille hengelle tai sielulle, joka yhdistetään kuolemanjälkeiseen elämään tai taivaaseen.

Onnea ja menestystä sullekin, eikös meidän pitänyt olla samalla tiellä? :) Siinä yhdessä mulle linkittämässäsi laulussa muistaakseni sanottiin, että olet ihan takanani. Kirjoituksesi tuntien, tuhmat ajatukset mielessä... Rakkaudentäyteistä vuotta 2014 sullekin :)

tuulena tulen kirjoitti:

Sulle jäi nyt enää vähän sanoja, koska vastasin hmp.f:lle niin pitkästi... Tiedän, ettet halua vähätellä kenenkään kärsimystä ja muutenkin vastailet aina (yleensä) ystävälliseen sävyyn mulle ja muille. Ja nyt on vieläpä tapahtunut joku ihme, koska tekstistäsikin on tullut yllättäen selkeää suomen kieltä :) En minäkään halua ketään syyllistää enkä lisätä kenenkään taakkaa. Jos ja kun asioita näkee sydämellään, kulkee minusta oikeaan suuntaan. Eikä sydämellään ajatellessaan oikeastaan voi olla pelokas eikä vastuuntunnoton... Tuolla yllä sanoinkin provosoineeni. Joskus pitää vähän heittää bensaa liekkeihin, mutta ei se tapahdu ilkeydellä eikä kylmyydellä. Mulla on myös tietääkseni hyvin pelkistetty kirjoitustyyli, en juuri käytä mitään korulauseita tms. mutta se johtunee siitä, että koitan esittää asiat niin selkeästi (yksinkertaisesti) kuin kykenen.

En ole itse lukenut nimenomaista pyhää kirjaa, mutta kyseinen pätkä tuli sopivasti eteen. Sen jälkeen kun saa edes jonkun vainun Hengen maailmasta tai todellisuudesta, saa etäisyyttä egon maailmaan. Ei ole enää niin kiinni tässä maailmassa ja sen tapahtumissa. Siis mieli ei ole. Kirjoitan isolla H:lla erotuksena sille hengelle tai sielulle, joka yhdistetään kuolemanjälkeiseen elämään tai taivaaseen.

Onnea ja menestystä sullekin, eikös meidän pitänyt olla samalla tiellä? :) Siinä yhdessä mulle linkittämässäsi laulussa muistaakseni sanottiin, että olet ihan takanani. Kirjoituksesi tuntien, tuhmat ajatukset mielessä... Rakkaudentäyteistä vuotta 2014 sullekin :)

Jotenkin tuosta pätkästä yhdistelin omassa päässäni sinun seuraavan "Hyveen tien" opasteita, joihin en voi täysin samaistua. No tulipa sekin asia korjattua...

Nyt on hirveä hedari päällä ja sielu kaipaa kauneus unia ;)

Kiitos, sitä samaa toivon sinulle 2014 ja kaikkea hyvää tulevaan.

Mistä alkaa kohtuus kirjoitti:

Jotenkin tuosta pätkästä yhdistelin omassa päässäni sinun seuraavan "Hyveen tien" opasteita, joihin en voi täysin samaistua. No tulipa sekin asia korjattua...

Nyt on hirveä hedari päällä ja sielu kaipaa kauneus unia ;)

Kiitos, sitä samaa toivon sinulle 2014 ja kaikkea hyvää tulevaan.

Ikinä kuullutkaan "Hyveen tiestä" tai sen opasteista, mutta hyvä jos tuli sekin asia korjattua. Kiitos toivotuksista.

tuulena tulen kirjoitti:

Kiitos puheenvuorostasi ja rakkaudentäyteistä vuotta 2014 sulle :) Kiva kuulla ikään kuin sivustaseuraajan näkemys asiaan ja kaikkihan täällä voi tosiaan keskusteluun osallistua. Henkinen kasvu on oikeastaan aika harhaanjohtava käsite, koska mitään varsinaista kasvua ei tapahdu, se on vain näennäistä. Tai sitten kasvatetaan vain egoa, itseä, persoonallista ajatusjärjestelmää... ja siitähän ei hyvää seuraa. Matkalla kenestäkään ei siis todellisuudessa tule toistaan parempaa saati täydellistä ihmistä. Se täydellisyys on jo olemassa Henkenä tai Rakkautena, mutta sen kaiken aikaisemmin mainitsemani pa*kalastin takana, taustalla... Myös sinussa.

Kasvaminen onkin irtipäästämistä tai poisoppimista vääristyneestä, valheellisesta ajattelusta ja sen näkemistä, että se lasti, taakka onkin vain menneisyyteen tai tulevaisuuteen kiinnittyneen mielen rakennelmaa, jota ylläpitää tavalla tai toisella pelko, joka on egomielestä lähtöisin. Egoon liittyy myös kaikenlainen uhriajattelu, ja tätä ajattelua on meissä kaikissa. Rikki on ja menee jokainen, ennen matkaa ja matkan aikana...valitettavasti, mutta juu, psykologisesti ajatellen lähtökohdat voi olla hyvin erilaiset, en voi sitä kiistää.

Totta, hyvin sanottu: "on helkkarin hyvä aloittaa sillä että tiedät missä olet". Niin. Nyt. Opetella elämään nyt samalla tarkkaillen ajatuksiaan, tuntemuksiaan, mieltään. Ja aivan, usein vahingot on niin suuria tai se kuorma (joka voidaan nimetä myös syyllisyydeksi) on niin syvällä tiedostamattomassa mielessä, ettei tämä yksi elämä riitä siihen. Pitääkin edetä askel kerrallaan...

Joo, hyvin sanottu tämäkin: "aika usein ihminen myös valitsee olla haavoitettu. Vähän kuin eläin joka nuolee haavansa auki aina vaan uudestaan". Olen siis samaa mieltä ja sanoisin, että tämäkin kuuluu meissä olevaan uhriajatteluun, se on nimenomaan osa sitä. Siinäpä se onkin, että jos asioita vaan pyörittelee mielessään, itkee ne välillä pois itkuina, juoksee ne pois mielestään, etsii vastauksia tilanteeseen sopivista viisaista sanoista tai kirjoittaa ulos runoina, kipeät asiat eivät silti katoa minnekään kuin tilapäisesti. (Tämä on sitä, jota aika provosoivasti nimitin vastuunpakoiluksi.) Paitsi jos ns. tietoisuuden tuli polttaa ne pois. Jos pystyt näkemään kipeän ajatuksen tai tunteen läpi. Jos voit katsoa sitä rakkaudella, etkä pelolla. Jos näet, että todellisuudessa sillä ei ole merkitystä... Silloin menneisyys todella pyyhkiytyy pois pala kerrallaan... Kaikki tapahtuu juuri NYT mielen tasolla. Näissä mun sepustuksissani Pyhä Henki kuvastaa siis rakkautta ja ego pelkoa, ja ne ovat siis kaksi toisensa poissulkevaa tapaa ajatella. Jossain vaiheessa ajattelu muuttuu vähitellen hiljaisuudeksi, kun mieli lakkaa jauhamasta, pyörittämästä samoja levyjään, menneisyys ei ole painolastina mielessä, levottomuus katoaa jne. Asioihin voi reagoida tuoreesti. Elämä ei silti katoa minnekään, voi elää täydemmin. Eikä tarvitse vetäytyä vuorille tms :) Joten yksikin askel on tärkeä...

"Kaikki nuo jutut mistä he kirjoittavat, elävät meissä ihmisissä." Niinpä. Kyllä kirjojakin silti tarvitaan ja keskustelua; ihminen etsii ymmärrystä ja kaipaa tukea ajatuksilleen tai voi kokea asioita, joita ei osaa itse selittää, ne voi olla välillä todella hämmentäviä, ja joku toinen voi auttaa. Mutta... lopulta kaikki olennainen on jo olemassa sinussa, elää sinussa, siellä taustalla :)

Moiks :) ja kiitos samoin sinulle myös, kaikinpuolin hyvää alkanutta vuotta :)

Monesti tällaisissa kirjoitetuissa keskusteluissa on pohjimmiltaan kyse siitä miten nimeää asioita. Ja siitä, että kun ei tiedä mitä haavoja toinen kantaa, on hyvin vaikeaa mennä sanomaan onko edes kosketuspohjaa olemassa tarinoille.

Sulla on hieno tapa "ehjäytyä" :)) jos nyt yritän välttää käyttämästä sanoja henkistä kasvua :) Tapoja on monia, ja mulla saattaa jopa vaihdella päivästä päivään, ja joku liippasee hyvin liki sun. Epäilen että pidempi keskustelu antaisi sen, että olisimme täysin samaa mieltä. Riippuen ihan paskan määrästä :) mulla on oma kotikutoinen selviytymisohje jonka otan käyttöön kun pää on hakattu riittävästi - "one day baby, you ain't worrying 'bout life anymore". Sen morbiidisuus saa mut ihmeellisesti hyvälle tuulelle kun mitään ei enää jaksa :)) tulee yhden biisin sanoista jonka kuulin väärin.

Eväitä jokainen tarvii, ja tosiaan filosofeista ja muiden opeista saa paljon sellaisia, tarkoitukseni ei todellakaan ollut vähätellä kirpallisuutta. Päin vastoin, koen asiasta huonommuutta ja tuli hutiloiden kirjoitettua :)

Mutta mä toivon vilpittömästi että saan jatkossakin lukea sun ajatuksia. Ja tietty M.a.k:in. Ja muidenkin selviytymistarinat, sen puolen.

tuulena tulen kirjoitti:

Kiitos puheenvuorostasi ja rakkaudentäyteistä vuotta 2014 sulle :) Kiva kuulla ikään kuin sivustaseuraajan näkemys asiaan ja kaikkihan täällä voi tosiaan keskusteluun osallistua. Henkinen kasvu on oikeastaan aika harhaanjohtava käsite, koska mitään varsinaista kasvua ei tapahdu, se on vain näennäistä. Tai sitten kasvatetaan vain egoa, itseä, persoonallista ajatusjärjestelmää... ja siitähän ei hyvää seuraa. Matkalla kenestäkään ei siis todellisuudessa tule toistaan parempaa saati täydellistä ihmistä. Se täydellisyys on jo olemassa Henkenä tai Rakkautena, mutta sen kaiken aikaisemmin mainitsemani pa*kalastin takana, taustalla... Myös sinussa.

Kasvaminen onkin irtipäästämistä tai poisoppimista vääristyneestä, valheellisesta ajattelusta ja sen näkemistä, että se lasti, taakka onkin vain menneisyyteen tai tulevaisuuteen kiinnittyneen mielen rakennelmaa, jota ylläpitää tavalla tai toisella pelko, joka on egomielestä lähtöisin. Egoon liittyy myös kaikenlainen uhriajattelu, ja tätä ajattelua on meissä kaikissa. Rikki on ja menee jokainen, ennen matkaa ja matkan aikana...valitettavasti, mutta juu, psykologisesti ajatellen lähtökohdat voi olla hyvin erilaiset, en voi sitä kiistää.

Totta, hyvin sanottu: "on helkkarin hyvä aloittaa sillä että tiedät missä olet". Niin. Nyt. Opetella elämään nyt samalla tarkkaillen ajatuksiaan, tuntemuksiaan, mieltään. Ja aivan, usein vahingot on niin suuria tai se kuorma (joka voidaan nimetä myös syyllisyydeksi) on niin syvällä tiedostamattomassa mielessä, ettei tämä yksi elämä riitä siihen. Pitääkin edetä askel kerrallaan...

Joo, hyvin sanottu tämäkin: "aika usein ihminen myös valitsee olla haavoitettu. Vähän kuin eläin joka nuolee haavansa auki aina vaan uudestaan". Olen siis samaa mieltä ja sanoisin, että tämäkin kuuluu meissä olevaan uhriajatteluun, se on nimenomaan osa sitä. Siinäpä se onkin, että jos asioita vaan pyörittelee mielessään, itkee ne välillä pois itkuina, juoksee ne pois mielestään, etsii vastauksia tilanteeseen sopivista viisaista sanoista tai kirjoittaa ulos runoina, kipeät asiat eivät silti katoa minnekään kuin tilapäisesti. (Tämä on sitä, jota aika provosoivasti nimitin vastuunpakoiluksi.) Paitsi jos ns. tietoisuuden tuli polttaa ne pois. Jos pystyt näkemään kipeän ajatuksen tai tunteen läpi. Jos voit katsoa sitä rakkaudella, etkä pelolla. Jos näet, että todellisuudessa sillä ei ole merkitystä... Silloin menneisyys todella pyyhkiytyy pois pala kerrallaan... Kaikki tapahtuu juuri NYT mielen tasolla. Näissä mun sepustuksissani Pyhä Henki kuvastaa siis rakkautta ja ego pelkoa, ja ne ovat siis kaksi toisensa poissulkevaa tapaa ajatella. Jossain vaiheessa ajattelu muuttuu vähitellen hiljaisuudeksi, kun mieli lakkaa jauhamasta, pyörittämästä samoja levyjään, menneisyys ei ole painolastina mielessä, levottomuus katoaa jne. Asioihin voi reagoida tuoreesti. Elämä ei silti katoa minnekään, voi elää täydemmin. Eikä tarvitse vetäytyä vuorille tms :) Joten yksikin askel on tärkeä...

"Kaikki nuo jutut mistä he kirjoittavat, elävät meissä ihmisissä." Niinpä. Kyllä kirjojakin silti tarvitaan ja keskustelua; ihminen etsii ymmärrystä ja kaipaa tukea ajatuksilleen tai voi kokea asioita, joita ei osaa itse selittää, ne voi olla välillä todella hämmentäviä, ja joku toinen voi auttaa. Mutta... lopulta kaikki olennainen on jo olemassa sinussa, elää sinussa, siellä taustalla :)

Niin tuohon egoon palatakseni ( puhutaan pelkona, tyhjiönä ja kaiken pahan alkuna), tosiasia lienee, että ylpeys ei oikeasti saa nautintoa pelkästä asioiden omistamisesta vaan siitä, että sillä on enemmän kuin toisella. Voimme sanoa ihmisten olevan ylpeitä rikkaudestaan, älystään tai ulkonäöstään, mutta oikeasti he ovat ylpeitä ollessaan rikkaampia, älykkäämpiä tai paremman näköisiä kuin toiset. Toisaalta taas on vaarallista jakaa ihmiset hyviin toisten palvelijoihin ja pahoihin omahyväisiin itselleen todistelijoihin, koska itsekeskeisyyden DNA ja kilpailuhenkisen ylpeys on syvällä meissä kaikissa (haluaa tai ei tai kieltää tai ei, on minun mielipiteeni asiaan).

Kilpaileminen oikealla tavalla on toisaalta hyvä asia, koska se saa meidät ponnistelemaan, ajattelemaan luovasti ja olemaan parempia (vertaa itseensä). Mutta elämä ei ole pelkkää savuttamista ja kilpailua. Täytyy myös ymmärtää, että hyveet ja luonne saavat osansa sekä ymmärtää elämässä itseään suuremmat asiat ja laittaa nämä oikeaan mittasuhteeseen. En usko egon hävittämiseen vaan siihen, että kun egon saa puhtaimmillaan sulautettua sydämeensä niin sen merkitys lakkaa olemasta. Tämä on tietysti vaikea asia hallita ja saavuttaa, mutta näin minä sen ajattelen.

"Ihmisluonto on sellainen, että ihminen haluaa ja tavoittelee kahta asiaa: uskonnollisuutta ja viisautta. Mutta ihmiset erehtyvät sen takia, että he joko ryhtyvät uskonnollisiksi välittämättä viisaudesta tai pyrkivät ainoastaan viisauteen välittämättä uskonnollisuudesta, vaikka kumpikaan näistä ei voi olla oikeaa ilman toista."

Mistä alkaa kohtuus kirjoitti:

Niin tuohon egoon palatakseni ( puhutaan pelkona, tyhjiönä ja kaiken pahan alkuna), tosiasia lienee, että ylpeys ei oikeasti saa nautintoa pelkästä asioiden omistamisesta vaan siitä, että sillä on enemmän kuin toisella. Voimme sanoa ihmisten olevan ylpeitä rikkaudestaan, älystään tai ulkonäöstään, mutta oikeasti he ovat ylpeitä ollessaan rikkaampia, älykkäämpiä tai paremman näköisiä kuin toiset. Toisaalta taas on vaarallista jakaa ihmiset hyviin toisten palvelijoihin ja pahoihin omahyväisiin itselleen todistelijoihin, koska itsekeskeisyyden DNA ja kilpailuhenkisen ylpeys on syvällä meissä kaikissa (haluaa tai ei tai kieltää tai ei, on minun mielipiteeni asiaan).

Kilpaileminen oikealla tavalla on toisaalta hyvä asia, koska se saa meidät ponnistelemaan, ajattelemaan luovasti ja olemaan parempia (vertaa itseensä). Mutta elämä ei ole pelkkää savuttamista ja kilpailua. Täytyy myös ymmärtää, että hyveet ja luonne saavat osansa sekä ymmärtää elämässä itseään suuremmat asiat ja laittaa nämä oikeaan mittasuhteeseen. En usko egon hävittämiseen vaan siihen, että kun egon saa puhtaimmillaan sulautettua sydämeensä niin sen merkitys lakkaa olemasta. Tämä on tietysti vaikea asia hallita ja saavuttaa, mutta näin minä sen ajattelen.

"Ihmisluonto on sellainen, että ihminen haluaa ja tavoittelee kahta asiaa: uskonnollisuutta ja viisautta. Mutta ihmiset erehtyvät sen takia, että he joko ryhtyvät uskonnollisiksi välittämättä viisaudesta tai pyrkivät ainoastaan viisauteen välittämättä uskonnollisuudesta, vaikka kumpikaan näistä ei voi olla oikeaa ilman toista."

Jaa-a, ehkä ylpeyskin liittyy jollain tavalla alitajuisesti lopulta pelkoon, esim. menettämisen pelkoon tai huonommuuden pelkoon tms.? Olen aika surkea psykologiassa... Joka tapauksessa egomielen ajatteluun kuuluu nimenomaan yksilöllisyys ja erillisyys vs. toinen tai toiset ihmiset. Ja erityisyys. Kaikenlainen kaksijakoinen ajattelu myös: hyvä-paha, kaunis-ruma jne. Kyllä sinä tiedät. Joo, kyllä minussakin on itsekeskeisyyttä, ei sitäkään ole kiistäminen (onhan mulla ego) ja kilpailuhenkisyyttä ainakin sen verran, että se näkyy usein autolla liikkuessani... Mistä moiset ajatukset tuli muuten mieleesi? Olikos tuo puolustuspuheenvuoro? :)

Minusta elämä ei ole ollenkaan saavuttamista, eikä suorittamista. Sellaisesta olen sanoutunut irti jo aikapäiviä sitten. Mutta jokainen toimii tässäkin tavallaan... Joo, kun egon pystyy sivuuttamaan tulemalla siitä tietoiseksi, sen merkitys ikään kuin lakkaa. Se on sitkeä pirulainen, eikä siitä todellakaan pääse eroon noin vaan. Ajattelen silti, että siitä voi päästä eroon lopullisesti mikä tarkoittaa itsen kuolemaa MIELEN TASOLLA, siis egon tekemättömäksi tekemistä lopullisesti. Mielen ylittämistä. Puhdasta tietoisuutta. Mutta tämä ei riipu enää minusta tai sinusta, ei siis itsestä, se ei riipu millään tavalla ihmisestä, sen viimeisen askeleen ottaa Jumala. Vertauskuvallisesti puhuen siis...

Kukahan yllä olevan sitaatin takana on? Itse asiassa väitän, etten tavoittele uskonnollisuutta, enkä ole uskonnollinen enkä tavoittele viisautta... Katos kun oikeastaan tällä tiellä tulee olla valmis luopumaan ihan kaikesta oppimastaan :) Myöntämään ettei tiedä yhtään mitään mistään...