Mitä mieltä mahdatte olla seuraavasta kappaleesta, joka on luonnos suunnittelemani historiallisen seikkailuromaanin aluksi? Otan kaikenlaiset kommentit ja kritiikin vastaan kiitollisin mielin ja suurella mielenkiinnolla. :)
---------------------------------------------------------------
Lumen ja jään peittämä järvi lepäsi hiljaisuudessa, kun aurinko alkoi jo painua mailleen. Sen viimeiset säteet lämmittivät ja valaisivat lähes koskemattomana lepäävää luontoa, jonka kierto oli jälleen saavuttamaisillaan päätepisteensä ennen uutta alkua. Tuuli kuiskaili lempeästi pohjoisen terveisiä. Taivaasta verkkaisesti laskeutuvat hiutaleet asettuivat suksimiehen jälkien peitoksi puuteriselle hangelle. Miehen lämmin huohotus pysähtyi joka potkulla ja työnnöllä keskelle kirpeää pakkasilmaa, ja etäisyys määränpäähän kaveni kavenemistaan. Keihässauva upposi lumipeitteeseen kerta toisensa jälkeen ja joudutti ukon matkaa. Vielä oli taivalta kuljettavana ennen kuin kotiseutu häämöttäisi horisontissa.
Hänen mieltään askarrutti kilometrien päähän jäänyt outo näky. Ukko oli käväissyt päivän matkan päässä merenrannalla myymässä takomiaan kirveitä, ja paluumatkallaan havainnut kauempana jotakin perin merkillistä. Hänellä ei siellä ollut aikaa jäädä tutkimaan ihmettä sen kummemmin, vaikka mieli kovin tekikin. Oli jouduttava kotio, mutta ajatus vaivasi häntä alati.
Kun mies vihdoin saapui tuvan suojaan, heitti hän tuohikontin hikiseltä selältään lattialle ja istahti leveän, valmiiksi laitetun pöydän ääreen. Tulen ja lämmön lahja tervehtivät kulkijaa ja toivottivat hänet päivä päivän perästä tervetulleeksi.
«Terve, akkaseni. Nyt on suuria uutisia», hän ilmoitti juhlavasti.
Pitkään, rusehtavaan villamekkoon kietoutunut nainen vilkaisi miestään uunin ääreltä kysyvän näköisenä. Hän oli jo ajat sitten tottunut siihen, ettei tienoolla tapahtunut koskaan mitään edes mainitsemisen arvoista.
«Mitä sinä nyt höpötät, ukko parka?»
Miehen kasvoilla häivähti tietäväinen hymy.
«Sitä minä vaan, että tuolla suuren järven rannalla makaa vieras venho lahdenpoukamassa. Se on suurin ikuna näkemäni ja niistä myös komein. Ketään en siellä nähnyt, mutta joku sen on sinne tuonut.»
Hetken mies ja nainen katsoivat toisiaan päreiden suoman valon täyttämässä hiljaisuudessa ennen kuin kumpikaan uskalsi avata suutaan. Tuvan nokiset hirret loivat varjoja päreiden valaisemalle lattialle, joka oli vasta havuilla puhdistettu juhlakuntoon. Oltiin lähellä talven selän taittumista, ja sitä piti toki juhlia koko kylän voimin. Emäntä oli rehkinyt päivän jos toisenkin saadakseen pirtin puhtaaksi ja isäntä oli hiihtänyt ympäri seutua polttopuiden ja riistan perässä. Pian koittaisi aika kattaa pöytä koreaksi.
«Pitäisiköhän minun joutua Aikamielen puheille?» kysyi ukko kulmiaan kohottaen. Kylän viisaimman puoleen oli tapana kääntyä, kun jotakin haluttiin tehdä tiettäväksi. Tämä uutinen oli pakko saattaa julki.
«Kyllä niin lienee paras,» vastasi emäntä.
Mies purki konttinsa, haukkasi palan edellisen kesän sadosta jauhettua ja paistettua ohraista leivänkyrsää ja läksi pirtin ovesta ulos kirpeään pakkaseen, josta oli vain hetkeä aiemmin tullutkin.
---------------------------------------------------------------
Lumen ja jään peittämä järvi lepäsi hiljaisuudessa, kun aurinko alkoi jo painua mailleen. Sen viimeiset säteet lämmittivät ja valaisivat lähes koskemattomana lepäävää luontoa, jonka kierto oli jälleen saavuttamaisillaan päätepisteensä ennen uutta alkua. Tuuli kuiskaili lempeästi pohjoisen terveisiä. Taivaasta verkkaisesti laskeutuvat hiutaleet asettuivat suksimiehen jälkien peitoksi puuteriselle hangelle. Miehen lämmin huohotus pysähtyi joka potkulla ja työnnöllä keskelle kirpeää pakkasilmaa, ja etäisyys määränpäähän kaveni kavenemistaan. Keihässauva upposi lumipeitteeseen kerta toisensa jälkeen ja joudutti ukon matkaa. Vielä oli taivalta kuljettavana ennen kuin kotiseutu häämöttäisi horisontissa.
Hänen mieltään askarrutti kilometrien päähän jäänyt outo näky. Ukko oli käväissyt päivän matkan päässä merenrannalla myymässä takomiaan kirveitä, ja paluumatkallaan havainnut kauempana jotakin perin merkillistä. Hänellä ei siellä ollut aikaa jäädä tutkimaan ihmettä sen kummemmin, vaikka mieli kovin tekikin. Oli jouduttava kotio, mutta ajatus vaivasi häntä alati.
Kun mies vihdoin saapui tuvan suojaan, heitti hän tuohikontin hikiseltä selältään lattialle ja istahti leveän, valmiiksi laitetun pöydän ääreen. Tulen ja lämmön lahja tervehtivät kulkijaa ja toivottivat hänet päivä päivän perästä tervetulleeksi.
«Terve, akkaseni. Nyt on suuria uutisia», hän ilmoitti juhlavasti.
Pitkään, rusehtavaan villamekkoon kietoutunut nainen vilkaisi miestään uunin ääreltä kysyvän näköisenä. Hän oli jo ajat sitten tottunut siihen, ettei tienoolla tapahtunut koskaan mitään edes mainitsemisen arvoista.
«Mitä sinä nyt höpötät, ukko parka?»
Miehen kasvoilla häivähti tietäväinen hymy.
«Sitä minä vaan, että tuolla suuren järven rannalla makaa vieras venho lahdenpoukamassa. Se on suurin ikuna näkemäni ja niistä myös komein. Ketään en siellä nähnyt, mutta joku sen on sinne tuonut.»
Hetken mies ja nainen katsoivat toisiaan päreiden suoman valon täyttämässä hiljaisuudessa ennen kuin kumpikaan uskalsi avata suutaan. Tuvan nokiset hirret loivat varjoja päreiden valaisemalle lattialle, joka oli vasta havuilla puhdistettu juhlakuntoon. Oltiin lähellä talven selän taittumista, ja sitä piti toki juhlia koko kylän voimin. Emäntä oli rehkinyt päivän jos toisenkin saadakseen pirtin puhtaaksi ja isäntä oli hiihtänyt ympäri seutua polttopuiden ja riistan perässä. Pian koittaisi aika kattaa pöytä koreaksi.
«Pitäisiköhän minun joutua Aikamielen puheille?» kysyi ukko kulmiaan kohottaen. Kylän viisaimman puoleen oli tapana kääntyä, kun jotakin haluttiin tehdä tiettäväksi. Tämä uutinen oli pakko saattaa julki.
«Kyllä niin lienee paras,» vastasi emäntä.
Mies purki konttinsa, haukkasi palan edellisen kesän sadosta jauhettua ja paistettua ohraista leivänkyrsää ja läksi pirtin ovesta ulos kirpeään pakkaseen, josta oli vain hetkeä aiemmin tullutkin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tiivistä, korjaa kielioppia. Ei huono.
Ei huono todellakaan. Toisin kuin Novelman, en itse näe tässä aihetta tiivistämiseen. Kerronta on minun makuuni sopivan verkkaista ja kuvailevaa. Tätä oli oikein mukava lukea. Sinulla on selvästi otetta kirjoittamiseen ja kieli ja tarina soljuvat mukavasti eteenpäin. Jo heti tässä alussa saadaan aikaan jännitettä ja luodaan odotushorisontti: Mikä on tuo venho järven rannassa? Liikaa ei muutenkaan paljasteta heti alkuun, joka saa lukijan haluamaan tietää lisää.
Kieli ei ole sinulle ongelma, ehkä ei tarinakaan. Kokonaisuutta kun ei pysty näin lyhyestä pätkästä vielä hahmottamaan. Pientä viilausta tekstiin tietenkin tulee aina. Muokkauskertoja on varmasti useita ja tulee vielä uusia. Aina jokin muuttaa muotoaan, tiivistyy, laventuu, tarkentuu, poistuu, korvautuu jne... Tässä on kuitenkin vahva runko.
Jotain kuitenkin itse muuttaisin. Älä ota tätä liian vakavasti - kirjailija on aina itse se viimeinen päätöksentekijä ja tuomari. Muiden mielipiteitä joko kuuntelee tai sitten ne jättää huomioimatta. Kirjasi alkaa luontokuvauksella, joka on herkkää ja kaunista, mutta itse aloittaisin suoraan toiminnasta. Luontokuvaus itsessään on hyvä, mutta sen voisi hivuttaa tarinan ja toiminnan sekaan ripottelemalla. Tarina voisi alkaa miehen huohotuksesta ja keihässauvan iskuista vastasataneeseen puuterilumeen. Pakkasen paukkeen tai lämmittävän auringon voisi sitten kytkeä tähän hiihtämisen sekaan?
Tai ehkä kirja voisi alkaa sillä, että mies tarkastelee outoa venettä matkan takaa? Tällöin vene astuisi heti kuvaan mystisenä ja ehkä hieman pelottavanakin... "Veneen musta runko työntyi esiin jäiden keskeltä. Mastot seisoivat mykkinä taivasta vasten ja tuuli riepotteli vapaina roikkuvia purjeita saaden ne lepattamaan. Mies seisoi kalliolla, pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan ja tuijotti outoa näkyä vaitonaisena. Pakkanen sai hengityksen höyryämään..."
Mutta kuten sanoin. Sinä päätät. Jatka vain kirjoittamista. Kirjan kirjoittaminen on ennen kaikkea kiinni istumalihaksista. Tsemppiä projektiin!
Kiitos rakentavasta palautteesta! Kerrassaan mainioita ehdotuksia. :) Olen kirjoittanut pienestä pitäen, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun ryhdyn tosissani romaania väsäämään. Tie tulee olemaan pitkä ja kivikkoinen, mutta eiköhän se siitä.
Järven rantaan on ilmestynyt suuri vene keskellä talvea? Outoa. Kuka sen on tuonut? Minne jäljet johtavat? Sataa lunta, miksei vene ole lumen peitossa? Ollaanko erämaassa? Tyylistä päätellen kuvataan mennyttä aikaa, mutta puhutaan kilometreistä. Villakangasmekko aika epäkäytännöllinen keskellä talvea.
Hyviä huomioita! Juuri tällaisia tarvitaan. Kiitos!
No juu, olisihan siinä pientä rustaamista, mutta perusteeltaan aivan kelvollinen.
Olen Massin kanssa samaa mieltä, jotain yllättävää ja mukaansatempaavaa toimintaa alkuun. Lukijan mielikuvitukselle ja tulkinnoille pitää jättää kuitenkin tilaa, kaikkea ei saa kertoa.
Tiivistämisellä tarkoitin sanoja, jotka eivät tuo lisäarvoa itse tarinaan.
Kannattaa myös muistaa oppi: älä selitä van näytä.
Tuosta se lähtee.
Historian ystävänä pidän luontokuvauksen lisäksi aihepiiristä, mutta anakronismien kohdalla kannattaa olla tarkkana. Minua ne eivät tosin enää kauheasti häiritse, mutta monien muiden vuoksi ei kannata mitään valistusajan mittayksiköitä tunkea esihistorialliseen (?) tarinaan.
Muuten: pitää olla painava syy, että lähtee kevättalvella puuveneellä vesille.
Näkysi toteuttaminen vaatii kovan ja monialaisen pohjatyön. Lykkyä tykö!
Teksti on sujuvaa ja kielioppikin on riittävästi hanskassa, samoin tarina tuntuu lähtevän luontevasti liikkeelle, hyvä. Aikamies ja vene herättävät uteliaisuutta. Massin idea miehestä, joka näkee vieraan veneen aivan tarinan aluksi on hyvä. Auringon viimeiset säteet ja vastaavat kuluneet kliseet kannattaa deletoida. Suhdetta luontoon kannattaa miettiä, sillä metsästäjäkeräilijät tuskin tunnelmoivat maisemilla, luonto on heille ehkä enemmänkin vastustaja. Sen näkökulman kautta tekstistä häviävät kliseet luonnostaan, kun kuvaat näiden ihmisten toimintaa luonnossa. Siihen tarvitset pohjatöitä, sillä uskottavuus katoaa heti, jos kirjoittaja tekee jonkun virheen vaikkapa metsästyksen, veneilyn tms. kuvauksessa.
Kiitos kaikille palautteesta! :) Taustatyö jatkuu ja tarina kehittyy...
Tekstissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta tämän alun perusteella on vaikeaa kuvitella että tarina olisi kovinkaan jännittävä tai mielenkiintoinen. Toisaalta, minusta suurin osa kirjallisuudesta on tylsää eli mielipiteelläni ei ole oikeastaan mitään painoarvoa. Jostain kumman syystä tuo "venho" oli mielessäni jonkun ruumis, kunnes tajusin sanan merkityksen ja ehkä siksi jännitys jotenkin lopahti. :) Hetken mietin miten jännä yhdistelmä, dekkari, joka on kirjoitettu runollisella tavalla ja hiukan fantasiamaiseen tyyliin. Hassu olen.
Älä tiivistä sanoja, joillekin sopii paremmin kuvailempi tyyli.
"Kotio" oli varmasti kirjoitusvirhe vai onko tarkoitus viljellä mukaan murresanoja?