Hävettääkö tai suututtaako lihavana olo? Puratteko mihin tunteenne? Oletteko koskaan satuttanut itseänne näiden tunteiden takia?
Kiinnostaa tietää, olenko ainut joka hakkaa meikkisiveltimillä läskit mustelmille. Ja en ole trolli, kiitos.
Kiinnostaa tietää, olenko ainut joka hakkaa meikkisiveltimillä läskit mustelmille. Ja en ole trolli, kiitos.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ennen tuli tehtyä pahaa itselle ylipainon takia. Tämä oli siis aikaa, jolloin oli mahdotonta hyväksyä, että minulla oli ihan toisen ihmisen verran ylimääräistä rasvaa kropassa. Pahoinpitely ilmeni väkivaltana ja ylläri pylläri ylensyömisenä! Lihavuus hävetti ja suututti mitä suurimmissa määrin. Sitten sitä jotenkin heräsi ja tajusi et hei: jos niin maar ottaa päähän, kannattaiskohan tehdä asialle jotain.
Eihän se ollut mun kroppani vika, vaikka se joillain ihmisillä saattaisi ollakin. Joten nyt itseinho ja oman kropan fyysinen pahoinpitely on loppunut kokonan. Se on vaihtunut kropan arvostukseen. Läskiä on edelleen vaikka muille jakaa, mutta keskityn lihaksiin näiden vatsamakkaroiden sijaan, koska ainakin näin huhu kertoo: läskien ja allien viiltely, hakkaaminen tai raapiminen ei niitä poista. Kunhan niitä ei vaan provosoi, huomioi ja ruoki, ne häviää kuin itsestään. Ja täytyy kyl sanoa, että heti kun lopetin läskieni vihaamisen, niin ne on alkaneet hiipumaan. :)
No kyllä tarttee olla jotain muutakin vikaa kuin ne läskit, jos tuntee, että itsensä satuttaminen on jotenkin tarpeellista...
Ennen tykkäsin satuttaa itseäni - mm. viiltää mahaa ja reisiä.
En ole tehnyt sitä vuosiin enää, mutta toisinaan tekisi vähän liikaakin mieli.
Toistaiseksi olen onnistunut estämään itseäni. Tarkoituksena ei ole itseäni tappaa, vaan tuottaa kipua. Kun näen kuinka musta valuu verta, se on nautinnollista.
Tuntuu että ansaitsen sen. Vihaan itseäni niin paljon, ettei tätä tunnetta voi edes sanoiksi pukea.
Tuokin on varmaan alkanut jonkun toisen huomautteluista. Tuskin lapsena vihasit itseäsi, vaan menit iloisena muiden mukana, kunnes mahdollinen kiusaaminen alkoi. Ei pelkkä itsensä toisiin vertailu varmaan aiheuta tuollaista itsevihaa, jos saa ympäristöltä (perhe, koulukaverit, mahd. poikaystävä) kuitenkin kunnioittavaa kohtelua.
No mun elämä on kyl yhtä helvettiä ollu aina.
Väkivalta päivittäistä lapsena, kotona ja koulussa.
Koulunkäynti oli pelkkää raakaa, järjestelmällistä henkistä ja fyysistä kiduttamista.
En pääse siitä koskaan yli, mitä mulle tehtiin kun olin lapsi ja nuori.
Näitä asioita et ole varmaan päässyt riittävällä tavalla käsittelemään luotettavaksi vaistoamasi ihmisen (kenties ammattilainen) kanssa? Ahdistus lienee helpompi käsitellä, kun sen kohdistaa johonkin näkyvään "ongelmaan", kuten omaan ruumiiseen. Noin vakava asia on aina pinnalla, jonka alle sitä pyrkii näillä toistuvilla rituaaleilla painamaan. Eihän elämäänsä voi unohtaa, mutta jos saa oikeanlaita tukea, niin uusia näkökulmia ja näkymiä alkaa avautua umpikujan tilalle. Olisiko sielunhoitajalla käynti riittävän matalan kynnyksen takana?
Tottakai satutan. Olen vuosikaudet yrittänyt laihduttaa ja muuttaa ulkonäköäni siedettäväksi, mutta koska se ei onnistu, niin paras tapa rankaista itseään on välillä pahoinpidellä itseään ja peilin edessä haukkua itsenä läskiksi lehmäksi. Yleensä yritän aiheuttaa vammat piiloon, mutta joskus tulen lyöneeksi itselleni mustan silmän, kun turhaudun tarpeeksi. Kukaan ei välitä näköjään, joten miksi peittelemäänkään?
En myöskään ole trolli vaan maailman paskimman itsetunnon omaava nuori nainen!