Koska alkuperäinen "puhutaanko kirjoittamisesta"-ketju on jo niin pitkä aloitan uuden samanmoisen.
Päivänpolttava aihe on R-A-K-E-N-N-E.....
Kaipaisin kokemuksia ja näkemyksiä muilta, jotka kirjoittavat pitkää tekstiä, eli lähinnä kai romaania. Miten jaatte luvut, miten hallitsette lukuja itsenäisinä lukuina ja suhteessa toisiin lukuihin?
Itse en aivan ymmärrä omia motiivejani miksi jaan tekstin juuri niihin seksioihin mihin olen nyt jakanut. Pitää miettiä tätä juttua vähän syvällisemmin.... Ehkä joku muu on miettinyt jo :)
Päivänpolttava aihe on R-A-K-E-N-N-E.....
Kaipaisin kokemuksia ja näkemyksiä muilta, jotka kirjoittavat pitkää tekstiä, eli lähinnä kai romaania. Miten jaatte luvut, miten hallitsette lukuja itsenäisinä lukuina ja suhteessa toisiin lukuihin?
Itse en aivan ymmärrä omia motiivejani miksi jaan tekstin juuri niihin seksioihin mihin olen nyt jakanut. Pitää miettiä tätä juttua vähän syvällisemmin.... Ehkä joku muu on miettinyt jo :)
Vastaukset 39
Vanhimmat
Olet asian ytimessä. Jos jokin romaanin työstämisessä on vaikeaa niin rakenne. En osaa antaa sinulle vastauksia, sillä painin saman ongelman kanssa itse. Tähän asti on menty ihan mutu-meiningillä. Joskus tuntuu, että palaset loksahtavat automaattisesti kohdilleen, mutta sitten on vaiheita ja lukuja, jolloin tuntuu että mikään kirjoitettu ei sovi yhteen. Viisaammat vastatkoon.
Päähenkilöllä on jokaisessa luvussa pieni tavoite, joka liittyy siihen kirjan kokonaisongelmaan. Luku päättyy siihen, että konflikti menee metsään (tai hyvin harvoin päättyy onnellisesti). Seuraavan luvun alussa toivutaan edellisestä ja asetetaan uusi tavoite. Sitten taas vaan mahdollisimman pian uuteen konfliktiin, jotta uudessa kohtauksessa on jännite:
Kohtaus (tavoite vastustaja = konflikti -> kriisi), Kohtaus 2 (toipuminen, uusi tavoite vastustaja...)
Tämä siis äärimmäisen tiiviissä muodossa. Toki monessa kirjassa on tämän yli tavaraa, eikä jokaisessa kohtauksessa saada asioita aikaan, mutta pohjimmillaan on kyse tästä.
Jotta kirja pysyisi mielenkiintoisena, tarvitsee juonen panoksien koveta koko ajan loppua kohden. Jos kohtaus sivulla 100 koskee pienempiä juttuja kuin sivulla 30, ei tämä toteudu. Jännitteen pitäisi siis nousta kirjan halki kuin vaikkapa kalan siluetin. Parhaiten tämä onnistuu niin, että hahmo tosiaan sotkee joka kohtauksessa asiansa aina vain pahemmin, jolloin lukijakin kiinnostuu siitä miten se hahmo nyt selviytyy tästä kaikesta.
Kirjoitan pääosin niin, että yksi luku on max 2 kohtausta, yleensä vain 1. Sanoissa 2000-3000, koska näin tyyli pysyy tiiviinä ja lukija jaksaa lukea.
Karkeasti nykyisen kirjan pituus on tämä
1) n.10 lukua alku
2) n. 30 lukua keskikohta
3) n. 10 lukua loppu
Kun keskikohta alkaa, on hahmoni jo sotkenut asiansa niin pahasti, ettei takaisin ole menemistä.
Mutulla kirjoittaminenkaan ei ole paha asia. Moni kirjailija sanoo, ettei pohdi rakenteita tai suunnittele lainkaan ja on silti saanut kirjansa julki. Kukin omalla tavallaan :)
Tämä on varmasti ihan hyvä ja toimiva perusohje. Kiitos loveatarille jakamisesta.
Monesti asia on kuitenkin monitahoisempi ja ongelmallisempi: Päähenkilöitä on useita, pääjuoni ja sivujuonet risteilevät, kohtaavat, kulkevat rinnakkain ja erkanevat. Kuitenkin kaikki pitäisi saada nivotuksi tiukaksi paketiksi ja vieläpä niin, että aikajana pysyy kasassa. Mikä kohtaus seuraa toista, miten se vaikuttaa tuleviin kohtauksiin, entä sivujuoniin? Paljastetaanko liikaa liian aikaisin vai kenties liian vähän? Pysyykö lukija perässä? Muuttujia on niin monia...
PS. Hyvä ketju. Kiitos aloittajalle! :)
Kukin taaplaa tyylillään, mutta keisi ei ole helppo, vaan ydinjuttu itse tarinan ohella. Miten ylläpitää kirjan jännite ja lukijan mielenkiinto koko ajan? Miten jättää koukuttavia aukkoja, jotka myöhemmin täytetään (tai sitten ei)? Miten kehittää luontevat siirtymät lukujen välille, jotta tarina rullaa?
Kun idea/teema/perusjuoni on päässäni, alan kirjoittaa kohtauksia (treatment) ja yksi kohtaus on yleensä yksi luku. Kohtaus sisältää luvun tapahtumat tiivistettynä.
Vähitellen laajennan kohtauksia varsinaisiksi "valmiiksi" luvuiksi ja silloin saatan kirjoittaa lukuja sieltä täältä, en kronologisesti.
Kun jonkinlainen raakile on kasassa, kirjoitan synopsiksen ensimmäisen version, joka toki muuntuu koko ajan matkan aikana.
Olennaisia juttuja ovat tietenkin tarinan henkilöhahmot, miljöö ja kertojanäkökulma(t), jotka tulee huolella pohtia.
Tärkeää on myös löytää kässärille lukija, jolla on kokemusta lajin kirjoittamisesta/kirjallisuudesta ja jolla on taito mennä pääsi sisään.
Tällaisia pikaisia ajatuksia.
Okei, vastaajille luvut määrittyvät siis kohtausten kautta. Tarkoitatteko kohtauksilla jotain oikeaa tapahtumista vai mitä?
Mun ongelma on ehkä se, kun tekstini ei perustu niin hirveästi selkeisiin juonellisiin ratkaisuihin eli ihan "oikeisiin" tapahtumiin. Enemmänkin niin, että romaanin mitassa kuljetaan paikasta A paikkaan B, ja siitä paikkaan C, ja se olikin sit siinä. Tarinassani ei käydä koko aakkosten joukkoa läpi, tyyliin päähenkilö siirtyy paikkaan B josta paikkaan C, paikassa D kohtaa vastustajan, ja pakkaa sotkee viettelijätär kohdassa E jne.... mun tekstissä tapahtuu aika vähän. Myöskin kohtauksieni ajallista paikkaa on hieman vaikea määrittää (kronologiaa ei ole tai sillä leikitään ihan huvikseen), ja on paljon selittävää materiaalia, jossa selitetään miksi tietyt asiat tapahtuivat joskus teoksen alussa, ja miksi lopputulos tulee olemaan jotain mitä nyt tuleekaan.
Jos teos ei perustu juonen näppärään kuljetukseen, niin lukujako on ihan tosi haastavaa. Enkä edelleen tiedä millä perustein olen sitä jakoa tehnyt :0
Hyödyllisiä kommentteja muuten :)
> mun tekstissä tapahtuu aika vähän
miten sitten toteutat sitä palstan kuuluisaa ohjetta "näytä, älä selitä" ;-)
Minun kohtaukseni ovat tiivistelmiä lukujen tapahtumista.
Hieman vaikea päästä kiinni ajatuksiisi. Mitä lajia kirjoitat?
Jos kirjoitat jotain tarinaa, kai siinä on juoni?
Puhut selittävästä materiaalista, mielestäni sellaista ei saisi olla, vaan pitää näyttää asiat ja tapahtumat.
Novelmanin kanssa samaa mieltä siitä, ettei ainakaan hirveitä määriä saisi olla selittävää materiaalia. Lukijan tulisi saada mielikuva tapahtumista ja henkilön motiiveista tekstistä, eikä niin, että se kirjoitetaan auki. No ehkä et tätä kuitenkaan tarkoittanut - vaan pikemminkin sitä, että vasta kirjan lopussa osa tarinan tapahtumista saa selityksensä?
En voi kerskailla olevani romaanin rakenteen luomisen ammattilainen ja siksi en voi antaa mitään valmiita vastauksia. Itsekin tässä vielä asiaa opiskellaan. Parhaillaan kirjoitan vasta toista työtäni, joten mitään vakiintuneita kirjoittamisen rutiineja ei ole vielä syntynyt. Tyylini kirjoittaa on melko samanlainen kuin Novelmanillakin, eli kirjoitan kohtauksia, jotka ovat usein sama asia kuin yksi luku. Saatan kirjoittaa kirjaa sieltä täältä. Jos jokin juonen kohta tökkii, voin siirtyä toiseen, jossa minulla on selkeämpi kuva tarinasta. Pääasia on, että ensimmäisessä vaiheessa syntyy tekstiä. Muokkaaminen on minulle helpompaa kuin raakatekstin, eli tarinan tuottaminen. Lopussa yritetään raapia kaikki luvut yhteen kasaan niin, että tarina etenee ilman tyhjäkäyntiä alusta loppuun. Kuulostaako kaaottiselta? No sitä se onkin. :)
7 7 7:n esittämä ABC-vertaus ei minullekaan oikein auennut. Jos kirjassa on tapahtumia hyvin vähän, niin mihin juoni perustuu? Onko kyseessä henkilöhahmojen välisiin jännitteisiin perustuva teos, tajunnanvirta-tyylinen rönsyilevä kertomus, ihmisiä, kulttuuria ja luontoa kuvaileva työ, vai kenties henkilöhahojen sisäisestä kasvusta kertova romaani? Pidätkö kielellistä leikittelyä tärkeämpänä kuin toimintaa?
Joo no tota joo. Kovin objektiivinen oman tekstin tarkastelu tässä työvaiheessa ei ehkä vielä skulaa, joten sanon mitä nyt ekaks tulee mieleen.
Teokseni on kertomus yksinäisyydestä. Yksinäisyyden painostavuus korostuu kun tapahtuu todella vähän. Yksinäinen vanhus esimerkiksi, miten hän viettää päivänsä? Yksinäisyyden tragedia on siinä, että ei ole mitään hurjaa toimintaa (jos olisi yksinäisyys ei tuntuisi pahalta) eikä ketään kenen kanssa kokea asioita.
Selittävällä materiaalilla tarkoitin jotain sellaista että, ja tämä on esimerkki joka ei oikeasti ole teoksessa. Kirjan alussa löytyy rannan täydeltä kultakaloja kuolleena. Lukija ei tiedä miksi. Useita lukuja myöhemmin asiaa valotetaan, jotta tarina voi kehittyä eteenpäin. Kuolleet kultakalat ovat olennainen osa koko hommaa, mutta jos lukijalle ei ojenneta kättä ja vähän opasteta oikealle tielle, niin vituiks menee.
niin, tottahan tuolla selittämättömyydellä on rajansa, selittäväthän ihmiset joka päivä arkielämässään jotakin toisilleen.
Ja selityksen voi jättää puolitiehen.
Luin äskettäin Rynellin Paluun.
Ja ehkä siinä on sellaista "selittämistä", josta puhut ... paljon ihmisen oman pään sisäisiä kuvia, tuntemuksia, joissa joskus reaalimaailma vääristyy ja saa uusia merkityksiä. Päähenkilön päässä. Lukija ei välttämättä ole samaa mieltä ;-)
mutta kuitenkin ne selitykset, kuvailut vahvistavat päähenkilön luonne- ja historiakuvausta.
Mitä oikein tarkoitat selittämisellä?
varmaan sitä, mitä nuo tuossa ylempänä kertoi
Tämä kirjoittamiseen liittyvä aihe on ollut hiljaisena jo pitkään.
Onkohan kaikilla writer's block tai sitten ne on ihan jäässä kun odottelevat Gummeruksen ulko-oven takana, josko pääsisivät kymmenikköön :-D
Pään sisäiset kuvat ja tuntemukset eivät ole selittämistä, ei myöskään reaalimaailman vääristyminen ja uusien merkitysten antaminen.
oho, sähän tiedät kaiken
joko ei tarvi välittää "Älä selitä, vaan näytä"-ohjeesta tai
sä määrittelet kattavasti, mikä ei ole selittämistä, niin kaikkien työ helpottuu.
Myös kustantamoissa saavat totutella niihin määritelmiin.
No voi voi... jos et ymmärrä tuota ohjetta niin ota itse selvää vaikka kirjoitusoppaista mitä sillä tarkoiteteaan.
pel... Tavan trolli olet.
Ensin kysyy mitä tarkoittaa selittämisellä, sitten 'selittäminen' onkin vesiselvää asiaa, joka löytyy kirjasta :D
juu, kirjastahan se selviää, miten pitää kirjoittaa. Sieltähän Kivi ja Shakespeare sen luki...D
Minusta tällaisiin ongelmiin on hyvin vaikea vastata yleisellä tasolla, ongelmia on yhtä paljon kuin tekstejäkin eli pitäisi tietää tarkemmin ko. tekstistä (niin kuin jo ilmenikin). Voi olla kyse siitä, ettei ongelma olekaan rakenteessa vaan jossakin ihan muualla.
Se, että teksteissä ratkaistaan ongelmia tai vastuksia (jännite) ei liity välttämättä konkreettiseen tapahtumiseen, vastus voi olla yhtä hyvin psyykkinenkin esimerkiksi ihmisen sisäisessä tajunnassa tai luonnon tapahtumissa. Mutta ilman jännitettä lukukelppoista tekstiä ei voi syntyä.
Älä selitä, vaan näytä -ohje kuvaa hyvin jännitteen synnyttämistä. Selittämällä jännite tuhoutuu. Siksi ohjetta toistetaan lähes kaikkialla, missä kirjoittamisesta yritetään oppia. Sekään ei kuitenkaan ihan kaikenlaiseen proosatekstiin päde, sillä onhan olemassa metafiktiivisiä teoksia, joissa puretaan romaanin rakennetta selittämällä esimerkiksi romaanin rakennetta ja henkilöiden käyttäytymistä.
Täällä nää rakenneteknikot nyt mittailee,
mutta kertokaapa minulle mikä siinä
Peter Franzén
Samoilla silmillä
romaanissa on jotenkin niin erinomaista. Nimittäin kun luin sen, niin ajattelen vieläkin,
että se on kirjoitettu jotenkin niin eri tavalla kuin yleensä nämä suomalaiset
kaunokirjat.
Mikä se rakenne siinä siis ? Poikkeaako vai kuvittelinko vain löytäneeni jotakin
uudenuutukaista systeemiä Franzénin kirjoitustavasta, vai oliko se sitten vain niiiin
kertakaikkisen pysäyttävä ?
Kerro tai kuvaile itse millainen se oli, monikaan ei ole ko. teosta varmastikaan ehtinyt lukea.
.niinno ajattelin, että kaikki ovat jo lukeneet.
Ei haittaa, tuolla
Kirja-arvostelut
on mun huomioni kirjasta
Samoilla silmillä
lukaiskaa sieltä, ja on siellä monta muutakin kirjaa, joista olen laittanut
"arvosteluja". Luen aika penteleesti kaunokirjoja, mutta viimeaikoina en
itse ole kirjoittanut kaunoa.
Tästä Samoilla silmillä -opuksesta.
Ei nyt täysin uusi rakenneratkaisu ole: luvun otsikko kertoo kuka puhuu. Olen joitain muitakin lukenut, joissa sama ratkaisu, eikä oikein nappaa muhun, tekee lukemisesta katkonaista.
Hyvä puoli siinä on, että minä-kertoja voi kertoa kaiken, mitä hänen päässään liikkuu.
Hienoa kieltä Peter kirjoittaa.
kiitos selvennyksestä, nyt muistankin paremmin. Lainasin kirjan kirjastosta, joten
en voinut tarkistella ja siksi kyselin täällä rakenteesta, kun se jotenkin koko
paketti
kaunokirjana siis
teki niin hyvän vaikutuksen kun olin lukenut. Tuntui että kaikki palaset paikoillaan.
Ja siinä kun se paikallinen kieli, siis murre,
erittäin taitavaa tekstiä. Niin totta. Mutta sehän onkin elämäkertaa. Ja varmaan
tulee vielä jatkoa aikanaan.
Selvästi on suuntaus kirjoittaa elämäkertaa, onkohan ponnahduksena ollut
se Knausgårdin Taisteluni.
Nythän nämä urheilijatkin ovat kertoneet, siis Litmanen sun muut, että
on tulossa kirjaa.
Mun mielestä nää teidän vastaukset on tosi hyödyllisiä, koska vaikka oma teos ei olisi samaa genreä, eikä välttämättä kirjoittamisen tavoitteetkaan olisi samat, niin silti voi tarkkailla omaa tekstiä muiden ratkaisujen kautta ja ehkä löytää ratkaisun avaimet omaan ongelmaansa. Eikä nää koskaan mene yks yhteen, jokainen kirjoittaa tekeleensä itse, mutta voi tarkastella sitä erilaisin silmin kuin on tottunut, jos vaikka ottaa esimerkiksi tuon Loveatarin matemaattisen kaavan. Jonkinlaista peilaamista siis. Toisten kokemuksista voi siis löytää "uusia silmiä" tarkkailla omaa tekelettään!
P.s. Otin olutta. Perjantai...
Tämä ketju on pien raapale ns. koulutusta, jota on toisinaan palstalla kritisoitu ;)
Määrittelit hyvin sen, mitä ns. koulutus voi antaa.
Aika harvoin täällä itse koulutusta kritisoidaan. Ennemmin ehkä parjataan kustannussopimuksen saavia esikoiskirjailijoita, jotka tämän palstan mukaan ovat kaikki saaneet sopparinsa suhteilla :) Sitten alkaa se keskustelu siitä, kuka on opiskellut Kriittisessä, kuka Orivedellä, kuka työväenopistossa, kunnes joku heittä kehiin Väinö Linna kortin, jota vastaan pelataan Sofi Oksanen ässällä. Lopputulema on kuitenkin aina sama: sopparin saa nuori, akateemisesti koulutettu toimittaja nainen, joka on työstänyt kässäriään jonkin "oikean" kirjailijan vetämällä kurssilla... :)
Ja koska on moneen kertaan tällä palstalla todettu, että huumori ei ole vahvimpia osa-alueitani, niin kerrottakoon, että yllä oleva on tarkoitettu sellaiseksi. PS. Minäkin avasin oluen!
jospa sitä hotasis urquelin pilsnerin itekkiin
Kun minä kirjoitan, en pysty miettimään rakenteita tai edes juonta. Kirjoittamiseni on niin tajunnanvirtaista, etten oikeastaan tiedä itsekään, mitä kirjoitan. Jostain se tulee ja joskus se toimii, joskus ei. Rakenteita tarkastellaan sitten, kun on valmista. Nykyistä kässäriä raastelin ensi alkuun, sitten otin käyttöön juustohöylän, jolla leikkasin kunnon siipaleita kylmästi irti.
Koko höskä toimii rakenteiltaan paremmin kuin koskaan ja aivan viittä vaille valmista. Parhaan avun sain, kun tulostin koko nelisataa sivuisen paskan ja aloin käymään läpi punakynällä. Siinä oli helppo heitellä kappaleita toisaalle ja poistaa jotain.
Mutta tosiaan...etukäteenkö miettisin...ei onnistu.
kyllä opit vielä rakentelemaan etukäteen,
helpottaa etenemistä.
Hyviä kirjoitushetkiä toivotan !
Olen yleisesti ottaen hyvinkin hoksaava ja nokkela, mutta en vain tajua hirmuista jälkikäteenviilaamista ja rakenteiden pohdintaa, enkä kyllä hurjaa etukäteispohdintaakaan. Lukemieni kirjojen perusteella rakenteita totta kai on monenlaisia ja niitä käytänkin, mutta omaan kirjoittamiseeni rakenteen muokkailu ei vain mahdu. En myöskään etukäteen pohdi rakennetta vaan etenen luku kerrallaan. Nytkin olen kirjoittanut 28 liuskaa ja päätin aloittaa suuren tarinan menneisyydestä koko tarinan keskelle ja lopussa jatkaa taas samoin kuin alussa. Se vain tuntui hyvältä ja että juoni kaipaa juuri sitä, yhtä isoa kaiken keskelle eikä hajanaista repaleisuutta. Toki minulla on hahmotelma mitä lopussa tulee tapahtumaan, mutta en voisi kirjoittaa sitä vielä, koska haluan edetä kirjoittamisessani kuin lukija tai sujuvuus ja viittaukset muuttuisivat helposti tönköiksi. Lukijan kanssa samalla aaltopituudella pysyminen on minulle tärkeintä ja lukijan ohjaaminen johdonmukaisesti kuten haluan tarinaani luettavan. En haluaisi toimia muuten koska jokainen lukijani on kehunut kertomuksieni sujuvuutta ja otteessapitävyyttä. Tunnelma menee niin helposti rikki.
Hyvä esimerkki on tämä kirjoitus. Lisäilin lauseita sinne tänne ja lopputulos ei ole ihan niin selkeä kuin toivoin, mutta tämä on onneksi keskustelupalsta vain.
ylempänä on selittämisestä tai sen kieltämisestä....
Mitäs sanotte alla olevasta esimerkistä? Pikku johdantona se, että Ritari on entinen sotilas ja hän tutkii entisten kollegoidensa kanssa Toni Satulin kuolemaa so. murhaa. Satuli on myös ent. kollega. Mushasta epäillään Satulin työnantajaa tai työntekijöitä.
Loppujen lopuksi Ritari avasi Onkixo Oy:ltä siepatuista henkilöstökansioista Toni Satulia koskevan, kuten hän tiesi aikanaan tekevänsä. Hän ei päässyt polaroidkuvaa pitemmälle. Se oli vuoden vanha, eikä läheskään studiolaatua mutta paljon selvempi kuin poliisilta saatu valvontakameran kuva.
"Mitä nyt tehdään?" Ervast kysyi hiljaisuuden keskellä.
Ritari tiesi, ettei kysymys ollut aito. Ervast yritti vain saada hänet lopettamaan lukemisen. Yritti säästää hänen tunteitaan. Ritari sulki kansion. Pudotti sen vuoteelle loitolle muista kansioista, omaan luokkaansa. Satuli ansaitsi parempaa kuin olla tekemisissä entisten työtoveriensa kanssa edes paperilla.
en ymmärrä
jäädyit? ;-D
aivan kuin monilla romaanikilpailun keskustelijoillakin on pää tai surupusero jäätynyt, ja vielä aiheetta.
Milloinkohan ne kykenevät palaamaan muihin keskusteluihin? ;-D
Ei tuossa ainakaan itsestäänselvyyksiä selitetä.
Ritari-examplesta:
no juu ihan selvästi liikaa selitetään. Jos nyt otetaan nykyhuippukirjailijoista mallia, niin viimeinen ja neljänneksi viimeinen lause huitsin nevadaan!
Onhan nuo tärkeitä lauseita. Pehmentävät kappalette selvästi. En poistaisi.
ai ketkä nykyhuippukirjailijat siis ?
kaikki jotka myy yli 4000 kpl ja saa kriitikoilta ylistystä