Hei Teille kaikille!
Itse sairastuin tähän pirulliseen sairauteen 13-vuotiaana, nyt olen päälle kolmikymppinen mies. Alussahan kaikki oli tietysti outoa ja sekavaa, kun en edes tajunnut mikä minulla on. Olin täysin hämmentynyt kun aloin haukkoa henkeäni kesken aamuavauksen ja sydän pamppaillen - siitä alkoi myös välttelyjen kierre. Terapiaa aloin saamaan oikeastaan vasta lähemmäs parikymppisenä. Yläasteaika oli jotain karseaa, kun sitä tietysti poti samaan aikaan vielä murrosikää jne. Innokas olin tosin käymään koulua oppimisen ja tulevaisuuden vuoksi. Vasta parin kympin paremmalla puolella minä aloin päästä ääärimmäisestä välttelyjen kierteestä, myöhemmin menin yliopistoon, suoritin siellä tutkinnon, ja muutamissa työpaikoissakin ehtinyt pyöriä. Selväähän on, että oireet ovat vaivanneet opiskellessa ja töissä, joskin ne ovat olleet huomattavasti helpompia kuin reilut 10 vuotta sitten. Säännöllinen lääkitys ja psykoterapia pitävät toimintakuntoa yllä, mutta vieläkin paremmaksi sitä vaan on hiottava. Toisaalta eri tilanteet opettaa, altistuminen vaikeille tilanteille/asioille auttaa ym. On asioita, jotka tuntuu todella vaikeilta (julkiset esitykset, pelkkä ääneenlukeminenkin joskus tai vaikka se, että otat puhelun jonnekin virastoon, on toisena päivänä helppoa toisena vaikeata).
Paniikkihäiriö on toki vaikuttanut jossain määrin ammatinvalintoihin tai suunnitelmiin niistä. Tosin nyt pyrin hakeutumaan alalle, missä pitää olla sosiaalisesti paljon läsnä. Tähän on vielä runsaasti työtä ja matkaa.
IhmissuhteSIlti on sanottava, että voisi olla todella paljon huonommin. Joillain tiedän olevan äärimmäisen huonon tilanteen tämän sairauden kanssa. Näin ollen olen nykytilanteeseeni melkolailla tyytyväinen, mutta jatkan tätä itseni kehittämisen matkaa eteenpäin.
Mitkä ovat olleet sinun apukeinosi tässä taistelussa sairauden kanssa? Itse huomasin aikoinani, että mielikuvaharjoittelu, asioiden ennakolta lävitsekäyminen ja suunnitelmallisuus ovat hyviä työkaluja. Samoin myös huumorintaju, joka on ollut kantava voima. Toki harrastukset ja lähimmäiset ystävät. Mikä on sinun tarinasi?
Itse sairastuin tähän pirulliseen sairauteen 13-vuotiaana, nyt olen päälle kolmikymppinen mies. Alussahan kaikki oli tietysti outoa ja sekavaa, kun en edes tajunnut mikä minulla on. Olin täysin hämmentynyt kun aloin haukkoa henkeäni kesken aamuavauksen ja sydän pamppaillen - siitä alkoi myös välttelyjen kierre. Terapiaa aloin saamaan oikeastaan vasta lähemmäs parikymppisenä. Yläasteaika oli jotain karseaa, kun sitä tietysti poti samaan aikaan vielä murrosikää jne. Innokas olin tosin käymään koulua oppimisen ja tulevaisuuden vuoksi. Vasta parin kympin paremmalla puolella minä aloin päästä ääärimmäisestä välttelyjen kierteestä, myöhemmin menin yliopistoon, suoritin siellä tutkinnon, ja muutamissa työpaikoissakin ehtinyt pyöriä. Selväähän on, että oireet ovat vaivanneet opiskellessa ja töissä, joskin ne ovat olleet huomattavasti helpompia kuin reilut 10 vuotta sitten. Säännöllinen lääkitys ja psykoterapia pitävät toimintakuntoa yllä, mutta vieläkin paremmaksi sitä vaan on hiottava. Toisaalta eri tilanteet opettaa, altistuminen vaikeille tilanteille/asioille auttaa ym. On asioita, jotka tuntuu todella vaikeilta (julkiset esitykset, pelkkä ääneenlukeminenkin joskus tai vaikka se, että otat puhelun jonnekin virastoon, on toisena päivänä helppoa toisena vaikeata).
Paniikkihäiriö on toki vaikuttanut jossain määrin ammatinvalintoihin tai suunnitelmiin niistä. Tosin nyt pyrin hakeutumaan alalle, missä pitää olla sosiaalisesti paljon läsnä. Tähän on vielä runsaasti työtä ja matkaa.
IhmissuhteSIlti on sanottava, että voisi olla todella paljon huonommin. Joillain tiedän olevan äärimmäisen huonon tilanteen tämän sairauden kanssa. Näin ollen olen nykytilanteeseeni melkolailla tyytyväinen, mutta jatkan tätä itseni kehittämisen matkaa eteenpäin.
Mitkä ovat olleet sinun apukeinosi tässä taistelussa sairauden kanssa? Itse huomasin aikoinani, että mielikuvaharjoittelu, asioiden ennakolta lävitsekäyminen ja suunnitelmallisuus ovat hyviä työkaluja. Samoin myös huumorintaju, joka on ollut kantava voima. Toki harrastukset ja lähimmäiset ystävät. Mikä on sinun tarinasi?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Anteeksi, tekstini jäi puutteelliseksi, kun tein tätä kännykällä.... samoin tämä ewi tullut täysin oikealle palstalle (tiedän, että täällä on ph:lle omakin palsta) mutta tällä kännykällä navigointi ei oikein onnistu.
Tuolta ed. kirjoituksesta on jäänyt näköjään katkenneeksi tuo kohta ihmissuhteista.... niin, siis sitä tarkoitin, että ihmissuhteet ovat toki kärsineet tosi paljon sairaudesta. Se on varmasti teille muillekin sairautta poteville kenties tuttua.
Hyvää Uutta Vuotta 2014! :-)
Noin siitä paääsee parhaiten eroon laittamalla itsensä likoon ja haasteisiin. Saa kiksejä ja intoa kun huomaa, että siitäkin selvisin ja onnistuuhan tämä.
Jos et ole ihan vahvoilla, niin älä ota vielä liian haastavaa työtä, jossa joudut liian usein ja äkkiarvaamatta noihin koetuksiin. Mikäli niin tapahtuu, niin uuvut, stressiä tulee liikaa.
Jokainen valitsee, ja on järkevää niin toimiakkin, työnsä voimavarojensa mukaan. Miksi tavoitella kuuta taivaalta, jos sitä ei mihinkään loppujen lopuksi tarvitse ja ponnistelu sen eteen syö voimia ja elämisen iloa.
Jos olisin sinuna, niin pystyttelisin vielä ehkä tuolla turvallisella vyöhykkeellä ja työssäni ja harjaannuttaisin itseäni vaikka vapaa-ajan toiminnoissa. No sinähän itse tiedät parhaimmin.
Itse pääsin eroon esiintymispelosta, mutta soitto johonkin tuntemattomaan virastoon, kun ei tiedä kuka vastaa ja ei näe kenen kanssa puhuu, itselle pitkään vaikeaa. Niin tutut asiat kun ajan varaaminen lääkäriin, taksin soitto asiakkaalle työssä, nostivat pulssin turha korkealle. En vieläkään voisi tehdä työtä esim. päivittäsitavaratalon kassana, jossa pitää olla nopea, tarkka, kohtelias, rutinoitunut ja nähdä koko ajan asiakasjono asioivan takana.
Ihminen voi suoritua jostain korkeaa kolutusta vaativasta hommasta hienosti, saada palkkaa ja arvostusta, mutta olisi täysi fiasko halpahallin kassalla. Työtä ei moni arvosta eikä sitä arvosteta edes palkkauksen suhteen, vaikka ei siihen edes moni pystyisi. Oma panikoiminen on auttanut ymmärtämään tätäkin tärkeää ammattikuntaa.
En ikinä edes ajattele sitä' työtä.
"Poistin" elämästäni paniikkihäiriön päätekijät eli ne ihmiset jotka pahiten aiheuttivat sitä.
Se oli pitkä tie eikä helppo. Paniikkihäiriöitä aiheuttavia omaisiaan ei ole helppo "eliminoida" elämästään, mutta vähensin yhteydenotot minimaaliseen, kun huomasin, että tiettyjen ihmisten pakkomielteenomainen määräilynhalu omaa elämääni kohtaan alkoi aiheuttaa suurta ahdistusta.
Ne ihmiset, jotka aiheuttavat paniikkihäiriöitä toisille, eivät itse ymmärrä ollenkaan "mitään pahaa tehneensä, hehän vain vain tarkoittavat hy-vää" !
Ns. "hyvää tarkoittavat ihmiset ovat pahimpia. He muka tietävät kuinka sinun pitäisi elää ja jos et tee niinkuin he haluavat, olet huono ihminen ja painostus alkaa.
Paniikkihäiriö voi johtua monista asioista, usein sen aiheuttavat toiset ihmiset.
Luota itseesi ! Usko itseesi ! Älä anna alistaa itseäsi !
Tsemppiä, onnea jatkossa sinulle !