Aloin oirehtimaan lukion kolmannen luokan aikana. Väsyin ja uuvuin opiskeluun. En jaksanut enää tehdä kotiläksyjä ja koulussakin asiat alkoivat tuntumaan rankemmilta. Sitten yo-kirjoitusten lähestyessä vanhempani olivat sen verran huolissaan minusta, että äiti varasi meidän perheelle yhteisen ajan psykiatrilta. Tämä psykiatri diagnosoi silloin keskivaikean masennuksen (nykyään diagnoosi on muuttunut) ja kirjoitti kouluun sairaustodistuksen, jossa todettiin, etten ole kykenevä jatkamaan koulua loppuun.
Kävimme perheen kesken muutaman kerran vastaanotolla, jonka jälkeen aloin käymään hänen luonaan yksin terapiassa säännöllisesti kaksi kertaa viikossa. Minulle aloitettiin tuolloin myös lääkitys.
Tästä noin kahden vuoden kuluttua pääsin Kelan kuntoutukseen jossa työkokeilun innoittamana hakeuduin merkonomikouluun. Tykkäsin koulusta ja jaksoin sitä noin vuoden verran jonka jälkeen aloin jälleen oirehtimaan, aivan kuin ennen yo-kirjoituksia. Uuvuin ja jouduin keskeyttämään koulun.
Tuosta ajasta on nyt suunnilleen 6 vuotta eli siitä kun lopetin merkonomikoulun.
Käyn edelleen saman ihmisen luona juttelemassa joka toinen viikko. Lääkitystä on hieman muutettu ajan kuluessa sivuvaikutusten takia.
Olen pohtinut usein terapian ja lääkehoidon merkitystä elämässäni. Minulle niistä on ollut suuri apu vaikka en olekaan jaksanut esim. käydä kouluja loppuun.
Terapian merkitys on ollut se, että psykiatrini on kuunnellut minua, ollut läsnä. Olen kokenut siellä turvan. Tuntuu jopa siltä, että siinä on parhaimmillaan syntynyt samankaltaista rakkautta, jota pieni lapsi voi kokea vanhempaansa kohtaan.
Lääkkeiden merkitys näkyy arjessa, kykynä käydä kaupassa tai vaikka tiskata satunnaisesti yhden lautasen. Ei siis mitään mullistavaa, mutta pientä jonka koen tärkeäksi. Oikeiden lääkkeiden aikana en ole ollut ihan niin masentunut, ahdistunut taikka paniikissa.
Minulle siis näiden yllämainittujen seikkojen vaikutus on ollut suuri. En usko että ne sopivat kaikille. Paremminkin voisi sanoa, että jokainen voi löytää sen oman tukea antavan tien.
Minun tukea antava tieni löytyi vanhempien avustuksella. He nimittäin huolestuivat sen verran paljon, että hakeuduimme silloin psykiatrin vastaanotolle. Eihän sitä voi tietää miten olisi tulevaisuudessa vointini käynyt ilman vanhempieni apua.
Ei tarvitse kuin lukea pari keskustelua mielenterveyspalstoilta niin näkyy pahaa oloa ja tuskaa. Lääkäreillä ei ole aikaa kuunnella, hoitajat vaihtuvat tiuhaan, ei ole resursseja ja yksityiset ovat kalliita. Mikään ei siis ole pysyvää, kuin se paha olo ja tuska. Eihän sitä omaa tukea antavaa tietä silloin käytännössä löydy. Ja vaikka itsestä tuntuukin, että se oma tukea antava tie on löytynyt terapiasta ja lääkityksestä, niin enhän siltikään ole jaksanut kouluja käydä loppuun.
Pysyn kuitenkin hengissä. Makoilen vain sängyssä tabletin kanssa ja täällä on ns. paras olla. Kun jotain täytyy alkaa tekemään niin sitten alkaa hikoilua, ahdistusta jne. Voi siis sanoa että lääkitys, terapia ja sängyssä makoilu ovat parhaimpia mulle. Eivät ehkä parhaita, mutta parhaimpia tässä elämänvaiheessa. Tuskin olisin muuten jaksanut tämmöistäkään pienehköä elämänkertaa kirjoittaa. On minulla kuitenkin hetkiä jolloin en todellakaan jaksa ja silloin mietin sitä kuinka vain uinuisin pois tästä maailmasta.
Tuntuu että ihmiset, ainakin monet, kaipaisivat sitä, että jollakin olisi aikaa kuunnella heitä. Edes hetki aikaa oikeasti ja aidosti kuunnella. Olisi se sitten ystävä, sukulainen, vanhempi, ammatti-auttaja tai kuka vaan. Parhaimmillaanhan se olisi sitten kuin vertaistukea. Jaetaan kokemuksia, joihin voi yhtyä. Minulla ei taida olla voimia kuunnella ihmisiä tällä hetkellä tai antaa vertaistukea. Toivon kuitenkin, että joskus voin olla avuksi ihmisille kenellä on oikeasti paha olla. Niitä ihmisiä on paljon jotka tarvitsevat apua.
Hyvää uuttavuotta.
Kävimme perheen kesken muutaman kerran vastaanotolla, jonka jälkeen aloin käymään hänen luonaan yksin terapiassa säännöllisesti kaksi kertaa viikossa. Minulle aloitettiin tuolloin myös lääkitys.
Tästä noin kahden vuoden kuluttua pääsin Kelan kuntoutukseen jossa työkokeilun innoittamana hakeuduin merkonomikouluun. Tykkäsin koulusta ja jaksoin sitä noin vuoden verran jonka jälkeen aloin jälleen oirehtimaan, aivan kuin ennen yo-kirjoituksia. Uuvuin ja jouduin keskeyttämään koulun.
Tuosta ajasta on nyt suunnilleen 6 vuotta eli siitä kun lopetin merkonomikoulun.
Käyn edelleen saman ihmisen luona juttelemassa joka toinen viikko. Lääkitystä on hieman muutettu ajan kuluessa sivuvaikutusten takia.
Olen pohtinut usein terapian ja lääkehoidon merkitystä elämässäni. Minulle niistä on ollut suuri apu vaikka en olekaan jaksanut esim. käydä kouluja loppuun.
Terapian merkitys on ollut se, että psykiatrini on kuunnellut minua, ollut läsnä. Olen kokenut siellä turvan. Tuntuu jopa siltä, että siinä on parhaimmillaan syntynyt samankaltaista rakkautta, jota pieni lapsi voi kokea vanhempaansa kohtaan.
Lääkkeiden merkitys näkyy arjessa, kykynä käydä kaupassa tai vaikka tiskata satunnaisesti yhden lautasen. Ei siis mitään mullistavaa, mutta pientä jonka koen tärkeäksi. Oikeiden lääkkeiden aikana en ole ollut ihan niin masentunut, ahdistunut taikka paniikissa.
Minulle siis näiden yllämainittujen seikkojen vaikutus on ollut suuri. En usko että ne sopivat kaikille. Paremminkin voisi sanoa, että jokainen voi löytää sen oman tukea antavan tien.
Minun tukea antava tieni löytyi vanhempien avustuksella. He nimittäin huolestuivat sen verran paljon, että hakeuduimme silloin psykiatrin vastaanotolle. Eihän sitä voi tietää miten olisi tulevaisuudessa vointini käynyt ilman vanhempieni apua.
Ei tarvitse kuin lukea pari keskustelua mielenterveyspalstoilta niin näkyy pahaa oloa ja tuskaa. Lääkäreillä ei ole aikaa kuunnella, hoitajat vaihtuvat tiuhaan, ei ole resursseja ja yksityiset ovat kalliita. Mikään ei siis ole pysyvää, kuin se paha olo ja tuska. Eihän sitä omaa tukea antavaa tietä silloin käytännössä löydy. Ja vaikka itsestä tuntuukin, että se oma tukea antava tie on löytynyt terapiasta ja lääkityksestä, niin enhän siltikään ole jaksanut kouluja käydä loppuun.
Pysyn kuitenkin hengissä. Makoilen vain sängyssä tabletin kanssa ja täällä on ns. paras olla. Kun jotain täytyy alkaa tekemään niin sitten alkaa hikoilua, ahdistusta jne. Voi siis sanoa että lääkitys, terapia ja sängyssä makoilu ovat parhaimpia mulle. Eivät ehkä parhaita, mutta parhaimpia tässä elämänvaiheessa. Tuskin olisin muuten jaksanut tämmöistäkään pienehköä elämänkertaa kirjoittaa. On minulla kuitenkin hetkiä jolloin en todellakaan jaksa ja silloin mietin sitä kuinka vain uinuisin pois tästä maailmasta.
Tuntuu että ihmiset, ainakin monet, kaipaisivat sitä, että jollakin olisi aikaa kuunnella heitä. Edes hetki aikaa oikeasti ja aidosti kuunnella. Olisi se sitten ystävä, sukulainen, vanhempi, ammatti-auttaja tai kuka vaan. Parhaimmillaanhan se olisi sitten kuin vertaistukea. Jaetaan kokemuksia, joihin voi yhtyä. Minulla ei taida olla voimia kuunnella ihmisiä tällä hetkellä tai antaa vertaistukea. Toivon kuitenkin, että joskus voin olla avuksi ihmisille kenellä on oikeasti paha olla. Niitä ihmisiä on paljon jotka tarvitsevat apua.
Hyvää uuttavuotta.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Oli hienoa lukea tarinasi. Kirjoitat hyvin ja on hyvä asia, että olet saanut apua ja jaksat mennä eteenpäin. Kyllähän tuo kirjoitus antaa jo vertaistukea: sitähän se on että jakaa ajatuksia, kertoo, miten on itse selvinnyt. Ei kannata tehdä itselleen mitään paineita ja urakkaa: kirjoittaa ja silloin kun jaksaa ja tuntee siihen tarvetta.
Hyvää alkanutta vuotta sinnekinpäin!
Kiitos kommentistasi.
Oli miellyttävä lukea kun kirjoitit: "Kyllähän tuo kirjoitus antaa jo vertaistukea: sitähän se on että jakaa ajatuksia, kertoo, miten on itse selvinnyt."
Jännitti julkaista aiheeni täällä kun mietin että yhtyykö ihmiset näihin ajatuksiin(tai osaan minun ajatuksista).
Kohta on kaksi päivää eletty vuotta 2014 ja elämä jatkuu ainakin toistaiseksi...
Muista, että täällä sitten tapaa myös niitä kiusaajia, haukkujia ja muuten vain mieltäpahoittavia ihmisiä.
Ite oon erillainen muista ja haluan saada paljon tässä elämässä aikaan, sängyssä makaaminen, kuolema, sama asia minulle potentiaalia on vaikka mihin, en halua masennuksen viedä sitä.
Haluisin vaan tarkennuksen. Tarkoitatko sitä että sängyssä tabletin kanssa ei voi saada mitään aikaan?
Annoit minullekin toivoa olen monta päivää ollut sänkyssä,en ole syönyt tai käynyt pesulla.
Luin kirjoituksrsi menin suihkuun ja söin,pääsin taas pikkasen matkaa eteenpäin.
Kiitos sinulle kirjoitan kun jaksan paremmin.
Jännittää aina julkaista omia syvimpiä ajatuksia. Vastauksellasi annoit mulle uskallusta kirjoittaa tänne suomi24:een ajatuksia uudelleenkin.
Hyvä "vuosi 2014"!
Kyllähän tuollaisen tarinan kirjoittaminen jo hieno teko on. Jo se, että olet selvinnyt ja jaksanut elää on iso asia läheisiäsikin ajatellen.
Itsekin kirjoittelen, pidän blogia oman sairauteni puitteissa. Antaa hyvin ryhtiä elämään blogin päivitys ja palaute lukijoilta.
Oletko ajatellut oman blogin avaamista!
Kyllähän tähänkin ketjuun voi päivittää ajatuksia, mutta blogissa voisit mennä vähän eteenpäin.
Kiitos kommentista.
Olen aika lapsen kengissä tälläsessä blogiasiassa. Mikäli innostun tästä niin missä sivulla mun kannattaisi pitää blogia?
Kirjoitat paljon, mutta et sano mitään.
Tarvitset ilmeisesti kaverin.
Kirjoittelut antaa vain hetken hupia.
Mene ulos tapaamaan ihmisiä.
Sano jollekin, Hei.
Siitä se lähtee. Vai?
Jätin ehkä jotain pointteja sanomatta, kuten sen että seurustelen. En siis kaipaa sen koommin seuraa tällä hetkellä. Naisystäväni suositteli minua lähettämään alkuperäisen tekstin.
Kyllähän seurustelu auttaa minua jaksamaan kun voi välillä jutella asioista muullekin kuin terapeutille.
Siitä on reilu viikko aikaa kun kirjoitin alkuperäisen tekstin.
Ahdistaa tosi paljon. Sitä yrittää puoli väkisin kirjoittaa koneella, että pääsisi edes vähän pakoon sitä sisällä olevaa pahaa oloa. Ei jaksa vain makoilla ja ottaa sitä tuskaa vastaa. Tuntuu että silloin turhautuu ja olo vain pahenee entisestään.
Yks vastaajista ”Kirjoittaminen auttaa” ehdotti mulle blogin perustamista. Inhottaa vaan se ajatus et kirjoittaisin omasta olosta(usein tuskasta) päivittäin nettiin kaikkien nähtäville. No kaipa se tää suomi24:ssa kirjoittelu on sama asia. Sit mietin sitä että jos se blogi jää vain parin päivän tekeleeksi. Mulla ei oo kokemusta, että saisin asioita hoidettua kunnolla. Aina ovat asiani jääneet keskeneräisiksi.
Mikäli kaikesta huolimatta innostun omasta blogista niin voiko tänne suomi24:n keskusteluun vinkata sitä omaa blogia? Olen tosi epäröivä kun kyselen tämmöistä. Tietääkö joku näitä suomi24:n sääntöjä?
Onko blogger iha hyvä blogialusta aloittelijalle?
No se siitä blogiasiasta. Vihdoin lopetin tämän vuodatuksen tästä.
Tuskin ihmisiä enää kiinnostaa tämän ketjuni ajatukset. Olen tosi pessimistinen, koska olen huonolla tuulella.
Tänään on tullu hoidettua asioita ja tietty se on hyvä, mutta ei vaan kerta kaikkiaan jaksais mitään.
Oon yrittäny pohdiskella, että mitähän syitä mulla on oikeen elää…
Ootko miettinyt ja keksinyt syitä mistä sinun masennusoireet olisivat voineet alkaa?
Onko sulla ollut jotain sellaista hyvää elämässä että jos se tapahtuisi uudestaan niin olisit onnellisempi kuin nyt? Ootko ollut rakastunut?
Sellaista hyväähän meidän kaikkien kannattais etsiä mikä tekis elämästä onnellisempaa ja elämisen arvoista.
Olen miettinyt niitä syitä. Kun olin pieni(n.5v) niin äiti sairastui vakavasti mielenterveysongelmiin. Äiti oli silloin toistuvasti hoidon piirissä ja isä piti arkea yllä. Ei hänelläkää kauheasti voimia olisi ollut. En syytä kuitenkaa mun vanhempia. Heillä on omat historiansa ja he ovat tehneet parhaansa minun eteen. Vaikka vastoinkäymisiä on ollutkin niin olen kuitenkin saanut kokea rakkautta ja turvaa.
Näiden lisäksi olen ollut koulukiusattu.
Mulla on ollu hyviä kokemuksia elämässä mutta sit masennus on lopulta aina tullut esiin. Ei oo ne hyvänolon kokemukset jatkuneet tasaisesti elämässä.
Oon seurustellu etäsuhteessa kohta 4-vuotta ja rakastan naistani. Usein kun nähdään niin tuntuu tosi hyvältä. Arki tulee kuitenkin suhteeseen ja niihin päiviin kun ollaan yhdessä. Kuvailen asiaa näin, että masennukseni kyllä odottaa tilaisuutta hyökätä esiin joka päivä. Se pistää mut vajoamaan alas.
Haluisin vielä kommentoida yleisesti, että naisystäväni on tukenut mua näissä kirjoituksissa. En tiedä olisinko ilman häntä näitä tehnyt, saatikka julkaissut.