Eilen olin tilaisuudessa jossa piti esittäytyä muille, mikä on pahinta mitä tiedän.
Minulla on varmaan paniikkihäiriö. Oksettava olo alkoi heti kun ohjaaja sanoi "jaahas, tehdäänpäs sellainen esiintymiskierros jossa kerrotte itsestänne". Piti vielä nousta seisomaan.. Olisin heti neljäs. Yhtäkkiä aloin hikoilla ja minua pisteli joka paikasta, sydämeni rupesi jyskyttämään niin että melkein oksensin, minua pyörrytti, pelkäsin kuinka kauan vielä menisi minun vuorooni, kasvojani kuumotti ja korvissa soi..halusin vain pois sieltä. Se oli hirveää. Yritin ajatella että senkin typerys, eihän tässä ole mitään! Mutta kroppa ei vain totellut. Heti kun vuoroni oli ohi, palauduin ennalleni. Vaikka jäikin harmittamaan kun sanat juuttuivat kurkkuun.
En ymmärrä..pienenä olin niin rohkea. Tohdin sanoa kaikille vastaan ja olin niin elämässä pärjäävän oloinen.
En tajua miten olen silti voinut saada niin paljon upeita kavereita ja vieläpä komean poikaystävän, sellaisen luokan kingin kaiken kukkuraksi. Hän on auttanut minua selviämään paremmin antamalla neuvoja. Hän on johtajatyyppiä ja se tarttuu vähitellen minuun.
Luulen että selviän. Onneksi saan tuntea joskus itseni maailman mahtavimmaksi naiseksi kun kävelen parhaimmillani ollessani kadulla ja tohdin kävellä pää ja mieli korkealla ja saada hyvänolontunne nousuun kun uskallan hymyillä ihmisille ja pojat kääntävät katseitaan.. kiitän hyvää ulkonäköäni sen tuomasta tuesta itselleni. Muuten tämä ei olisi niin helppoa.
Minulla on varmaan paniikkihäiriö. Oksettava olo alkoi heti kun ohjaaja sanoi "jaahas, tehdäänpäs sellainen esiintymiskierros jossa kerrotte itsestänne". Piti vielä nousta seisomaan.. Olisin heti neljäs. Yhtäkkiä aloin hikoilla ja minua pisteli joka paikasta, sydämeni rupesi jyskyttämään niin että melkein oksensin, minua pyörrytti, pelkäsin kuinka kauan vielä menisi minun vuorooni, kasvojani kuumotti ja korvissa soi..halusin vain pois sieltä. Se oli hirveää. Yritin ajatella että senkin typerys, eihän tässä ole mitään! Mutta kroppa ei vain totellut. Heti kun vuoroni oli ohi, palauduin ennalleni. Vaikka jäikin harmittamaan kun sanat juuttuivat kurkkuun.
En ymmärrä..pienenä olin niin rohkea. Tohdin sanoa kaikille vastaan ja olin niin elämässä pärjäävän oloinen.
En tajua miten olen silti voinut saada niin paljon upeita kavereita ja vieläpä komean poikaystävän, sellaisen luokan kingin kaiken kukkuraksi. Hän on auttanut minua selviämään paremmin antamalla neuvoja. Hän on johtajatyyppiä ja se tarttuu vähitellen minuun.
Luulen että selviän. Onneksi saan tuntea joskus itseni maailman mahtavimmaksi naiseksi kun kävelen parhaimmillani ollessani kadulla ja tohdin kävellä pää ja mieli korkealla ja saada hyvänolontunne nousuun kun uskallan hymyillä ihmisille ja pojat kääntävät katseitaan.. kiitän hyvää ulkonäköäni sen tuomasta tuesta itselleni. Muuten tämä ei olisi niin helppoa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuule, tuo "ilmiö" on nimeltään paniikkisairaus ja ihan hoidettavissa oleva juttu.Menet vain lekurille juttelemaan asiasta reippaasti ja näin ollen tulet saamaan apua tuohon.Ystäväni sai samanlaisia "kohtauksia" aika ajoin ja lopulta ajautui tilanteeseen, jossa pelkäsi/jännitti jo jokapäivä esillä olemista ja esim.jopa kaupassa käyntiä, hän rohkaisi mielensä ja meni puhumaan yksityiselle lääkärille ja sai siihen lääkkeet, jotka eivät olleet mitään masennuslääkkeitä. Hän parani tuosta täysin ja tänä päivänä voi nauttia taas esiintymisestä ja elämästä. Paniikkisairaus on ihan yleinen "oire" ja siihen ei kuole eikä mitään muitakaan jälkioireita aiheuta, hyvin moni ihminen sairastaa ja sairastuu vanhemmalla iällä tuohon nykyään, mitä on saanut havaita ja kuulla. Mutta tsemppiä itsellesi ja kehoitan menemään tuosta puhumaan lääkärille, ei kannata ihanaa elämäänsä tuhlata tuollaisen pelon/jännittämisen kanssa, jonka voi hoitaa kuntoon !