Sain viikko sitten tietää olevani raskaana ja tunnelmat vaihtelevat ääripäästä toiseen. Aluksi itkin, en onnesta vaan järkytyksestä. Elän avoliitossa kolmatta vuotta ja lapsia on aiottu hankkia (jos luoja suo) mutta ei vielä. Olen 25v ja tuntuu että en olisi vielä valmis äidiksi. Toisaalta on päiviä jolloin olen onneni kukkuloilla ja hihkun riemusta ajatellessani tulevaa pikku nyyttiä. Mieheni on ollut alusta lähtien innostunut, hän on lapsirakkaampi kuin minä. Pelkään keskenmenoa, sitä onko lapsi terve, osaanko hoitaa ja kantaa vastuun uudesta tulokkaasta, riittääkö rahat elämiseen, miten osaan kasvattaa lapseni tasapainoiseksi ja järkeväksi ihmiseksi, oman vapauden menettämistä...... Aborttia en edes harkitse, en voisi elää sen kanssa loppu elämääni miettien millainen lapsestani olisi voinut tulla. Mikä auttaa pelkoihin ja sopeutumiseen?
Odotus pelottaa!
Erica
91018
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Aika auttaa.
9 kk aikaa kasvaa äidiksi. Tuollaisia asioita on hyvä miettiä (miten osaa ottaa vastuun ja kasvattaa) ja se että miettii sellaisia asioita kertoo jo paljon sinusta =)
Ota vain päivä kerrallaan, tutustu odotus- ja vauva-asioihin. Kun tiedät asioista enemmän, tulet varmemmaksi itsestäsi.
Pelko keskenmenosta on vaikea asia. Totta kai se on jokaisen mielessä ja pelottaa kaikkia. Mutta keskenmenolle ei voi mitään. Se tulee, jos tulee. On niin paljon asioita, joita kannattaa murehtia vasta sitten, JOS ne tulevat ajankohtaiseksi.
Tsemppiä ja hyviä vointeja!
Aika se varmaan paras lääke on ja tottakai oman kulla tuki ja turva. Yksi asia unohtui listasta: Synnytys! Pelkään kipua ylikaiken, en voi koskaan kuvitellakaan synnyttäväni "normaalisti". Onko erilaisia vaihtoehtoja synnyttämiseen? Kiitos sinulle kannustavista sanoista, niitä tarvitaan.. =)
Niin meitä pelottaa kaikkia muitakin. Mutta hienoa jos miehesi on innostunut, tiedät ainakin sieltä saavasi tukea. Itsekin hypin pitkin seiniä vähän väliä, ei nimittäin pienintäkään kokemusta lapsista ikinä ja tarkoitus oli hankkia vähän myöhemmin... :) Mutta tosiaan mies on ihana ja innostunut ja rauhoittelee, rauhoittaa kun on aikaa ajatella asioita vielä reilu 6 kk ennen h-hetkeä. Ja pelottaahan se synnytys, aivan hirveästi pelottaakin! Mutta kyllä tänä päivänä siitä pitäisi selvitä hengissä ja apuja saa kipuun ja pelkoon, neuvola ja synnytysvalmennus varmasti ajan kanssa auttavat (ainakin uskoisin niin). Kyllä se tästä odotusaijan myötä, varmaan alkaa tottumaan paremmin uuteen tulevaisuuteen. Ollaan onnellisia että luoja meille tämän mahdollisuuden loi :)
Se vaan tuntuu niin oudolta kun se sattuu omalle kohdalle. Niin kuin jo aiemmin kirjoitin mielialat vaihtelee ääripäästä toiseen onnesta ahdistukseen. Ehkä se on sitten ihan normaalia ja kuuluu osittain asiaan. Onneksi itselläni on kokemusta pienistä ja isommistakin lapsista siskojeni jälkikasvun muodossa, olin 8v kun hoidin alle vuoden vanhaa vauvaa ekaa kertaa. Onnea odotuksellesi, on hienoa että meillä on miehet täydestä sydämestään mukana asiassa!
Minäkin pelkään kipua enemmän kuin mitään muuta. Ja se synnytys... apua!
Taas pitää ottaa järki käteen ja ajatella, että siitä kyllä selviää. Muutkin naiset on sitä selvinneet, niin miksen minäkin.
Mietin ensin sitä vaihtoehtoa, että haluisin sektion. Se ei kuitenkaan ole välttämättä yhtään sen kivuttomampaa sitten jälkeenpäin kun toipumisaikakin on pitkä.
En hirveästi halua ajatella, miten synnytys tulee menemään. Sitähän ei tiedä. Parhaassa tapauksessa se käy nopeasti ja ilman järkyttäviä kipuja...katsotaan kuinka sitten käy. Kyllä se kipu sitten aikanaan loppuu.
En kuitenkaan aio mennä synnyttämään ihan noin vain valmistautumatta ja huolehtimatta. Olen ottanut selville eri kivunlievitykset ja mahdollisuudet.
Hirveän hyvä oli Hanna Hirvosen kirja: Isä syntymässä. Se on kai miehille kirjoitettu (ei siis mitään lässytyksiä luonnon suuresta ihmeestä yms. latteuksia). Tosi selkeästi esitetty (huumorilla höystettynä), mitä odotuksessa, synnytyksessä ja vauva-aikana on odotettavissa. Miehenikin luki sen melkein yhdeltä istumalta...
Kaikki ajatuksesi ovat täysin normaaleja. Mulla on hyvin omakohtaista tietoa noista tuntemuksista. Tänään viimeksi pohdiskelin, että miten sen lapsen kanssa pärjää. Ajatusmaailma muuttuu matkan varrella ja eri raskauteen ja lapseen liittyvät huoliajatukset muuttavat muotoaan. Toivon silti pärjääväni, vaikka varma en todellakaan omista kyvyistäni ole. Eilen olimme tutustumassa synnytyssairaalaan ja siellä sanottiin useasti juuri meidän (useita pariskuntia) olevan parhaita vanhempia juuri meidän lapselle. Kannustettiin ihan mielettömällä volyymilla. Huolehtiminen on osa vanhemmaksi kasvua!
Kai sitä odottaa itseltään liikoja, odottaa olevansa joku ihmeäiti joka osaa ja tietää kaiken heti kun vauva ilmestyy. Täytyisi jaksaa muistaa ettei kukaan tiedä tai osaa kaikkea, ei heti eikä myöhemminkään. Kokemustahan kasvatuskin vaatii ja sitä ei saa muuta kun oman vauvansa kanssa ajanmyötä.
Kuullostat aivan minulta vielä muutama viikko sitten (vieläkin tulee samanlaisia tunteita aika ajoin)! Erityisen pahalta ajatukset siitä ettei olekaan valmis tuntuvat kun raskaus on suunniteltu ja hartaasti toivottu. Päällimmäinen ajatus on "mitä tulikaan tehtyä?!".
Mulla se tunne helpotti pikkuhiljaa sen jälkeen kun kuulin sydänäänet ekan kerran ja kävimme ultraäänessä. Sen jälkeen raskaudesta tuli todentuntuinen, se ei ollut epämääräinen tila. Sikiöstä tuli ajatuksissani vauva. Ensin 12 raskausviikon rajapyykki tuntui pelottavalta, nyt (rv 15 1) tuntuu hyvältä ettei tarvitse pelätä enää yhtä paljon. Samoin ensimmäisten äitiys- ja vauvanvaatteiden ostaminen ja vatsan pyöristyminen tekee raskauden käsin kosketeltavaksi.
Mua on myös auttanut se että miehen pelot helpottivat - jossain vaiheessa kummallakin oli aika orpo olo. Kadutti. Kaipaan silti häneltä vielä vakuuttelua siitä että tämä oli ihan hyvä idea ja että hän odottaa tätä vauvaa yhtä paljon kuin minäkin.
Onneksi mulla ei ole pelkoa siitä onko mieheni valmis ja mitä hän ajattelee. Hän melkein hermostui minuun saadessani testin tuloksen ja purskahdin tosiaan itkuun järkytyksestä. Hänelle tämä on parasta mitä hän on koskaan kokenut. Hän on tukenani ja innostuneempi kuin minä. Ainakin vielä =)
Kyllähän tämä päiväpäivältä on minunkin mielestäni hienompaa mutta illan tullen peiton alla kaikki kamalat ajatukset ja pelot täyttää pään.
Entä jos en olekaan valmis vielä sittenkään kun vauva syntyy? Jos synnytys on aivan kammottava kokemus enkä uskalla enää ikinä edes ajatella toista vauvaa? Tai jos raskausaika ei mene hyvin?
Toisaalta tekisi mieli jo kertoa kaikille, mutta olen kuitenkin vasta NIIN alussa ettei vielä pitkään aikaan voi avata suutaan. Pelkään jopa sitä miten ystäväni suhtautuvat asiaan. Tämä on niin uutta ja ihmeellistä. Minäkö synnytän uuden elämän? Minu8lle on suotu se kunnia.