Virastokiusaaminen - onko sitä?

(jatkoa)


Erimielisyyksistä huolimatta, olisin varmastikin hyväksynyt jopa ehdotetun suunnitelman. Mutta kun yritin kysellä perusteita tehdyille päätöksille, koko kuvio hajosi aivan täydellisesti. Erikoissairaanhoidon puolella joiduin hoitamaan asioita erään psykiatrin kanssa.. Eikä häntä kiinnostanut asiani ollenkaan. Yleisin vastaus kysymyksiini oli "en tiedä", ja suoraan sanottuna kuulosti pikemminkin siltä kuin hän olisi sanonut ettei kiinnosta. Lopulta hän väitti, ettei hänellä ole mitään velvollisuutta selittää minulle sellaisia. Jälkeenpäin tosin luin Finlexistä että hänellä olisi nimenomaan ollut velvollisuus selittää kaikki kysymäni asiat, vaikken olisi edes älynnyt niitä kysyä. Laki oli kirjoitettu niinpäin, että minulla olisi toki ollut halutessani oikeus kieltäytyä kuulemasta niitä selvityksiä, mutta kaikille on varmaankin selvää että en todelläkään kieltäytynyt kuulemasta yhtään mitään.. Mutta laki on mielestäni sekin aikalailla sivuseikka. Mielestäni olisi ollut ihan kohteliastakin vastata, kun eivät ne minun kysymykseni olleet mitenkään asiattomia tai kohtuuttomia.

Ja mikäli oikeasti olisi tarkoitus rakentaa luottamusta, niin sitähän varmaan syntyykin sillä että kohdellaan toista epäkunnioittavasti. Hyvin pian kävi selväksi, että tämä tie ei tulisi johtamaan yhtään mihinkään. Luonnollisestikin siinä tilanteessa aloin hakea muita vaihtoehtoja. Ja siitähän vasta hauskuus alkoikin. Perusterveydenhoidon puolella sanottiin yhtä ja erikoissairaanhoidon puolella sitten taas jotain muuta. Periaatteessa minulle väitettiin että minulle on "tarjottu hoitoa", mutta eiköhän se ollut jo siinä vaiheessa kaikille osapuolille riittävän selvää ettei siitä vaan tulisi mitään.

Siinä sitten jouduin kahden eri hoitotahon välille palloteltavaksi. Ja sellaiseksi yleiseksi käytännöksi muodostui hiljalleen se että minulle sanottiin ettei näitä asioita voi hoitaa puhelimessa, eli minun täytyisi tulla tapaamaan että voitaisiin keskustella. Luonnollisestikin näitä tapaamisia joutui odottelemaan viikkotolkulla ja kun sinne asti pääsi, niin "jotenkin kummasti" tapaaminen jossa piti neuvotella asiasta olikin muuttunut normaaliksi terapiakäynniksi.. Ja heti kättelyssä sanottiin ettei asiasta puhuta.

Suoraan sanottuna se oli aika rankkaa kun olisi jo muutenkin ollut ihan riittävästi ongelmia ja sitten joutuu vielä tämmöisen kiusaamisen kohteeksi. Enhän minä mitään mahdottomia pyytänyt, lähinnä sitä että olisi kohdeltu edes suurinpiirtein niinkuin ihmistä kohdellaan. Että olisi vastattu jotenkin järkevästi kun kysytään asiallisia kysymyksiä. Mutta kun ei. Luulevatko nämä ihmiset todella, että kun laitetaan kaveri odottamaan viikkotolkulla neuvottelua, niin sitten hän vain unohtaisi mitä varten on sitä tapaamista odottanut ja alkaisikin tuosta vaan jutella niitä näitä? Ei tuo ainakaan minusta ihan järkevältä kuulosta.

Kun minua ei otettu tosissaan oikein missään, ja tilanne oli kaikinpuolin sen verran sekava että tuntui siltä että tämä pitäisi kuitenkin selvittää. Otin yhteyttä jotakuinkin kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin tahoihin. Lopulta, aikani taisteltua sain vihdoin tavata lähetteen erikoissairaanhoitoon kirjoittaneen lääkärin. Tämä selitteli jotain siitä ettei hoito ollut lievittänyt oireitani tarpeeksi. No, kyselin sitten että oliko sen hoidon tarkoituksena sitten "parantaa yksinäisyys"? Minä kun olin ollut siinä uskossa ettei parantavaa hoitoa ollut. Vastaukseksi sain sitten jotain epämääräistä mutinaa "masennusoireiden pahentumisesta". Minkä jälkeen olin entistäkin enemmän hämilläni, ja kysyin ihan suoraan että mitkä masennusoireet? No, siinä kohtaa ko. lääkärin silmät aukenivat. Ihan konkreettisestikin, hän oli sen näköinen että jos olisi saanut silmiään yhtään enemmän auki, hän olisi näyttänyt ihan pöllöltä.

uhri kirjoitti:

(jatkoa)


Erimielisyyksistä huolimatta, olisin varmastikin hyväksynyt jopa ehdotetun suunnitelman. Mutta kun yritin kysellä perusteita tehdyille päätöksille, koko kuvio hajosi aivan täydellisesti. Erikoissairaanhoidon puolella joiduin hoitamaan asioita erään psykiatrin kanssa.. Eikä häntä kiinnostanut asiani ollenkaan. Yleisin vastaus kysymyksiini oli "en tiedä", ja suoraan sanottuna kuulosti pikemminkin siltä kuin hän olisi sanonut ettei kiinnosta. Lopulta hän väitti, ettei hänellä ole mitään velvollisuutta selittää minulle sellaisia. Jälkeenpäin tosin luin Finlexistä että hänellä olisi nimenomaan ollut velvollisuus selittää kaikki kysymäni asiat, vaikken olisi edes älynnyt niitä kysyä. Laki oli kirjoitettu niinpäin, että minulla olisi toki ollut halutessani oikeus kieltäytyä kuulemasta niitä selvityksiä, mutta kaikille on varmaankin selvää että en todelläkään kieltäytynyt kuulemasta yhtään mitään.. Mutta laki on mielestäni sekin aikalailla sivuseikka. Mielestäni olisi ollut ihan kohteliastakin vastata, kun eivät ne minun kysymykseni olleet mitenkään asiattomia tai kohtuuttomia.

Ja mikäli oikeasti olisi tarkoitus rakentaa luottamusta, niin sitähän varmaan syntyykin sillä että kohdellaan toista epäkunnioittavasti. Hyvin pian kävi selväksi, että tämä tie ei tulisi johtamaan yhtään mihinkään. Luonnollisestikin siinä tilanteessa aloin hakea muita vaihtoehtoja. Ja siitähän vasta hauskuus alkoikin. Perusterveydenhoidon puolella sanottiin yhtä ja erikoissairaanhoidon puolella sitten taas jotain muuta. Periaatteessa minulle väitettiin että minulle on "tarjottu hoitoa", mutta eiköhän se ollut jo siinä vaiheessa kaikille osapuolille riittävän selvää ettei siitä vaan tulisi mitään.

Siinä sitten jouduin kahden eri hoitotahon välille palloteltavaksi. Ja sellaiseksi yleiseksi käytännöksi muodostui hiljalleen se että minulle sanottiin ettei näitä asioita voi hoitaa puhelimessa, eli minun täytyisi tulla tapaamaan että voitaisiin keskustella. Luonnollisestikin näitä tapaamisia joutui odottelemaan viikkotolkulla ja kun sinne asti pääsi, niin "jotenkin kummasti" tapaaminen jossa piti neuvotella asiasta olikin muuttunut normaaliksi terapiakäynniksi.. Ja heti kättelyssä sanottiin ettei asiasta puhuta.

Suoraan sanottuna se oli aika rankkaa kun olisi jo muutenkin ollut ihan riittävästi ongelmia ja sitten joutuu vielä tämmöisen kiusaamisen kohteeksi. Enhän minä mitään mahdottomia pyytänyt, lähinnä sitä että olisi kohdeltu edes suurinpiirtein niinkuin ihmistä kohdellaan. Että olisi vastattu jotenkin järkevästi kun kysytään asiallisia kysymyksiä. Mutta kun ei. Luulevatko nämä ihmiset todella, että kun laitetaan kaveri odottamaan viikkotolkulla neuvottelua, niin sitten hän vain unohtaisi mitä varten on sitä tapaamista odottanut ja alkaisikin tuosta vaan jutella niitä näitä? Ei tuo ainakaan minusta ihan järkevältä kuulosta.

Kun minua ei otettu tosissaan oikein missään, ja tilanne oli kaikinpuolin sen verran sekava että tuntui siltä että tämä pitäisi kuitenkin selvittää. Otin yhteyttä jotakuinkin kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin tahoihin. Lopulta, aikani taisteltua sain vihdoin tavata lähetteen erikoissairaanhoitoon kirjoittaneen lääkärin. Tämä selitteli jotain siitä ettei hoito ollut lievittänyt oireitani tarpeeksi. No, kyselin sitten että oliko sen hoidon tarkoituksena sitten "parantaa yksinäisyys"? Minä kun olin ollut siinä uskossa ettei parantavaa hoitoa ollut. Vastaukseksi sain sitten jotain epämääräistä mutinaa "masennusoireiden pahentumisesta". Minkä jälkeen olin entistäkin enemmän hämilläni, ja kysyin ihan suoraan että mitkä masennusoireet? No, siinä kohtaa ko. lääkärin silmät aukenivat. Ihan konkreettisestikin, hän oli sen näköinen että jos olisi saanut silmiään yhtään enemmän auki, hän olisi näyttänyt ihan pöllöltä.

Huomaatko miten sinunkin kohdalla lähdettiin otsaa lyömään heti "diagnoosia" ja unohdettiin minkä takia alkujaan olit hakeutunut hoitoon. Olit yksinäinen ja sinulla oli kova kaipaus ihmisestä. Siinähän ei ole mitään ihmeellistä, jos mieli on matalla ja olo masentunut. Nyt mitä psykiatri teki kohdallasi on juuri tämä klassikko virhe eli paketoidaan potilas tiettyyn laatikkoon (sinun kohdallasi masennus) ja lähdetään "hoitamaan" oireita pillereillä sen sijaan, että keskusteltaisiin ja meitittäisiin yhdessä mitä voitaisiin keksiä ja tehdä elämässäsi, jotta pääsisit sosiaalisesti aktivoitumaan ja saisit läheisempiä kaverisuhteita, tutustuisit ehkäpä uusiin ihmisiin, löytäisit jopa kumppanin ja näitä reittejä et tuntisi oloasi niin yksinäiseksi tässä maailmassa. Toivottavasti et ottanut pillereitä, jota sinulle tyrkytettiin. Niistä voi olla helvettiä päästä irti ja voivat jättää pysyviä vaivoja.

Tällaista ajattelutapaa kutsutaan moderniksi psykiatriaksi tai biopsykiatriaksi, johon myös Suomen mielenterveyshuolto perustuu. Tässä uskomuksessa ajatellaan elämän ongelmien olevan syntyjään aivoperäisiä ongelmia, kuten kemiallisia epätasapainoja, aksoniyhteyksien ongelmia, hippokampuksen kutistumista tai paisumista ja niin pois päin. Toisaalta, jos taas joku tunnustaa, että ongelma on lähtöjään elämän ongelma niin sitä luullaan voivan korjata kemikaalein, ehkä jopa antamalla sähköiskuja päähän.

"psykologi alkoi kertoa minulle masennuksesta, ja huomasin heti etten tiedä yhtään mistä hän puhuu. Ja mitä enemmän minulle kerrottiin masennuksesta, sitä varmempi olin ettei minulla sitä ollut."

Näin se menee, kun psykiatrit lähtevät sooloilemaan ja luulevat tietävänsä paremmin mikä ihmisellä on vikana kuin hän itse. Ei hyvä ja persiilleenhän se hoito silloin auttamatta menee.

"Se minun "oireiluni" ei koskaan ollut mitään muuta kuin normaali reaktioita pitkittyneeseen yksinäisyyden tunteeseen. Mutta aina kun yritin puhua siitä, kaikki mitä sanoin sivuutettiin aika äkkiä ja alettiin tyrkyttää masennusta ikäänkuin se olisi joku vastaus kaikkiin kysymyksiin."

Perus biopsykiatriaa.

"Ongelmani muuntaminen joksikin sellaiseksi mitä se ei todellisuudessa ole ei loppujen lopuksi auta, vaan johtaa vääränlaisen avun tyrkyttämiseen ihmiselle joka tarvitsee jotain ihan muuta."

Mutta, kun näin modernissa psykiatriassa on toimitaan. :)

Opiskelijoille opetataan yliopistoissa laatikoimaan jokainen ihmiselämä joksikin "diagnoosiksi". Jokainen ihmiselämä ja elämän ongelma on uniikki toisin kuin nuhakuume, joten ei niitä voi laatikoida ja ratkaista patenttiratkaisulla. Sanoohan sen ihan terve järkikin. Psykiatrit ovat niin doktrinoitu noudattamaan protokollaan, että eivät he huomaa oman toimintansa ja ajattelutapansa epäkäytännöllisyyttä.

Ikävä, että sinäkin olet joutunut tuollaisen pyörittelyn uhriksi. Mutta muista nyt jatkossa, jos sinulle tulee elämän huolia niin menet juttelemaan sosiaalityöntekijälle, psykoterapeutille tai psykologille ja kieltäydyt näkemästä ketään psykiatria tai lääkäriä, joka on leimasin valmiina odottamassa ongelmasi laatikoimista. Varmista myös, että henkilöllä ei ole taustalla myös psykiatrin tutkintoa. Ainoastaan psykiatrit saavat tehdä "diagnoosin", joten kun pysyt kaukana heistä ei ole vaaraa, että ongelmasi mitätöidään "masennukseksi" ja aletaan peittämään oireilua todellisen ongelmasi ratkaisemisen sijaan. Oireet häviävät kuin ongelma ratkeaa, joten mitä suotta riskeerata terveyttää kemikaaleilla ja kuluttaa siihen vielä rahaakin. Kaikkea hyvää sulle jatkoon.

Aijaijai kirjoitti:

Huomaatko miten sinunkin kohdalla lähdettiin otsaa lyömään heti "diagnoosia" ja unohdettiin minkä takia alkujaan olit hakeutunut hoitoon. Olit yksinäinen ja sinulla oli kova kaipaus ihmisestä. Siinähän ei ole mitään ihmeellistä, jos mieli on matalla ja olo masentunut. Nyt mitä psykiatri teki kohdallasi on juuri tämä klassikko virhe eli paketoidaan potilas tiettyyn laatikkoon (sinun kohdallasi masennus) ja lähdetään "hoitamaan" oireita pillereillä sen sijaan, että keskusteltaisiin ja meitittäisiin yhdessä mitä voitaisiin keksiä ja tehdä elämässäsi, jotta pääsisit sosiaalisesti aktivoitumaan ja saisit läheisempiä kaverisuhteita, tutustuisit ehkäpä uusiin ihmisiin, löytäisit jopa kumppanin ja näitä reittejä et tuntisi oloasi niin yksinäiseksi tässä maailmassa. Toivottavasti et ottanut pillereitä, jota sinulle tyrkytettiin. Niistä voi olla helvettiä päästä irti ja voivat jättää pysyviä vaivoja.

Tällaista ajattelutapaa kutsutaan moderniksi psykiatriaksi tai biopsykiatriaksi, johon myös Suomen mielenterveyshuolto perustuu. Tässä uskomuksessa ajatellaan elämän ongelmien olevan syntyjään aivoperäisiä ongelmia, kuten kemiallisia epätasapainoja, aksoniyhteyksien ongelmia, hippokampuksen kutistumista tai paisumista ja niin pois päin. Toisaalta, jos taas joku tunnustaa, että ongelma on lähtöjään elämän ongelma niin sitä luullaan voivan korjata kemikaalein, ehkä jopa antamalla sähköiskuja päähän.

"psykologi alkoi kertoa minulle masennuksesta, ja huomasin heti etten tiedä yhtään mistä hän puhuu. Ja mitä enemmän minulle kerrottiin masennuksesta, sitä varmempi olin ettei minulla sitä ollut."

Näin se menee, kun psykiatrit lähtevät sooloilemaan ja luulevat tietävänsä paremmin mikä ihmisellä on vikana kuin hän itse. Ei hyvä ja persiilleenhän se hoito silloin auttamatta menee.

"Se minun "oireiluni" ei koskaan ollut mitään muuta kuin normaali reaktioita pitkittyneeseen yksinäisyyden tunteeseen. Mutta aina kun yritin puhua siitä, kaikki mitä sanoin sivuutettiin aika äkkiä ja alettiin tyrkyttää masennusta ikäänkuin se olisi joku vastaus kaikkiin kysymyksiin."

Perus biopsykiatriaa.

"Ongelmani muuntaminen joksikin sellaiseksi mitä se ei todellisuudessa ole ei loppujen lopuksi auta, vaan johtaa vääränlaisen avun tyrkyttämiseen ihmiselle joka tarvitsee jotain ihan muuta."

Mutta, kun näin modernissa psykiatriassa on toimitaan. :)

Opiskelijoille opetataan yliopistoissa laatikoimaan jokainen ihmiselämä joksikin "diagnoosiksi". Jokainen ihmiselämä ja elämän ongelma on uniikki toisin kuin nuhakuume, joten ei niitä voi laatikoida ja ratkaista patenttiratkaisulla. Sanoohan sen ihan terve järkikin. Psykiatrit ovat niin doktrinoitu noudattamaan protokollaan, että eivät he huomaa oman toimintansa ja ajattelutapansa epäkäytännöllisyyttä.

Ikävä, että sinäkin olet joutunut tuollaisen pyörittelyn uhriksi. Mutta muista nyt jatkossa, jos sinulle tulee elämän huolia niin menet juttelemaan sosiaalityöntekijälle, psykoterapeutille tai psykologille ja kieltäydyt näkemästä ketään psykiatria tai lääkäriä, joka on leimasin valmiina odottamassa ongelmasi laatikoimista. Varmista myös, että henkilöllä ei ole taustalla myös psykiatrin tutkintoa. Ainoastaan psykiatrit saavat tehdä "diagnoosin", joten kun pysyt kaukana heistä ei ole vaaraa, että ongelmasi mitätöidään "masennukseksi" ja aletaan peittämään oireilua todellisen ongelmasi ratkaisemisen sijaan. Oireet häviävät kuin ongelma ratkeaa, joten mitä suotta riskeerata terveyttää kemikaaleilla ja kuluttaa siihen vielä rahaakin. Kaikkea hyvää sulle jatkoon.

" Mutta muista nyt jatkossa, jos sinulle tulee elämän huolia niin menet juttelemaan sosiaalityöntekijälle, psykoterapeutille tai psykologille ja kieltäydyt näkemästä ketään psykiatria tai lääkäriä, joka on leimasin valmiina odottamassa ongelmasi laatikoimista."

Psykologillehan minä meninkin. Ei se vaan käytännössä ole ihan noin yksinkertaista että riittäisi kun kieltäytyy tapaamasta lääkäriä. Ensimmäisenä sen "diagnoosin" teki tosiaan ihan yleislääkäri.. On suoranainen ihme että psykiatri otti sellaisen arvauskeskuksen yleislääkärin veikkauksen todesta. Kirjatessaan sen omiin papereihinsa omana diagnoosinaan.

Mutta siinä vaiheessa kun se psykiatri kirjoitti lähetteen, ei minulta kysytty enää yhtään mitään. En ollut paikalla, eikä minua missään vaiheessa kuultu. Sen takia olenkin esittänyt hieman kiusallisia kysymyksiä, koskien "4a" pykälää, jonka mukaan minulla olisi ollut oikeus osallistua hoidon suunnitteluun.

Mutta kaiken kaikkiaan minusta tuntuu että sen ensimmäisen psykiatrin kanssa voisi ehkä vielä jotenkin pärjätäkin. Pahempi ongelma oli se toinen psykiatri, siis siellä erikoissairaanhoidossa joka ei olisi välittänyt hevonv**tujakaan vaikka olisin kuollut. Se erikoissairaanhoidon puoskari käyttäytyi joka tavalla muutenkin niin epämiellyttävästi.. Kaiken lisäksi sillä oli inhottava tapa istua potilaitaan korkeammalla haarat levällään, kuin olisi vehkeitään esitellyt.. Yököttävää sellainen.

Valitettavasti tuli vähän aikaa kokeiltua niitä masennuslääkkeitäkin.. No, eihän niistä tietenkään mitään apua ollut. Jos niistä nyt jotain hyötyä voisikin olla masennuspotilaille, niin minullahan ei edes ollut mitään masennusta(!).. Mutta haittavaikutuksia oli, vaikka pahimmat menivät ohi aika pian, niin jäljelle jäi kuitenkin seksuaaliset haittavaikutukset. Haluun tai kykyyn se ei vaikuttanut, mutta teki touhusta niin sanoakseni työlästä ja epätyydyttävää. Sanotaan vaikka näin, että vaikkei kumppania olekaan, niin ilohan se on yksinäisellekin. Kun lopulta päätin, että en halua kurjistaa elämääni turhilla lääkkeillä sain huomata ettei lopettaminen olekaan ihan yksinkertaista. Siinä meni muutama viikko kun en pystynyt nukkumaan kuin pari tuntia kerrallaan, vaikka olin todella väsynyt. Kun en jaksanut enää väsymystä, otin yhden puolikkaan. Kun seuraavan kerran ongelmat palasivat, otin enää neljäsosan (ja se on muuten jo aika pieni sirpale pilleristä joka on olemattoman kokoinen jo muutenkin). Ja pikkuhiljaa ongelmat poistuivat.

Sen takia päätinkin, että jatkossa en enää hyväksy tällaista potilasturvallisuuden vaarantamista. Vaan mikäli lääkkeitä määrätään, edellytän aina jatkossa selkeästi perusteltua ja asiallisesti laadittua diagnoosia. Ja toivon että muut tekevät samoin. Potilasturvallisuus ei ole leikinasia, etenkään kun puhutaan lääkkeistä.

Jos tietää että omissa ongelmissa on kyse ihan selkeästi oman elämän ongelmista, eikä esimerkiksi pään sisällä elävistä asennoitusmisongelmista, niin pysykää lujina, ei ne kemikaalit kenellekään kumppania tuo. Eikä halauksia pillereillä korvata. Kaipaus ei vähene yhtään vaikka miten sekoittaisi päänsä. Ei se parane sen enempää alkoholilla kuin muillakaan aineilla.

Joo, laiton kyssärini parille eri palstalle ja kiva kun vastasitte on mielenkiintoisia vastauksia ja arvelinkin että sellasta kiusaamista kyllä esiintyy.

Mielenterveysasioissa etenkin on helppoa mitätöidä kaikki kritiikki tai kiusaamis- yms. väitteet tietenkin sillä että vastapuoli on niin järkkynyt mielenterveydeltään että on ns hankala asiakas ja vastapuoli puhdas pulmunen.