Onko teidän mielestä väärin kun olen läpsäissyt joitakin kertoja sormille uhmakasta kaksivuotiastani ettei hän esim.käännä hellan levyjä päälle?
Läpsäisin sormille
eeva
252745
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
onhan se ruummiillista kurittamista, joka on jo laissakin kiellettyä.
mutta, omasta kokemuksestani kerron, että olen itsekin läppässyt omaa kaksi vuotiastani sormille samanlaisessa tilanteessa. en niin, että se olisi sattunut tai edes että se oisi tuntunut taputusta kovemmalta, vaan tavallaan leikkisästi. tunsin myös huonoa omaatuntoa, sillä en halua millään tavalla lyödä lastani (tai ketään) ja olen sen jälkeen kiinnittänyt enemmän huomiota omaan käyttäytymiseeni, että onko se läpsäisykään tarpeellinen?.
Ja taas näitä vapaan kasvatuksen mukeloja. Itse olen 2,5.v tytön äiti ja jos meillä ei uskota sanomista niin sitten tukistetaan tai nipataan. Joten oli vaikka laissa tämäkin kielletty niin voih ja eih kovempaa rankaisukeinoa en käytä mutta tämä on mielestäni oikein jos lapseni ei usko.
ei pieni läpsäytys sormille tai luunappi tai tukistus ole haitaksi, jos se ei pahemmin satu, lyöminen ja satuttaminen on eri asia, pieni nipsu vain hyväksi
Olen minäkin sormille napannut. Tyttö kun ei uskonut sanomista (vaikka tietää kyllä mitä "ei" tarkoittaa!) Pari kertaa sen verran nappasin, että pikkuisen tuntui. Ja se auttoi. Ei tarvitse enää kun kieltää.
Vaikka sanotaan, että lapsi ei enää luota aikuisiin kun ne vain pahoinpitelee, mutta en meidän tapauksessa usko siihenkään, kun kuitenkin minun sylistäni tyttö lohtua tuli hakemaan kun oli sormiin sattunut. Eihän se minun syliini tulisi jos niin kovin katkerasti olisi loukkaantunut. Ja takaan että enemmän olisi sattunut jos olisi kuumaan levyyn päässyt koskemaan ja huonekasveja syömään ja jalkalamppun päällensä kaatamaan jne, jne, jne. Nyt kun kieltäminen toimii taas muuallakin kuin vain keittiössä missä sormille nappasin!
Vaikkei tuo läpsäisy sattuisikaan, niin asian voi hoitaa toisinkin. Lapsi nostetaan pois hellan luota. Meidänkin uhmaikäinen kokeilee monenlaista, mutta en ole läpsinyt enkä tukistellut. Jos puhe ei auta, niin sitten vain lapsi pois vaarallisesta tai kielletystä tilanteesta. Ja tämä siis ei ole vapaata kasvatusta vaan kasvatusta.
Entä jos tämä uhkamas 2v. on niin uhmakas, että änkee hellan äärelle yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen eikä usko puhetta, vaan nauraa päin naamaa, kun jotain kielletään?
Samanlainen uhmakas päin naamaa nauraja oli mullakin esikoinen. Ja jo 2-vuotiaana. Rasittava muksu, myönnän. Vie hermot ihan totaalisesti.Kun tuntuu, ettei mikään tehoa, ei auta.
Mutta nyt, jälkiviisaasti ja kokemuksen tuomalla tiedolla voin sanoa, ettei se läpsäisy ja tukistelu tms. "pieni nipsaisu" yms. ole oikea tie.
Edessä on vielä monta monituista tilannetta,jossa pitää komentaa eikä lapsi usko. Lopulta hän ei usko, vaikka millaisella remmillä persuuksille lätkisit.
Eli en suosittele sitä näpsäystä vaan ihan sitä vaan, että muksu lähtee muulla tavoin, muualle. Äärettömän looginen joudut olemaan. Jos olet kerran ennättänyt sanoa EI, et voi sitä pyörtää myöhemmin, vaikka se pieni ipana sinut uuvuttaisikin. Se on sillä hetkellä rasittavaa, mutta pitkällä aikavälillä se on parempi keino kuin tuo helppo ratkaisu eli näpsäys tms.
...mutta aina tuo pois nostaminen ei toimi. Siis kun kyseessä on tarpeeksi jääräpää lapsi... se on vaan yks vilaus, kun se on hellan ääressä uudelleen!
Kyllä on ihmisten maalaisjärki kadoksissa, kun luulevat että lapsesta kasvaa kieroon kasvanut hullu, jos häntä vähän nippaistaan tai tukistetaan! Ja tunnetaan siitä hirveää syyllisyyttä! Ehkä sitten voi hullusti käydäkin, jos sitä tapahtuu syyttä ja/tai jatkuvasti... mutta mielestäni jos kaikki sanalliset keinot on jo kokeiltu, eikä lapsi usko, pieni nippaisu tai tukistus (niin että otetaan kevyesti tukan päästä kiinni) on aivan paikallaan, vaikka sen laki kieltääkin. Näkeehän tuon lain ja maalaisjärjen hämärtymisen seuraukset hyvin kun katsoo nykynuoria ja -lapsia... ei mitään rajaa eikä kunnioitusta enää missään.
No ei se nyt ihan noinkaan mene. Ehkä olet "kurittanut" lastasi liikaa, niin ettei se enää tehoa - vaikuta.
Meillä on käytetty myös noita keinoja, mutta hyvin harkiten ja vain ääritilanteissa. Poika kun oli myös pienenä melkoinen jääräpää, johon ei mitkään puheet tehonneet silloin kun hän oli "sillä" päällä! Mutta häntä ei ole tarvinnut enää vuosikausiin "kurittaa", kun hän osaa jo pelisäännöt ja tietää, miksi ne ovat olemassa. Ja mikä on oiken ja mikä väärin.
Vaatii vanhemmilta tosi paljon kärsivällisyyttä, sitkeyttä ja johdonmukaisuutta kasvattaa ilman ruumiillista kuritusta. Mutta kyllä se onnistuu. Ei ole yhdeltäkään nuoreltamme rajat ja kunnioitus puuttunut, vaikkei heitä ole läimittykään. Osa on ollut pienestä asti helppohoitoisia ja he ovat totelleet jo ensimmäistä käskyä, osa taas on ollut näitä jästipäitä, mutta kyllä heillekin on oppi mennyt perille, pienellä viiveellä tosin.
Samaa mieltä olen kanssasi.
Yleensä se on niin, että ne ne lapset ja nuoret, jotka riehuvat ja käyttäytyvät huonosti missä vain ja kaikkialla, ovat juuri niitä, joita on kuritettu fyysisesti.
Vastaus ja ratkaisu heidän käytösongelmaansa ei siis ole perinteinen "kunnon selkäsauna niin johan tokenee" - koska he ovat saaneet liian paljon, liian usein juuri sen selkäsaunan. Kuria siis on ollut.
Lisäksi, yleensä, on ollut juuri välinpitämättömyys. Lapsen tekemisistä ei ole välitetty.Lapsesta ei ole välitetty. Kukaan ei ole läsnä, ei edes paikalla.
Länsäolevaa ja välittävää vanhempaa, joka myös kunnioittaa lasta, ja myös lapsen koskemattomuutta, ei ole ollut.
ÄLKÄÄKÄ NYT KÄSITTÄKÖ VÄÄRIN ! EN nyt tarkoita että tukkapöllyn takia lapsesta tulee nuorisorikollinen, mutta JOS joku niin haluaa tämän lukea, sallittakoon sekin.
Mutta olenpa vaan Mamin kanssa samaa mieltä.
Omasta puolestani voin sanoa, etten ole kärsinyt yhtään siitä, että penskana olen saanut (lievää) tukkapöllyä tyhmyyksiä tehtyäni! Olenpa muistanut seuraavallakin kerralla. Ja suhde varsinkin kurittajaan, isään, on ollut erittäin hyvä, aina. Tietenkin rajansa on kaikella, mutta serkkupoikani rauhottui aina villeyksissään kun korvasta otettiin hieman kiinni. Ja mahtava ja tunnollinen ihminen hänestäkin on kasvanut.
Aina puhe ei auta.
... kyse onkin nyt ihan eri asiasta. Kirjoitinhan, ettei tukkapöllyn saaneesta nuorisorikollista tule.
MUTTA ne nuoret ja lapset, jotka riehuvat, öykkäröivät, jotka käyttäytyvät huonosti ja voivat huonosti ovat saaneet kotonaan fyysisen kurituksen.
Siis suomeksi voisi asian sanoa näin: kaikista selkäsaunan saaneista lapsista ei tule väkivaltaan taipuvaisia hulttioita, mutta kaikki väkivaltaan taipuvaiset hulttiot ovat saaneet selkäänsä kotonaan (ja useasti, ja lujaa).
omasta kokemusksestani voin sanoa sen verran, että minua kuritettiin lapsena kunnon tukkapöllyillä, potkittiin, huudettiin, ajettiin itsetunto ihan nollille pienestä pitäen.. pelkäsin äitiäni. Teini-iässä sitten purin pahaa oloani ties millä keinoin.. ryyppäsin,poltin, karkailin kotoa, tein mitä huvitti.. sairastuin paniikkihäiriöön ja sen myötä masennukseen.. tällä hetkellä itselläni on hyvät välit omaan äitiini, vaikka aiheesta en hänen kanssaan koskaan ole pystynyt puhumaan.. anteeksi en anna, mutta toimeen haluan tulla, koska meillä jokaisella on vain yhdet vanhemmat ja varmasti katuisin myöhemmin jos pistän nyt välit poikki. Sen olen tosin päättänyt, että omia lapsiani en tule koskaan kurittamaan samalla tavalla. kyllä sen puheenkin on perille mentävä ja jos ei mene niin jollain muulla keinolla sitten, mutta ei missään tapauksessa ruummiillisesti kurittamalla.
No ei ole kovinkaan vaarallista läppäistä sormille. Jotakinhan sitä on keksittävä, että saa lapsen lopettamaan levyjen päälle laittamisen... Kumpiko on parempi tulipalo vai pieni itku?
..läppäisen ja varmasti muksua sormille (1,7kk vilpertti) sekä komennan äkäiseen ääneen muksun pois hellan vierestä.
enemmin annan muksun huutaa läpsäisystä kun annan vetää kuumat ruuat päälleen..
... vuosia sitten terkkari sanoi, että lasta ei saa lyödä edes vähän, edes silloin kun kielletään. Ettei lapsi opi, että kieltoon liittyy kipu. Hän ei sitten myöhemmin usko pelkkää sanaa.
Vuoden ikäistäni en läppäse. En nyt, en myöhemminkään. Hän ei tule liedelle roikkumaan. Lennätän hänet pois paikalta. Koska hän ei usko sanaa kunnolla, otan kiinni kainaloiden alta ja "lennätän" toiseen huoneeseen tiukan komennon ja kiellon saattelemana.
Huuto nousee siitäkin. Hän menee sinne monta kertaa. Ja kun tulee taas siihen vierelle kärkkymään, olen jo valmiina käsi ojossa kieltämässä: tänne et tule, tähän et koske.
En minä ihan oikeasti ymmärrä, miksi se kielto ja komento vaatisi luunappia tai läpsäystä. Menee se perille muutenkin, tai on menemättä.
Vai onko lapsenne uskonut jo eka tai toka läppäisyn jälkeen??? Vai joudutko käyttämään sitä saman asian kohdalla monta kertaa - joka kerta? Ja sitten kun lapsi kasvaa tulee taas uusia asioita joista komennetaan, kielletään ja lapsi ei tottele - ei tottele ymmärtämättömyyttään tai uhmassaan. Ja taas läppästään. Sehän on ihan loputon suo!
no joo.. kyllä mulla on rajat, joiden kanssa ei 'leikitä' huoneesta lennättämistä. ja niihin kuuluuu nää hommat jossa saattaa käydä pahemmin.. siis autotielle juoksemiset, hellat ym.
Huoneesta lennätellään kukkapurkeista, tavaroiden lattioille vetämisistä ym..
MIelestäni lapseen saa jäädä muistijälki - hella sattuu, suinpäin tielle ryntäily sattuu. Heti ko. tilanteen jälkeen selitän miksi näin ei saa tehdä.. eihän se pieni ipana vielä sitä ymmärrä, mutta vanhempana jo ymmärtää puhettakin..
...sana ei ole "jumalan sanaa"...
.. viisaamman, kokeneemman ihmisen sana se kuitenkin on; ihmisen, jolla on vähän enemmän elämänkokemusta sekä tietoa ja kokemusta niin lastenkasvatus- kuin ihmissuhdeasioista yleensäkin.
En minä ainakaan aina tiedä mikä on oikein ja mikä vääriin. Meitä on moneksi ja niin on varmasti kasvatus tapojakin.
Minulla myös kotona 2v ja varustettu oikein super uhmalla. Olen koittanut komentoa, ei mene perille. Olen antanut joskus luunapin, ei mene perille. Että ihan oikeasti olen joskus neuvoton - mutta ei tuo luunappililnjakaan ainakaan meillä näyttänty tehoavan - ei kai tässä nmuu auta kuin kasvattaa pitkää pinnaa.
Kateellisena katson joskus sivusta kun tuttavalla vähän vanhempi poika, ja sielä kun pahan teon jälkeen "karjaistaan" että poika sänkyyn ja heti rauhoittumaan - niin tämä pieni heti kipittää sänkyynsä (osoittamaan mieltään, mutta menee sinne kuitenkin). Meillä vain uhmaikäinen naureskelisi moiselle komennolle... Kyllä tässä ihan oikeasti kärsivällisyys kasvaa.
Itse olen sitten yrittänyt ottaa pientä kaikkiin puuhiin mukaan - siis jopa keittämiseen, tosin hänelle annan omat kattilat ja kapustat ja laitan ne jonnekin tuolille ja sovitaan että siinä on hänen hellansa, joskus edellä mainittu toimii ja joskus ei eli sitten pitää yrittää keksiä jotain muuta.
Mutta kyllä täytyy myöntää että tälläisen 2v uhman kanssa on joskus todellakin helisemässä ja hiat palamis pisteessä.... mutta kai tämä 2v uhma menee ohitse kun hän on ne omat rajansa hakenut?
Taas on näit puolesta ja vastaan läpsäsyä ja luunappia. Itse olen mieltä edelleen että jos mun 2,5.v tyttö ei usko et ovienkans ei leikitä tai tulee norkkaamaan kuuman hellan viereen ni jos sanomista ei usko ni sitte tulee nippaus. Ajatelkaa nyt ei ennevanhaakaan taputettu päälle ja sanottu et mee nyt pois sillon tuli remmistä jos ei uskonu.
Yks minkä viel sanon ni jokanen kasvattaa tyylillään meillä tää nippaus ja tukistus on ja pysyy kaikki ei sitä hyväksy mut meillä se kuuluu kasvatukseen.
Tässä on nyt puolesta ja vastaan kiistelty aiheesta, saako / onko oikein näppästä lasta: onko väärin vai ei antaa luunappi, näppäys sormille tai pieni tukistus.
Kun olin nuori ja esikoinen oli pieni, sain neuvon, että PITÄÄ antaa luunappia ja näpsäystä. Että ei se lapsi muuten usko ja näin uskoo paremmin. Ja että lapsi tottelee, kun ottaa "psykologisen risun" = pelotteen jonnekin katonrajaan. Että jos et usko, saat näppäyksen risusta kintuille. Ja sitten ei tarvitse kuin kerran näyttää sitä risua, niin ipana on ruodussaan ja tottelee.
Aiheet ovat juuri noita täälläkin kerrottuja: kun ei usko hyvällä, ei millään ei niin millään, kuumaa liettä, autoja ja parkkipaikkoja tai jotain vastaavaa, missä voimakastahtoinen uhmaikäinen on rasittava..
Minä hölmö otin nuo pikku jutut käyttööni. Olin kait kovin epävarma, ja kun kaikki sanoivat että minun lempeämpi tapani on tyhmä ja huono ja tuhoon tuomittu... niin enhän minä mitään osaa.. jne.
Ei se mikään hyvä tie ollut. Ongelman nimi ehkä oli se, että minua itseäni on kuritettu fyysisesti pienenä ja aika rankastikin. Siksi olisi pitänyt pitää heti se nolla-linja.
Lapsi myös oli omanlaisensa. Vahva ja itsepäinen persoona. Oli muuten "helisemässä" ihan päivähoidon alan ammattilaisetkin ! Hikeä ja hermonriekaleita pyyhkivät hoitotäditkin ja en liioittele yhtään ! Lapsi "testasi" kaikki hoitajat, että kuka on mitäkin. Oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoisuutta hän peräsi. REhellisyyttä.
Toisen lapsen kanssa pääsin helpommalla. Hän oli helpompi tapaus.
Mutta asiani oli oikeastaan se, että olen vierestä nähnyt perheen, aikuiseksi kasvaneet lapset omien lastensa kanssa, jossa EI KOSKAAN turvauduttu MIHINKÄÄN fyysiseen ! Paitsi halaukseen.
Mutta EI KOSKAAN, ei edes pientä näpäystä sormille, ei luunappia, ei edes koura tarttunut hiuksiin - vaikka ei vetäisikään.
IKINÄ näiden lasten ei lapsuudessaan ole tarvinnut pelätä, että vanhempien käsien ote joskus olisi kova, satuttava!!
Ja ihan varmasti he ovat jaksaneet olla lapsena äärimmäisen rasittavia.
On ihastuttavaa seurata, miten aikuiset lapset kunnioittavat vanhempiaan ja miten lämpimät välit heillä on.
Ja miten nämä aikuistuneet toimivat omien lastensa kanssa.
Heille on itsestäänselvää, että EI IKINÄ, missään olosuhteissa minkään tasoista fyysistä kuritusta!
Kyllä mummo suuttuu lapsenlapselle. Kun serkuksista pienempi löi isompaa tai vast., mummo ei vaatinut vastausta MIKSI, vaan kysyi: teitkö? Pieni murjotti mykkänä, isompi sanoi: teki se. Ja kun ei anteeksipyyntöä herunut, Pieni joutui huoneeseen arestiin hetkeksi. Sieltä ei tulla ennenkuin annan luvan, jyrisi mummo.
Oikeus oli tapahtunut.
Minä en ymmärrä tätä yhtälöä:
Lapsi ei ymmärrä, että joku asia on kielletty ja vaarallinen, eikä hän ymmärrä puhetta, sanaa EI, joten hänelle annetaan luunappi tai vast.
Jos lapsi ei ymmärrä sanaa EI , miten hän voi ymmärtää että se luunappi tai vast. on sama kuin EI ?
Eikö hän voisi ymmärtää sen EI-sanan ihan sanana?
MInulla on nyt tässä nilkoissa pyörimässä pieni muksu. Haluan hänestä samanlaisen aikuisen ihmisen kuin miehestäni. Tasapainoisen, vahvan, muita ihmisiä ja itseään kunnioittavan . Haluan olla samanlainen kuin miehenikin, enkä halua olla enää sama kuin ennen, koska en ole enää sama ihminen: meilä ei ole minkäänasteista fyysistä kuritusta.
Kyllä minä "tartun" lapseen: siirrän hänet pois kielletystä paikasta. Käytän nimitystä "lennätän" - kuten tuolla käytin, mutta en muista mitä nimimerkkiä käytin niin siksi olen nyt "minä vaan".
Korotan ääntäni, karjun. Mutta en näppää, koska en halua sitä (enää).
Meillä on nyt muutto päällä ja minä pakkaan pahvilaatioihin tavaroita. Lapsella on oma pahvillaatikko, jossa saa leikkiä ja peluta mielin määrin.
Alin laatikko keittiössä on hänen "oma", siellä on kauhat yms. semmoset, joita saa levitellä keittiössä. Muihin laatikoihin ei mene. Ja tietää, ettei ne ole hänen.
Kun minä kokkaan keittiössä, muksu hämmentää omaa laatikkoaan.
Meillä on paljon (liian paljon?) paikkoja, joihin ei ole lupa mennä. Hyvin on mennyt perille tämä asia, vaikkei ipana vielä osaa puhuakaan. Mutta oli se välillä aika rasittavaa..
Edessä on nuo kaikki 2-vuoden uhmat yms. kuviot.
En silti aio turvautua luunappeihin tms.
En tässä sano, että minun (nyky)tapani on ainoa oikea ja hyvä ja että luunappien yms. käyttäjät olisi huonoja - ei, en minä tätä siksi kirjoita.
Kerron tämän siksi, että minulla on kokemus kahdenlaisesta lapsenkasvatuksesta ja edessäni elävät esimerkit aikuistuneista ihmisistä, joita ei koskaan, ikinä, ole millän tavalla fyysisesti kuritettu. Ja kuitenkin heillä on ollut hyvinkin tiukka kasvatus ja kuri!! Ja tätä - ei minkääntasoista fyysistä kuritusta - pidän huomattavasti parempana vaihtoehtona kuin sitä toista !
Lisäksi ystäväni on myös tämmöisestä perheestä, ja hänen tapansa toimia oman lapsensa kanssa samoilla linjoilla on ihailtavan upeaa. Äidin ja tyttären välinen suhde on niin lämmin.. on heilläkin riitansa ja lapsella uhmansa yms., mutta pohajalla on tämä. Aina voi lapsi luottaa, että äidin käsi ei satuta. Että äiti on aina vain ja ainoastaan turva ja tuki.
Tämä oli piiiitkä perusteluni ja minun kantani tähän asiaan, tulipa sekin nyt sanottua ugh.
Tämä kysymys on monitahoinen ja vaikea ja tulevan ammttipiirini (lastentarhanopet) opiskelijoilla tuntuu olevan aivan eri mielipide kurituksesta ja jokaisella omat, hyvältäkin kuulostavat perustelut...
Joka tapauksessa en lähde tätä sen kummemmin spekuloimaan, mutta halusin todeta Sinulle, että ajattelen asioista aivan kuin Sinäkin. :)
Minä itse olen saanut kuvailemasi kasvatuksen, jossa minuun ei ole koskaan käyty kiinni/näpsäisty/nipsaistu tms. Ei koskaan. Mutta minulla on ollut tiukat rajat silti, tiukimmat luokkakavereistani, sanoisin. Äidillä ja isällä oli aina avoin SYLI ja rakkautta tunnustettiin päivittäin.
Tänä päivänä olen 22-vuotias nainen ja äiti on "paras ystäväni". En tarkoita, että vanhempien tarvitsee olla mitään frendejä, vaan hän on yhä Äitini, mutta soittelemme päivittäin, iloissamme, suruissamme ja sanomme aina kuinka rakastamme toisiamme. Olen aina voinut luottaa vanhempiini, en koskaan ole heitä pelännyt mutta todellakin KUNNIOITTANUT.
Aviomieheni on saanut kasvatuksen, jonka periaatteena mieheni porukoiden omien sanojensa mukaan on ollut "sitä parempi poika mitä enemmän kuria". 3-kymppinen mieheni on katkera kaikista niistä läpsyistä ja kerroista, kun hän on pelännyt äitiä ja isää. Turpiin ei ole tullut, mutta silti kontaktia otettu ja kunnioitusta herätetty pelottelulla, -kun muuhun ei ole rahkeet riittäneet!
Aviomieheni ihailee minun äiti/tytär-suhdettani (isäni on jo nykyään kuollut) ja haluaa vakaasti kasvattaa tulevat lapsemme, kuten minut on kasvatettu.
Luinpahan nuo kaikki viestit ja vastaukset läpi ja mieleen tuli lähinnä seurraavia ajatuksia. Ensinnäkin, vanhempien kypsyys vaihtelee siinä vaiheessa kun lapset on pieniä. Toisille vanhemmille on annettu jo omassa kotonaan sellaiset eväät, että lasten kasvatus luonnistuu luomalla oikea auktoriteetti. Toisille vanhemmuus voi olla sen verran uusi ja vieras asia, että kulloiseenkin tilanteeseen tepsivien keinojen löytäminen ei ole helppoa, jollei ole hyvää esikuvaa omasta kotoa.
Eräs ratkaisu tuohon esitettyyn ongelmaan on mekaaniset suojat, joita saa ostaa valmiina tai kätevä isä vääntää sellaisen vaikka vanhasta metallilankahyllystä. Toinen on lapsen huomion kiinnittäminen muualle, silloin kun tilanne sitä vaatii. Tämäkin voi joidenkin mielestä kuulostaa väärältä, enkä neuvokaan sitä noudattamaan kategorisesti. En myöskään mene tuomitsemaan niitä väsyneitä vanhempia, jotka oman kestokykynsä äärirajoilla vaikka sitten läpsäyttävätkin lastaan, kun mikään muu ei tunnu auttavan. Kunhan siitä ei muodostu tapaa, jota käytetään silloinkin, kun se ei olisi tarpeen.
Neuvoja on niin helppo antaa, etenkin kun ei tunne olosuhteita...;o)