Tai jotain...
Anteeksi, en ole keiju tai mitään muuta erityistä. :( Ja ennen kuin tuomitsette, mulla ei ole ketään jolle kertoa tätä kaikkea, haluan vain purkaa tän kaiken.
...Mutta mun tarina, mun lapsuus ei ollu hääppönen - narsisti-isä, äiti lähti.
Olin normaali lapsi joka ei luovuttanut missään asiassa, kuten polkemaan pyörällä. (kuulemma en mennyt edes syömään kunnes osasin)
Mutta kun shit happened mä luovutin, kaikessa. Jo lapsena vaikken edes ymmärtänyt sitä silloin.
Olen aina ollut ujo ja herkkä persoona, mutta silloin ennen kaikkea paskaa muistan sen tunteen, mitä oli olla 'normaali'.
Lopulta sairastuin masennukseen jo 14-vuotiaana, pitkään itänyt asia. Muistan aina kun jopa kysyin sitä äidiltäni, "onko masennus sairaus" - ei sulla mitään masennusta ole, älä huoli.
...
Koulussa olin yksi suosituimmista, kunnes musta tuli heikko.
Olin ns 'Leader' joka oli lopulta yksin.
Vaihdoin koulua, mua kiusattiin, en osannut puolustautua. Tunsin vaan huonommuudentunnetta, lihoin, mulla oli vaan pari kaveria. Kaksinaamaisia.
Ylä-asteella olin vieläkin syrjitty, koska olin ujo enkä antanut kenenkään tulla mun lähelle. En osannut luottaa ihmisiin enkä olla oma itseni, jotta joku tykkäisi musta.
Pukeuduin mustaan ja kuuntelin heviä, joo, teinivaihe.
...
Mun piti lähteä yläasteelta opiskelemaan mutten kyennyt, mun sosiaalisten tilanteiden pelko oli jo niin paha. Olin yksin ja syrjäydyin...
Yritin pari vuotta myöhemmin kuntouttavaa koulutusta, mut en kyennyt edes sitäkään.
Nyt tällä hetkellä, olen 21v muuttamassa pois kotoa ja myönnän että olen kauhuissani... koska nyt on se hetki kun pitää oikeasti yrittää olla vahva.
Tää tarina hyppelee minne sattuu, mut löysin tänään mun päiväkirjan muutaman vuoden takaa ja tajusin kuinka pahaan jamaan olen joutunut. Olin 17v, masentunut ja kaikki nää samat ongelmat. Silti jaksoin yrittää ja uskoa että kaikki kääntyy hyväksi.
...Viimeisin päiväys joskus 18-vuotiaana. Elämä on paskaa, perhe vihaa mua, en jaksa yrittää, mulla ei ole tulevaisuutta, mulla ei ole mitään...
Oli mulla poikäystäväki ja kaikki ja luulin et kaikki ois iha jees. Mut se oli mulkku, ensimmäinen poikaystävä joka vaan käytti hyväkseen.
Nyt kahen viimisen vuoden ajan, mä oon vaan juonut, sulkeutunut maailmalta ja ollut yksin. Paennut tosielämää omiin maailmoihin, viillellyt, yrittänyt itsemurhaa...monesti.
...
Tästäkin tarinasta puuttuu monia asioita.
Ne 'pääasiat' tyylin, jos kertoisin kaiken suoraan, en tiedä. Mut voin mä laittaa ne järjestykseenki:
1. Kaikki oli hyvin
Anteeksi, en ole keiju tai mitään muuta erityistä. :( Ja ennen kuin tuomitsette, mulla ei ole ketään jolle kertoa tätä kaikkea, haluan vain purkaa tän kaiken.
...Mutta mun tarina, mun lapsuus ei ollu hääppönen - narsisti-isä, äiti lähti.
Olin normaali lapsi joka ei luovuttanut missään asiassa, kuten polkemaan pyörällä. (kuulemma en mennyt edes syömään kunnes osasin)
Mutta kun shit happened mä luovutin, kaikessa. Jo lapsena vaikken edes ymmärtänyt sitä silloin.
Olen aina ollut ujo ja herkkä persoona, mutta silloin ennen kaikkea paskaa muistan sen tunteen, mitä oli olla 'normaali'.
Lopulta sairastuin masennukseen jo 14-vuotiaana, pitkään itänyt asia. Muistan aina kun jopa kysyin sitä äidiltäni, "onko masennus sairaus" - ei sulla mitään masennusta ole, älä huoli.
...
Koulussa olin yksi suosituimmista, kunnes musta tuli heikko.
Olin ns 'Leader' joka oli lopulta yksin.
Vaihdoin koulua, mua kiusattiin, en osannut puolustautua. Tunsin vaan huonommuudentunnetta, lihoin, mulla oli vaan pari kaveria. Kaksinaamaisia.
Ylä-asteella olin vieläkin syrjitty, koska olin ujo enkä antanut kenenkään tulla mun lähelle. En osannut luottaa ihmisiin enkä olla oma itseni, jotta joku tykkäisi musta.
Pukeuduin mustaan ja kuuntelin heviä, joo, teinivaihe.
...
Mun piti lähteä yläasteelta opiskelemaan mutten kyennyt, mun sosiaalisten tilanteiden pelko oli jo niin paha. Olin yksin ja syrjäydyin...
Yritin pari vuotta myöhemmin kuntouttavaa koulutusta, mut en kyennyt edes sitäkään.
Nyt tällä hetkellä, olen 21v muuttamassa pois kotoa ja myönnän että olen kauhuissani... koska nyt on se hetki kun pitää oikeasti yrittää olla vahva.
Tää tarina hyppelee minne sattuu, mut löysin tänään mun päiväkirjan muutaman vuoden takaa ja tajusin kuinka pahaan jamaan olen joutunut. Olin 17v, masentunut ja kaikki nää samat ongelmat. Silti jaksoin yrittää ja uskoa että kaikki kääntyy hyväksi.
...Viimeisin päiväys joskus 18-vuotiaana. Elämä on paskaa, perhe vihaa mua, en jaksa yrittää, mulla ei ole tulevaisuutta, mulla ei ole mitään...
Oli mulla poikäystäväki ja kaikki ja luulin et kaikki ois iha jees. Mut se oli mulkku, ensimmäinen poikaystävä joka vaan käytti hyväkseen.
Nyt kahen viimisen vuoden ajan, mä oon vaan juonut, sulkeutunut maailmalta ja ollut yksin. Paennut tosielämää omiin maailmoihin, viillellyt, yrittänyt itsemurhaa...monesti.
...
Tästäkin tarinasta puuttuu monia asioita.
Ne 'pääasiat' tyylin, jos kertoisin kaiken suoraan, en tiedä. Mut voin mä laittaa ne järjestykseenki:
1. Kaikki oli hyvin
Vastaukset 3
Vanhimmat
2. Isä on narsisti (rakentaa jopa kidutuskammion kellariin)
3. Äiti lähtee (tekee sopimuksen isän kanssa; anna hyvä elämä lapislle niin erossa pidät kaiken)
4. se on menoo... (mm. kuumana hellepäivänä nypi pihatieltä kaikki rikkaruohot, itke edes vähän niin menetät viikkorahan, viikkorahan puolitus että säästettäs ja oli lopulta meiltä pois laskujen mukaan silloin kun sen jo osas, naiset & perheet jotka tuli ja jätti kun narsismi tuli ilmi, lapselle se ei tee kovin hyvää kun kaikki jättää...)
5. muutto äidin luo
6. lapsuuden traumat, viiltelyn aloitin 12-vuotiaana sormenpäihin. Ei siksi että se sattu, vaan koska tuntui hyvältä tehdä pahaa ittelleen :(... )
7. koulu menee päin vittua, teen vaan syvempiä haavoja, joka pv kunnes äiti huomaa ja tylysti sanoo et nyt loppu.
8. masennuslääkkeet ja juopottelu jo 16-vuotiaana. lisää viiltelyä. ("sahasin" toisen ranteen auki kännissä ja soitin ambulanssin, 'ambulanssimiehet' öö tyyliin vittuili... tästäkin oon saanut kuulla, kun olen kertonut että tuntui pahalta kun he sanoivat et mitä sä tämmöstä teet ku vois olla oikeetaki avuntarvetta... :/ miten sen nyt ottaa, mikä on oikea avuntarve.)
9. juon ja juon ja viiltely huipentuu siihen kun isken itteeni reiteen lasinpalalla joka uppoaa syvälle, koko sänky oli veressä, ja kun nousin pystyyn niin reidestä vaan tihkusi...
10. lopetin viiltelyn. lääke vaihtui. silti olin tyhjä enkä kyennyt mihinkään...
Aina silloin tällöin lipsahdin mut kaduin jälkeenpäin.
Söin ensin cipralexia, sitten olin ilman ja alotin cymbaltan ja sain jopa verenpainelääkkeitäkin jotta ei tulisi niin ahdistava olo.
Jopa rauhottavia, silloin tuntui että mulla olisi ehkä mahollisuus.
Niitäkään en sit saanu enää ja sain sit tyytyy normi ahdistus- ja masennuslääkkeisiin. Vajosin taas ns. koomaan, hereillä tosin. En tuntenut enää mitään, en paskaa oloa enkä myöskään onnellisuutta. Siksi join joka viikonloppu, että mun elämä ei olis nii turta ja tuntisin edes jotain. Cipralex tosin alkuun sai mut kiukkuseks... Cymbaltan ku jätti edes pariks pv, tunsin hetkittäistä onnellisuutta tietyissä asioissa, mutta se paska oli kuin iso musta varjo joka vaan kaatu päälle...
Nykyään oon ollu ilman mitään lääkettä, jouluaatosta lähtien.
Koska apteekit kiinni jne, ehkä en vaan jaksanu tjtn, en tiedä... Osaan jopa olla onnellinen taas, mutta ne paskat fiilikset, ne vaan toistuu ja on vaan kamalampia, siks oon siitä asti ottanut alkoholia aina silloin tällöin etten tuntis sitä. Alkoholisoiduin, kai. Koska joka pv. Ja koska ihmiset, ennen tätä yritin olla joku muu, tajusin vasta äskettäin...siis mitä tulee nettituttavuuksiin. Yritin olla normaali.
En tiedä mitä nyt oon. Muutan, yritän pärjätä, olla vahva. Vaikka tässä elämäntilanteessa se voikin olla vaikeeta...
Mutta niin, tämän kirjotuksen jälkeen tiiän että moni olis sitä mieltä että mut pitäs laittaa suljetulle, hankkia apua, lopettaa itsesääli, mitälie...
En odota että kukaan ymmärtäis, halusin vaan kertoa tän kaiken anonyymisti koska mulla on kurja olla. :/
Anteeksi, ja hyvää elämää kaikille.
LOL.
Persoonallisuushäiriöisen vakiokommentti toisten tuskaan.