Toiveena on että tämän lukisi ja vielä enemmän kertoisisivat oman tarinansa ne ihmiset, jotka ovat olleet masentuneet ja kertovan kuinka te olette selvinneet siitä. Etenkin te, jotka jäitte pois työelämästä masennuksen takia, miltä tuntui palata? Kuinka kauan olit poissa? Lääkkeet ja apu?
Olen pari viimeistä paivää vain miettinyt että haluan kuolla eikä olisi syytä elää, vaikka todellisuudessa minulla on syy elää ja tämän takia en ole itsemurhaa tehnyt. Kuitenkin tuo syvä ahditus sai minut hakeutumaan koneelle ja etsimään tietoa ja tukea.
En jaksaisi tarinaani kirjoittaa, koska se on pitkälti muistikatkoksia.. Tyhjyyttä, kysymysmerkkejä. Ja en näe parannusta masennukseeni, vielä.
Lyhyesti itsestäni,
Olen 21-v työnarkomaani, vuoden toiminut myyjänä (ennen sairastumista), elämässäni ei ole ollut paljon muuta pysyvää kuin työ. Harrastuksen ovat vaihtuneet puolen vuoden välein mikä nyt on milloinkin kiinnostanut.
Lyhyesti masennuksestani,
Sairastuin yllättäen elokuun alussa, Olo oli kuin olisin aineitten vaikutuksen alaisena. Minua pompotettiin lääkäriltä toiselle ehkä ensimmäinen kuukausi, jonka jälkeen ohjattiin mielialapolille. Kokeilin ensin seronil lääkitystä, joka ei sopinut, tarkempaa syytä en muista. Seuraavaksi sain venlafaxin, tähän mennessä olinkin jo niin "aineissa" että aloin nähdä enemmänkin nuo lääkkeet myrkkyinä kuin auttavina... Eli en niellyt yhtään venlafax pilleriä. ja kieltäydyin jatko lääkityksestä, vasta painoksi otin keskusteluaikoja, vaikkei yhtään olisi innostanut puhua tuntemattomalle.
Ensimmäisella tapaamisella psykologini kanssa olin sekavainen ja hän ehdotti sairaslomanjatkoa.
Kuitenkin siitä lähtien kun jäin sairaslomalla on tuntunut että asiat menee huonompaan suuntaan ja töihin palaamisen kynnys kasvaa päivä päivältä. Kertokaa te kokemuksistanne kuinka pitkään te olitte poissa töistä ja miten pääsitte takaisin työelämään?
Olen pari viimeistä paivää vain miettinyt että haluan kuolla eikä olisi syytä elää, vaikka todellisuudessa minulla on syy elää ja tämän takia en ole itsemurhaa tehnyt. Kuitenkin tuo syvä ahditus sai minut hakeutumaan koneelle ja etsimään tietoa ja tukea.
En jaksaisi tarinaani kirjoittaa, koska se on pitkälti muistikatkoksia.. Tyhjyyttä, kysymysmerkkejä. Ja en näe parannusta masennukseeni, vielä.
Lyhyesti itsestäni,
Olen 21-v työnarkomaani, vuoden toiminut myyjänä (ennen sairastumista), elämässäni ei ole ollut paljon muuta pysyvää kuin työ. Harrastuksen ovat vaihtuneet puolen vuoden välein mikä nyt on milloinkin kiinnostanut.
Lyhyesti masennuksestani,
Sairastuin yllättäen elokuun alussa, Olo oli kuin olisin aineitten vaikutuksen alaisena. Minua pompotettiin lääkäriltä toiselle ehkä ensimmäinen kuukausi, jonka jälkeen ohjattiin mielialapolille. Kokeilin ensin seronil lääkitystä, joka ei sopinut, tarkempaa syytä en muista. Seuraavaksi sain venlafaxin, tähän mennessä olinkin jo niin "aineissa" että aloin nähdä enemmänkin nuo lääkkeet myrkkyinä kuin auttavina... Eli en niellyt yhtään venlafax pilleriä. ja kieltäydyin jatko lääkityksestä, vasta painoksi otin keskusteluaikoja, vaikkei yhtään olisi innostanut puhua tuntemattomalle.
Ensimmäisella tapaamisella psykologini kanssa olin sekavainen ja hän ehdotti sairaslomanjatkoa.
Kuitenkin siitä lähtien kun jäin sairaslomalla on tuntunut että asiat menee huonompaan suuntaan ja töihin palaamisen kynnys kasvaa päivä päivältä. Kertokaa te kokemuksistanne kuinka pitkään te olitte poissa töistä ja miten pääsitte takaisin työelämään?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Minä vaihdoin kokonaan alaa. Entinen työ ei sopinut sekä psyykkisten että fyysisten juttujen vuoksi. Eläkeyhtiö auttoi. Kannattaa hakea apua uranvaihtokysymyksiin, sinulla voi olla mahdollisuus vaikka mihin, yksin kun asioita pähkäilee, niin usein ajatukset kaventuvat. Usein myös sillä on merkitystä mitä tekee, ainakin minulle oli tosi paljon. Pyydä pääsyä uravalmentajalle, siellä ei pakoteta mihinkään mutta varmasti saat uusia ideoita ja tietoa miten niihin pääsee. Itse olin Noposella ja he myös etsivät minulle ideoinnin jälkeen uuden oppisopimuspaikan, ehdin olla kahdessa, kun eka paikka ei sopinutkaan ja työt ei ollu sitä mitä piti. Minulla työt pitäisi jatkua myös oppisopimuksen jälkeen, sillä on vakituinen sopimus ja nyt ihana työpaikka.
Olen 22 vuotias ja olen ollut sairaslomalla jo 3 vuotta, mutta minun masennukseni onkin jo vaikea masennus, loppua ei näy..
Hirveää kuulla, että olet ajautunut sairaslomalle/toimintakyvyttömäksi jo noin nuorena. Vedätkö psykiatrisia neurotoksiineja, kuten "masennuslääkkeitä" tai vastaavia? Nehän kroonistavat masentuneisuuden ja vievät toimintakyvyn. Olethan tietoinen? Jos käytössäsi ei ole hermomyrkkyjä olen tilanteesi valoisampi. Oletko ajatellut hakeutua johonkin terapiaan tai aktivoitua muutoin, esimerkiksi vapaaehtoistyön kautta voi löytää semmoista mukavaa sosiaalista kontakti ja aktivoida itseään. Joka tapauksessa toivotan sulle parempaa huomista.
Täällä vähän nuorempi ja nyt tulee kaksi vuotta sairaslomaa ahdistuneisuushäiriön vuoksi. :( Olen kuitenkin positiivisin mielin. Hoidan itseni ensin kuntoon. Töitä ehdin tehdä.. vähän myöhemmin.
Olen toipunut vaikeasta masennuksesta, joten toivoa on!!!
Olen roikkunut viimeiset yhdeksän vuotta sairaana töissä, josta ajasta yhteensä reilu 2 vuotta jouduin olemaan kokonaan pois töistä. Tein kaksi paluuta töihin osakasaikaisten järjestelyjen turvin. Toinen kesti 3 kk ja myöhempi 3 3 kk. Olen pysynyt koko ajan samalla alalla, mutta molemmilla kerroilla vaihdoin työpaikkaa. Paluu samaan työyhteisöön olisi ollut turhan traumaattista, vaikkei siellä mitään kiusaamista ollutkaan. Tehtävänkuva tipahti samalla heti minimiin, mikä oli hyvä juttu.
Oon joutunut vetämään sika matalaa profiilia, mutta so what. Nyt tilanne on jo oikeastaan aika hyvä. Vaikka takaiskuja tulee edelleen, eteenpäin on päästy. Enää ongelmana on oikeastaan nuo vanhat traumat ja sosiaaliset pelot, jotka on edelleen vielä turhan hyvin muistissa. Solut muistaa traumat, vaikka asiat on pään sisällä käsitelty ja hoidettu järjestykseen. Olen joutunut nöyrtymään, mutta samalla myös kasvanut ihmisenä. Kyllä masennuksesta selviää.
ässä minun tarinani. Olin työuupunut, sairaslomalla narsistisen pomon syntipukkikohun vuoksi. Olin masentunut. Luulin että minussa oli kaikki vika. Etsin sopivaa terapeuttia, mutta rahapulassa en sinne voinut mennä, sillä kelan omavastuu psykoterapiassa oli sekin silloin liian iso sairaslomalaisen budjettiin. Sitten mun eläkevakuutusyhtiö ohjasi minut ammatilliseen kuntoutukseen ja siellä sellaisen oman valmentajan kanssa kaiken muun ohessa yhdessä järkkäiltiin mulle oppisopimuskoulutus uuteen työhön. (Ihan eri alalle kuin missä olin!!) Mä koin, että se oli mulle parempi ratkaisu kuin yksikään psykoterapeutti missä oon käyny, vaikka se ei siis ollu mitään terapiaa. Toki paljon juteltiin asioista ja tää valmentaja tuki mua ja sain purkaa siellä pahaa oloani ja pelkojani työelämää ja esimiestäni kohtaan. Luotin tähän jotenkin enemmän kuin terapeuttiin tai ystäviin.
Oon tosi tyytyväinen siihen, että sain ihan oikeaa apua, minulle se toimi terapiaa paremmin ja bonuksena tuli uusi duunipaikka, sillä yksin en olisi varmaan uutta työtä löytänyt tai edes jaksanut sitä etsiä. Nyt vasta pitkän ajan päästä tajuan, että on olemassa mukavia työpaikkoja ja minä olen oikeasti ihan hyvä työntekijä. Tämän kaiken kokeneena voin todella sanoa, että kannattaa poistua narsistisesta työyhteisöstä ennen kuin on liian myöhäistä! Näin jälkikäteen ajateltuna työpaikan vaihto oli kaikkein tärkeintä toipumisessani.
Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, ehdottomasti työpaikka vaihtoon, työn pitää olla sellaista mihin on mukava mennä. Itsekin olen työnarkomani ja mielekäs työ tekee sen, että en koe sitä raskaaksi vaikka päivät on pitkiä.
Kun on mielekäs työ sain jättää lääkityksen pikkuhiljaa pois. Siinä oli parasta lääkettä se, että sai tehdä työtä josta tykkää ja jossa on "rasitus" oikeassa suhteessa.
Mulla oli ihan sama juttu. Työ oli terapiaa, kunhan vaan olin eka vaihtanut kamalasta paikasta hyvään työpaikkaan.
Moi.
Täällä 35vuotias sairaseläkeläinen jo toista vuotta ja yli 10vuotta masennusta takanpäin ja nyt diagnoosi muutettu vaikeaksi masennuksesi eli ei ainakaan oo menossa terveempään suuntaan.
Saan eläkettä ja hoitotukee ym ym...
Heränny itelle kysymys, että jaksanko mä enää tätä..
Ei oo mistään apua ja lisää tulee niskaan jatkuvaan kaikenlaista. Mut elämä on mitä on.