Noniin nyt on taas helvetti irti ja tiedossa unettomia öitä. Pakko mennä pian työharjoitteluhaastatteluun, koska joku paikka on saatava ja kuitenkin se on edessä, mutta pelkään kuollakseni koko asiaa ja tiedän etukäteen, jos jonkun paikan saan, mokaan kaiken siellä ja häpäisen itseni. mitä elämää enää edes on jäljellä kun pitää olla rauhoittavissa koko ajan. en pysty hakemaan apuakaan, koska en pysty soittamaan psykologille. en toivo kenellekään tällaista :(
sos tilanteiden pelko & työharjoittelu
hohhoijjakkaaaaa
16554
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olen sitä mieltä että meidät on opetettu häpeämään rauhoittavia lääkkeitä, masenuslääkkeistä kyllä puhutaan jo avoimesti. Voisiko joku muu soittaa puolestasi psykologille tai mielenterveystoimistoon ja varata sinulle ajan?
Toivon että pystyt menemään haastatteluun, ei se ole tappio vaikka et sinne pääsisikään, monesti sitä itse luo itselleen paineita.
Itsellä sama ressi edessä, työharjoitteluun pitäisi lähteä vaan pelkään juuri tuota että mokaan simppeleimmätkin asiat ja kaikki pitää ihan tohelona. Varmaan johtuu siitä että on tullut mokailtua liikaa asioita ja nyt se pelottaa.. Kuulostaako tutulta ? :)
m24
Heippa!
Mulla on sama juttu :(
Työharjottelu edessä ja AHDISTAA!
Minuakin pelottaa että mokaan, änkytän tai teen jonkin virheen ja sitten joudun kiusalliseen tilanteeseen!
Ei ole edes mitään hyvää lääkitystä joka auttaisi tilanteeseen....kai se on pakko mennä ruinaamaan lääkäriltä rauhottavia.
Minulla on todettu ahdistuneisuushäiriö, sos.tilanteiden pelko ja masennus.
Olisi kiva kuulla miten teillä sitten menee työharjottelu. Onko mitään lääkitystä käytössä.
Työharjottelussa me pelkoja & jännityksiä kokevat joudutaan oman mukavuus alueen ulkopuolelle....
pystytte,
toivon, ettette pelkäisi, vaan kokisitte jännitystä.
Ihminenhän jännittää tuntematonta.
Hokekaa itsellenne, että pystytte, ihmisiä siellä
harjoittelupaikoissakin vaan on,
ja jokainen meistä on virheitä tehnyt.
Virheet on kehittäviä, niistä voi oppia.
Luultavasti haastattelijakin on joskus aikoinaan joutunut itsekin istumaan työhaastatteluissa, joten hän saattaa tietää minkälaista pöydän toisella puolella olevasta tuntuu. Näin pyrin itse ajattelemaan asiaa.
Huojentavaa toisaalta kuulla että on muitakin. Itse tosin tänään mietin, ett en tule menemään sovittuun haastatteluun. Ei minusta ole sosiaalisuutta vaativaan paikkaan. Turha kiusata itseään enää yhtään enempää
Itsekin ajattelin etten voisi koskaan tehdä sosiaalisia taitoja vaativaa hommaa, ja on kyllä se näin jälkikäteen harmittaa etten hakeutunut semmoisiin. Missäs sitä parempaa harjoitusta saisi kuin töissä. Ja vieläpä niin että siitä saisi rahaa.
Oon ollut samassa jamassa ja voin suositella moniakin asioita, ongelma on täysin hallittavissa, kunhan ett ajattele kokoajan että "perkele ku pitäis hallita, mut en pysty!!" Pakottamisella on päinvastainen vaikutus. Mut siis osoite on sitoumus.blogspot.fi
Noniin se haastatteluni on ohi ja meni kuten pelkäsin, aikalailla penkin alle. Minulla on vielä ainakin yksi mahdollisuus koska sain haastattelun myös toiseen paikkaan. Miten te muut psyykkaatte itseenne iloisuutta tai reippautta tällaisia tilanteita varten? Paniikki vaan yltyy ja siitä kamala olo. Tämänhän pitäisi olla hieno ja iloinen asia niin itse ihan kipsissä. Huokaus
Sairastan masennusta ja aivan JÄRKYTTÄVÄÄ sos.pelkoa niinpä tuli aika työharjoittelun....Menin psykiatrin vast.otolle joka on mua hoitanut,kerroin hänelle, et ymmärtääkö hän kuinka h......ä tämä on!Minusta ei ole mihinkään työ harjoitteluun takana on 28v työ elämässä"terveenä" Siihen jäi painostus...nyt 2v ollut eläkkeellä.Aluksi tuntui melkein "häpeältä" jäädä pois työ elämästä,mut se kannatti kun itse tietää ettei pysty,niin kyllä se on lääkäreidenkin tajuttava,on pelkoa vieläkin esim.kauppareissut jamonia muita,mut näin mennään kun ei muutakaan voi.
hei!
Mukava lukea toistenkin tarinoita. Itsellä ollut nuorempana paniikkihäiriö sos. tilanteiden pelko. ja nyt kun aloitin opiskelun ja menin työharjoitteluun oireet hiipivät takaisin. Paniikkikohtauksia ja siihen jäikin harjottelu. sairaslomaa ja kotia oottamaan että lääkkeet auttaa. Vaikea on sellaisen ymmärtää joka ei ole sos. tilanteiden pelosta kärsinyt, se on vallan helvetillistä. Vaikka kuinka haluiaisi asioita tehdä, niin ei pysty.
onko lääkkeet auttaneet? Minulle on määrätty aiemmin pariakin lääkettä, joita tosin en kovin usein ota tilanteisiin, koska käyn sitten niin "hitaalla", että ihan sama on luovuttaa ja jäädä kotiin. Minulla on työharjoittelu vasta edessä, tai ensinnäkin nyt sen paikan saaminen ja ensimmäisiä kertoja tässä siis yrityksiä sosiaalisuutta vaativaan työelämään. Muita töitä olen kyllä tehnyt ja paljon, mutta jotenkin haaveilin aina, että pääsisin erilaiseen työpaikkaan, osaksi työyhteisöä ja porukkaa. Pitkä koulukiusaaminen, muut melko isot vastoinkäymiset elämässä ja pitkään vietetty aika yksin ovat tehneet tehtävänsä, pelkään.
Minua lääkkeet väsyttäneet tosi paljon ja ruokahalu mennyt, muuten en olossa ole huomannut juurikaan eroa. käyn kerran viikossa depressiohoitajalla ja nyt sovittiinkin että vaihdetaan lääkettä koska muutosta ei ole tullut. eli sepramiin vaihtuu kun edelliset lääkkeet loppuu. opiskelen sos ja terveys alaa ja on ollut pitkäaikainen haaveeni. Työelämässä useamman vuoden ollut ja hyvin pärjännyt, mutta tämä muutos teki nyt tehtävänsä. mitä opiskelet diipadaapa?
Ihan samaa ollut, ja on osittain kyllä vieläkin... Iän kanssa se onneksi hieman helpottaa, kunhan saa myös positiivisia kokemuksia, eli ettei mene sosiaalisiin tilanteisiin aina vaan pakolla, vaan ihan omasta tahdosta. Mulla auttoi harrastukset, kun vihdoin uskalsi mennä taidekursseille ja itsepuolustukseen niin vaikka välillä jäikin joku kerta väliin huonomman hetken vuoksi niin yleensä meni ihan mielellään. Sai voimaa sitten hoitaa niitä vähemmän mielekkäitä sos.tilanteita No, itsepuolustus kyllä jäi vuoden jälkeen kun kaksi-kolme kertaa viikossa oli vähän liikaa konkreettista ihmiskontaktilajia ihmiskammoiselle, ja vähemmällä ei pysynyt muiden matkassa. Mutta edelleen positiivinen kokemus ja itsetuntoa kohottaa että ylipäänsä uskalsi aloittaa.
Harmittaa ehkä eniten juuri se,
että välillä kun vihdoin uskaltaa hakea apua, niin ymmärrystä ei löydy. Ja se musertaa jos ei oo muutakaan kokemusta asiasta.
Ekan kerran menin nuorena puhumaan psykologiselle sairaanhoitajalle, ja se vartin jälkeen (kun yllättäin yritti peitellen kertoa kun ei suoraan uskalla sanoa miten hullu sitä oikeesti on) totesi, että ei sussa mitään vikaa ole, otat vaan itseäs niskasta kii, turha sua minnekään psykiatrille on edes laittaa. Kun pääsin kämpille, aloin vaan itkeä ihan hysteerisesti ja viiltelin itseni pyörryksiin. Kunpa se sh vaan tietäisi, miten vaikeeta on ylipäänsä pyytää apua.
No, elelinkin sit jonkin aikaa jotakuinkin "normaalina, mutta sitten tuli työharjoittelu liian haastava siihen tilanteeseen tai itse asiassa se oli vielä paikka, johon ei yleensä opiskelijoita laiteta, mutta kyllähän toi tunnollinen oppilas pärjää ajattelivat varmaan.
Ja kun kerroin, etten pysty olemaan niin koulusta tuli vastaus että yritä nyt vielä. Yritin, soitin uudestaan, ja anelin paikan vaihtoa tai mitä tahansa muuta ja sama vastaus, oot nyt vaan siellä kyllä se siitä. Sanoin sitten suoraan harjoittelupaikassa, että nyt en ikävä kyllä pääse enää tulemaan, ja kouluun pistin ahdistuksensuututuksessani erokirjeen.
Jäi sitten koko tutkinto puolesta vuodesta kii ja nyt on mennyt sen verran kauan etten voi sitä enää jatkaa ja alustakaan en viitsis alkaa...
Jälkiviisaana on hyvä ajatella, että olishan mulla ollut oikeus vaan jättää se harjoittelu kesken, ja koulu olis ollut velvoitettu sitten järkkäämään mulle jotain muuta siksi ajaksi tai auttaa uuden paikan haussa (tai sit tutkinto olis vaan venynyt jonkun kuukauden) mutta ei sitä nuorena osaa pitää kiinni omista oikeuksistaan.
Älä lannistu, jos pyydät apua ja sitä ei saa, kokeile pyytää jostain muualta. Ja jos tuntuu, että työharjoittelu menee penkin alle, niin työpaikalta voi kanssa pyytää tukea tai kysyä, miten oikeasti menee. Monessa paikkaa meinaan helposti tuntuu, että kaikki menee pieleen ja työkaverit/pomo vaan nälvii tai huutaa mutta sitten kuitenkin saa hyvän arvioinnin ja kaikki onkin mennyt hyvin.
On meinaan suomen työkulttuuri aika negatiivinen, itekin säikähdin ekoissa työpaikoissa että enkö mitään osaa, mutta se on vaan jotenkin helpompaa ihmisille antaa vain se negatiivinen palaute eikä koskaan kiitetä vaikka olis aihetta...
Itseänikin helpottaa suunnattomasti kuulla, että on monia muitakin jotka joutuvat kamppailemaan samojen ongelmien kanssa mikä ei tietenkään itsessään ole millään tavalla hyvä asia. Viimeksi kun olin työharjoittelussa niin jouduin vetämään rauhoittavia vähän väliä, että olisin selviytynyt siitä edes jotenkuten.
En ole enää edes suostunut harkitsemaan mitään työharjoittelua kun tiedän minkälaista kärsimystä ja tuskaa se minulle olisi. Olen elämässäni saanut kokea niin paljon pelkkiä epäonnistumisia ja munannut itseni liian pahasti lukemattomia kertoja. Siitä syystä en enää voi uskoa omiin kykyihini onnistua missään asiassa ja pelkään muita ihmisiä.
Miksi muka onnistuisin jatkossakaan kun en tähän mennessäkään ole onnistunut missään asiassa ja sen myötä motivaatiokin on mennyt lopullisesti. Asia on vielä niin, että kun jo etukäteen pelkää epäonnistumisia niin silloin niitä tulee aivan varmasti lisää.
En muutenkaan pidä mitään palkatonta työharjoittelua ollenkaan sen arvoisena, että kannattaisia jatkaa itsensä rääkkäämistä. Eihän se kuitenkaan 99% todennäköisyydellä johtaisi työpaikan saamiseen enkä kyllä jaksaisi olla töissäkään kun sekin on aivan liian raskasta minulle.
Tunnen myös lähes jatkuvaa raivoa muita ihmisiä kohtaan johtuen negatiivisista kokemuksistani. En kuitenkaan pysty ilmaisemaan raivoani avoimesti vaan se pysyy sisälläni ja kasvaa kasvamistaan. Lopulta saan yleisimmin yksin ollessani voimakkaita raivokohtauksia ja hakkaan vaikka nyrkillä seinää.
Juupelis juu. Olen työkkärin kautta työharjoittelussa. Hain itse paikkaan töihin ja työnantaja ehdotti alustavasti harjoittelua. Laittoivat sitten minut tekemään - lievästi sanottuna - "hieman vaativampaa" tehtävää kuin mitä oletin ja minkä osaamista itsessäni haastattelussa mainitsin vuosi sitten viimeksi tehneeni.
Työtehtävään vaadittavista taidosta olen näköjään unohtanut suurimman osan. Mahdottomia deadlinejä pukkaavat niskaani vaikka mainitsin, että uudelleenperehdyttämisen määrä taitaa olla reilusti suurempi kuin voisi olettaa. Tiedän että he tarvitsevat tähän tehtävään uutta tekijää, mutta minulla on enää pari viikkoa aikaa työharjoittelua ja tuntuu vain että häpäisen itseni taidottomuudellani...vaikka yritän siis niin täysiä kuin voin ja jaksan.
Kyse on siis toimistotyöstä, projektista. Tähän kummalliseen aikaisempien taitojeni unohtamiseen saattaa liittyä se että lähisukulaisiani on kuollut tänä vuonna, viimeksi noin 1 kk sitten...ja näyttää pahasti siltä että pian menee taas yksi lisää...pää on ihan sekaisin ja hajoan totaalisesti aina kotona töiden jälkeen. Ah ja sekin vielä, että olen taipuvainen pahaan masennukseen...ollut lapsesta asti. Tämä pitää vain jaksaa, ettei työkkäri ainakaan nalkuttaisi niskaan. Kiitos ajastanne, kohtalotoverit :-)