Kamalan ihmisen tylsä elämä

Joo en edes tiedä mitä tällä tekstillä haen. Kaipa tahdon jonkinlaista kannanottoa siitä, millaisena te muut tällaisen elämän(tai minut) näette ja miten voisi tehdä siitä itselleni mieluisemman. En tiedä, argh. Tuskinpa tätä kukaan jaksaa lukea. Joka tapauksessa hei, olen 20-vuotias, kaksi vuotta sitten kotoa muuttanut nuori naisihminen.

Peruskoulu ja ammattikoulu ovat nyt takana ja olen töissä noin 32h viikossa keskiraskaassa duunissa aamut, illat käyn iltalukiota. Lähdetäänpä vaikka tuosta koulusta. En tiedä yhtään mitä elämältäni haluaisin, monet asiat kiinnostavat, mutta en tiedä/usko, että minulla on älliä taikka voimia toteuttaa haaveitani. Lait kiinnostavat, biologia kiinnostaa, lääketiede kiinnostaa… ja kaikki alat joille tahtoisin vaativat järjettömän määrän opiskelua ja voimia. Jo nyt pelkästään iltalukio kuluttaa minusta kaikki mehut, eikä tunteja töissäkään voi vähentää, koska muuten laskujen maksamisesta tulisi yksi ongelma lisää. Miten helvetissä voisin ikinä opiskella jotain työn rinnalla ilman niin, ettei väsymys tappaisi? Kaiken huipuksi en edes tiedä haluanko oikeasti opiskella haavealojeni vaatimia vuosia, jos en sitten pidäkään siitä mitä teen. Pelkään myös kuluvani loppuun. Miksei ole olemassa helppoa ratkaisua tai selkeää kutsumusta, johon voisin tähdätä? Eipä ole ei ja täällä riudutaan. Sen kuitenkin tiedän, etten kunnianhimollani kestä nykyisessä työssäni, jossa ei eteneminenkään ole juuri mahdollista. Enkä edes tahdo edetä alallani. En tiedä käynkö lukiotakin tässä turhaan. Vaadin itseltäni parhaita arvosanoja ja revin kaiken jaksamisen ties mistä… ja sitten tajuankin joku päivä, etten hyötynyt koko paskasta ollenkaan, koska en kyennyt jatkamaan eteenpäin mihinkään.

Sosiaalinen elämäni on perseestä, tai ainakin se välillä tuntuu olevan. Olen perussosiaalinen ihminen, mutta kaipa aivan liian kranttu seurastaan. Minulla on pari todella hyvää ystävää ja nautin heidän seurastaan hyvissä määrin. En kuitenkaan juuri sen enempää jaksa ihmisiä; en jaksa viihdyttää, en keksiä tekemistä tai päivitellä asioita jatkuvasti. Haluan olla rauhassa, kirjoitella, käydä kävelyllä, pelailla, lukea, katsoa televisiota – olen ehkä maailman tylsin ihminen. Ei minulla ole harrastuksiakaan, koska tämän ikäisenä tuntuu jo olevan myöhäistä aloittaa mitään mitä haluaisin ja eihän tuohon minun kalenteriin mitään mahdu, vaikka saisinkin jostain mahdollisuuden. En voi juuri tehdä mitään, mistä nautin – päivät koostuvat työstä jota inhoan ja koulusta, josta pidän ”ehkä joskus.” Turhauttaa. Tuntuu kurjalta olla näin, en tiedä, kyyninen(?) ihminen – en juuri välitä ihmisistä, enkä edes halua tutustua ja jos tutustun, kyllästyn ihmiseen ja yhteydenpito loppuu. En edes tiedä mistä nuo nykyiset ystäväni sain, kaksi ihmistä joiden kanssa pärjään ja jaksan olla. Olen liian tarkka seurastani… ja kaiken päälle vielä jotenkin vinksahtaneen tunnevikainen. En tunne sääliä juuri ketään kohtaan – tutulta murtuu jalka, no voi voi. Joku kaatui rappusissa, ei kiinnosta. Asiakasta vituttaa, jaaha, saanen naurahtaa. Joku on velkojensa kanssa ongelmissa ja itkee siitä minulle.. en jaksa edes yrittää olla empaattinen. Olen itse niin tunnollinen, taktikoiva ja vastuullinen, että mielessäni tuomitsen ja tuhahdan. Mitäs meni sotkemaan oman elämänsä. Minua ei yksinkertaisesti kiinnosta, vituttaa vain jos ihminen ei osaa pitää peruselämänasioitaan järjestyksessä. Toki jos kyseessä on joku näistä tärkeistä ihmisistä, perhe, ystävät – koen tuntevanikin jotain, tahdon olla tukena, huolestun ja välitän, kuuntelen ja autan. Mutta jotenkin asennoitumiseni muuta elämää ja oman kuplani ulkopuolella olevia ihmisiä kohtaan on todella julma ja armoton, en välitä. En pätkääkään. En edes itsestäni.