Olen jo pitkään ollut suhteellisen alakuloinen.Varmaan marraskuusta asti.
Olen 15-vuotias tyttö,mulla on kavereita,hyvä perhe,koti,koulu menee hyvin...mutta...
jokin repii mua kohti pohjaa. En vain ole onnellinen.
Tunnen sekoavani.En tiedä enää mikä on oikeaa ja väärää.En osaa määritellä tunteitani.Koulussakin tuntuu että elän jossain toisessa maailmassa,kävelen koulun käytävällä,mutta tuntuu etten ole oikeasti siinä,tuntuu etten ole kokonaan läsnä,kun olen kavereideni kanssa.
Minusta myös tuntuu ettei kaverini oikeasti välitä minusta.Olen se tyyppi joka nyt vaan roikkuu jengissä mukana.Tottakai me jutellaan ja paljon,nauretaan ja silleen.Ja olen tullut paljon läheisemmäksi heidän kanssaan.Minulla ei siis pitäisi olla tällaista tunnetta ettei välitetä,mutta silti on.
Joskus myös mietin,muuttuisiko vanhempieni,perheeni ja sukuni elämä,jos olisin kuollut.Tuntuu,että myöskään läheiseni eivät välitä.
Olen se tyyppi jota ensimmäiseksi syytetään,jos viinakaapin viinapullon sisältö näyttää vähentyneen,tai jos lääkekaapista ei löydy jotain tiettyä lääkettä.No,kyllähän noista aineista on kokemusta,kerron siitä kohta lisää.
Tunnen,ettei vanhemmat luota minuun.
Lokakuun 14 päivä,vuonna 2012,saatuani pakit 4kk aiemmin,kamelinselkä katkesi,ja vedin allergialääkkeitä,päämääränä kuolema.Mutta ei,soitin ambulanssin.Olin sairaalassa yhden yön ja kotiin päästyäni olisin odottanut edes jonkinlaista ymmärrystä vanhemmilta.Mutta mitä he sanoivat? "Lopeta pelleily." "Sä oot laiska ja liioittelet ongelmias" Yms.
No,kävin pari kertaa psykiatrilla,sitten lopetin koska en halunnut jatkaa.
Elämä siitä sitten piristyi onneksi ja melkein tähän päivään asti olen ollut onnellinen.
Viimeiset pari kuukautta kaikki on siis tuntunut vain tyhjältä ja hitaalta.Mua ahistaa ja pelottaa hirveesti kevät,koska joudun jättämään yläasteen ja kaikki tärkeät ja rakkaat opettajat,joihin olen tooodella kiintynyt!
Iltaisin en saa unta,aamuisin on vaikea herätä.Uusi päivä ahdistaa.Menen kouluun ja ajattelen,että minun pitäisi olla iloinen kun saan nähdä kaikki ne ihanat opettajat ja kaverit.Mutta ei..En tunne valtavaa iloa asioista,joista ennen nautin ja iloitsin.Kaikki vaan lipuu ohitseni.
En tahdo myöskään olla paikallaan,en voi sietää olla tunnilla,koska en yksinkertaisesti jaksa istua paikallani.Rakastan kävellä pitkin koulun käytäviä,koska siellä on paljon enemmän elämää.
Ja koska tekstini on kovin sekava ja tosi pitkä,yritän nyt tiivistää olotilani:
-jatkuva ahdistus ilman ihmeellisempää syytä
-erittäin vahva kiintymyksen tunne opettajiin
-tekee mieli hyökätä jonkun kimppuun ja hakata verille
-tarve halailla muita,olla muiden lähellä
-tarve olla liikkeessä
-epätodellisuuden tunne,en ole täysin läsnä tässä maailmassa
-fantasiat kavereista (mm.että he istuisivat sylissäni,suojelisin heitä uhkaavassa tilanteessa,halaan heitä)
-välillä olo että hallitsen mukamas kaikkia ympärillä olevaa,tapahtumia ja ihmisiä
-joskus sekoamisen tunne
-välillä semmoinen,ettei tunne mitään,ikään kuin psykoosi,leijun vaan koulussa
Kiitos niille jotka jaksoivat lukea. Nyt vastauksia!:(
Ja olisi kiva jutella jollekkin yksityisestikkin,koska tämä teksti ei oikeen kerro mielestäni kaikkea ja tää on kauheen sekava....
mutta ei oo pakko
Olen 15-vuotias tyttö,mulla on kavereita,hyvä perhe,koti,koulu menee hyvin...mutta...
jokin repii mua kohti pohjaa. En vain ole onnellinen.
Tunnen sekoavani.En tiedä enää mikä on oikeaa ja väärää.En osaa määritellä tunteitani.Koulussakin tuntuu että elän jossain toisessa maailmassa,kävelen koulun käytävällä,mutta tuntuu etten ole oikeasti siinä,tuntuu etten ole kokonaan läsnä,kun olen kavereideni kanssa.
Minusta myös tuntuu ettei kaverini oikeasti välitä minusta.Olen se tyyppi joka nyt vaan roikkuu jengissä mukana.Tottakai me jutellaan ja paljon,nauretaan ja silleen.Ja olen tullut paljon läheisemmäksi heidän kanssaan.Minulla ei siis pitäisi olla tällaista tunnetta ettei välitetä,mutta silti on.
Joskus myös mietin,muuttuisiko vanhempieni,perheeni ja sukuni elämä,jos olisin kuollut.Tuntuu,että myöskään läheiseni eivät välitä.
Olen se tyyppi jota ensimmäiseksi syytetään,jos viinakaapin viinapullon sisältö näyttää vähentyneen,tai jos lääkekaapista ei löydy jotain tiettyä lääkettä.No,kyllähän noista aineista on kokemusta,kerron siitä kohta lisää.
Tunnen,ettei vanhemmat luota minuun.
Lokakuun 14 päivä,vuonna 2012,saatuani pakit 4kk aiemmin,kamelinselkä katkesi,ja vedin allergialääkkeitä,päämääränä kuolema.Mutta ei,soitin ambulanssin.Olin sairaalassa yhden yön ja kotiin päästyäni olisin odottanut edes jonkinlaista ymmärrystä vanhemmilta.Mutta mitä he sanoivat? "Lopeta pelleily." "Sä oot laiska ja liioittelet ongelmias" Yms.
No,kävin pari kertaa psykiatrilla,sitten lopetin koska en halunnut jatkaa.
Elämä siitä sitten piristyi onneksi ja melkein tähän päivään asti olen ollut onnellinen.
Viimeiset pari kuukautta kaikki on siis tuntunut vain tyhjältä ja hitaalta.Mua ahistaa ja pelottaa hirveesti kevät,koska joudun jättämään yläasteen ja kaikki tärkeät ja rakkaat opettajat,joihin olen tooodella kiintynyt!
Iltaisin en saa unta,aamuisin on vaikea herätä.Uusi päivä ahdistaa.Menen kouluun ja ajattelen,että minun pitäisi olla iloinen kun saan nähdä kaikki ne ihanat opettajat ja kaverit.Mutta ei..En tunne valtavaa iloa asioista,joista ennen nautin ja iloitsin.Kaikki vaan lipuu ohitseni.
En tahdo myöskään olla paikallaan,en voi sietää olla tunnilla,koska en yksinkertaisesti jaksa istua paikallani.Rakastan kävellä pitkin koulun käytäviä,koska siellä on paljon enemmän elämää.
Ja koska tekstini on kovin sekava ja tosi pitkä,yritän nyt tiivistää olotilani:
-jatkuva ahdistus ilman ihmeellisempää syytä
-erittäin vahva kiintymyksen tunne opettajiin
-tekee mieli hyökätä jonkun kimppuun ja hakata verille
-tarve halailla muita,olla muiden lähellä
-tarve olla liikkeessä
-epätodellisuuden tunne,en ole täysin läsnä tässä maailmassa
-fantasiat kavereista (mm.että he istuisivat sylissäni,suojelisin heitä uhkaavassa tilanteessa,halaan heitä)
-välillä olo että hallitsen mukamas kaikkia ympärillä olevaa,tapahtumia ja ihmisiä
-joskus sekoamisen tunne
-välillä semmoinen,ettei tunne mitään,ikään kuin psykoosi,leijun vaan koulussa
Kiitos niille jotka jaksoivat lukea. Nyt vastauksia!:(
Ja olisi kiva jutella jollekkin yksityisestikkin,koska tämä teksti ei oikeen kerro mielestäni kaikkea ja tää on kauheen sekava....
mutta ei oo pakko
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuollaiset lievät epätodellisuudentuneet voi olla kai neuroottisia ilmiöitä, netissä ajan kuluksi voi tehdä vaikka mitä testejä,, googlettaa vaan esim. psykologisia testejä .
"Erittäin herkät olennot muodostavat luonnostaan 20% planeetan ihmisväestöstä...Ja jos satut olemaan äärimmäisen herkkä, tiedät kokemuksesta, että lahjojasi eivät ole vapaasti hyväksyneet tai ymmärtäneet monet omassa perheessäsi, ystäviesi keskuudessa ja erityisesti niissä, jotka kutsuvat itseään "asiantuntijoiksi" tietyllä alueella
Kehotamme teitä nyt päästämään irti kaipauksesta, yksinäisyyden tunteesta, sillä te ette ole koskaan yksin, rakkaat ystävät. Olemme rinnallanne aina. Ja kun pystytte vapauttamaan nämä tunteet, alatte vetää itsellenne niitä asioita, joita olette kovasti kaivanneet, luontaisen ja luonnonmukaisen prosessin kautta. Yhdistytte taas niihin, joita rakastatte - tämä prosessi on jo alkanut.
Luottakaa siis, rakkaat ystävät. On aika ottaa takaisin oma voimanne ja yksilöllinen täysivaltaisuutenne. On aika luottaa siihen, mitä tunnette sisällänne. On aika ymmärtää, ettei kaikki mitä tunnette, liity mitenkään teihin - suurin osa siitä ei liity, vaan se liittyy NYKYISEEN HÄMMENNYSTILAAN IHMISKOLLEKTIIVISSA tänä koettelevana siirtymäjaksona energiataajuudesta toiseen."
http://www.adonai.fi/3505
Voi kuulostaa aika "kaukaa haetulta" :)
Mutta jokainen saa uskoa mitä haluaa. Miksi ei siis uskoisi johonkin positiiviseen, sensijaan että epäilisi, eikä uskoisi mihinkään. Ateismi on hyvin synkkä maailman näkemys.
Vanhempiesi reaktio sinun avun pyyntöön oli todella huono! Pillereitä syömällä selvästi pyysit apua ja vanhempasi reagoivat siihen vähättelemällä, ja syyttämällä sinua...todella huono...
Maailma on aivan sekaisin nykyään. Kaikki sen tuntevat. Vaikkeivat sitä ehkä muille myöntäisi.
Toivotan sulle todella paljon jaksamista! Koita kestää. Paremmat ajat ovat tulossa.
Miks tarviikaan olla onnellinen? Sehän on vain harvojen ihmisten väliaikainen olotila. On vähemmän sitten putoamisvauhtia kun onni ja auvo aikanaan loppuu.
Kun aloittaja kolminkertaistat nykyisin ikäsi, niin sinulle riittää tasapainoinen hyvä elämä.