Milloin häpesitte itseänne ja yksinäisyyttänne suunnattomasti?
Mulle tulee ekana mieleen tämä:
ruotsinlaivalla esiintyi eräs ulkomainen yhtye, jonka halusin ehdottomasti nähdä, koska olin fani.
Soitin laivayhtiön toimipisteeseen, ja varasin *yhdelle henkilölle* hytin ja laivalipun.
Nainen puhelimen toisessa päässä ihmetteli "yksikö vain?!"
Sanoin että joo-o.
Ei ollut ketään jonka kanssa lähteä. Mahtaakohan nainen vieläkin muistaa yksinäiseksi paljastuneen surkimuksen ja puhelinkeskustelun...
Ei tämä kysymys ole maailman tärkein asia, kunhan tapan aikaa.
Kertokaa jokin samankaltainen kokemuksenne :)
Mulle tulee ekana mieleen tämä:
ruotsinlaivalla esiintyi eräs ulkomainen yhtye, jonka halusin ehdottomasti nähdä, koska olin fani.
Soitin laivayhtiön toimipisteeseen, ja varasin *yhdelle henkilölle* hytin ja laivalipun.
Nainen puhelimen toisessa päässä ihmetteli "yksikö vain?!"
Sanoin että joo-o.
Ei ollut ketään jonka kanssa lähteä. Mahtaakohan nainen vieläkin muistaa yksinäiseksi paljastuneen surkimuksen ja puhelinkeskustelun...
Ei tämä kysymys ole maailman tärkein asia, kunhan tapan aikaa.
Kertokaa jokin samankaltainen kokemuksenne :)
Vastaukset 54
Vanhimmat
Tuollaista se on joissakin paikoissa, en ole silti koskaan hävennyt yksinäisyyttä. Turha sitä on hävetä, ei se ainakaan auta asiaa.
Yksinäisyyttä olen kokenut silloin, kun ihmiset kokoontuvat perheensä kanssa yhteen juhlapäivinä.
Minulla ei ole perhettä, eikä seurustelukumppania.
Itse en oikeastaan tiedä koenko näissä tilanteissa yksinäisyyttä, mutta olen hyvin kiusaantunut. Johtuuko tämä sitten jonkin sortin häpeästä, niin en oikein tiedä.
Taasen itsekseni ollessani en pahemmin tunne itseäni yksinäiseksi.
Kun yhdessä perustetaan perhe ja sitten huomaakin jäävänsä käytännössä yksin. Voiko naurettavampaa olla?
Itse tunnen oloni kiusaantuneeksi esim. juhlapäivinä kuten vappu, juhannus jne. Töissä kaikki asiakkaat ja työtoverit puhuvat juhlista ja riennoista kavereiden kanssa ja meikä möllöttelee aina kotona yksin.
Ystävänpäivänä ja jouluna ei ole ketään kenelle lähettäisi edes korttia. Onhan se kait turhaa kaupallista hömppää, mutta kummasti aina muistuttaa yksinäisyydestä.
Joka päivä
Taitaa olla uusivuosi se pahin, sitten varmaan juhannus. Kyllähän sitä moni ihmettelis mitä parikymppinen kotonaan tekee tollasena hetkenä. Sitten tietty ahdistaa jos joku sukulainen tai vanha tuttava kyselee jonkin asian yhteydessä liikaa jostain mikä saattaisi paljastaa tämän "elämäntilanteen".
Sittemmin olen oppinut, että kaltaisiani on yllättävänkin paljon. Jopa liikaa väestöön suhtautettuna.
Enää ei tule niin paljoa hävettyä kun tietää, ettei ole kirjaimellisesti ainoa. Vaikka ei sellaista kellekkään toivo.
Olin 15-vuotias tyttö ja palasin juhannusaamuyöstä yksin kotiin humputtelemasta. Törmäsin kaupungilla samalla rippikoululeirillä olleeseen poikaan ja hänen tyttöystäväänsä. Rippikoululeirillä ollut poika sanoo silloin, joko tyttöystävälleen tai meille molemmille, että "yksinäinen tyttö juhannuksena". Nyt pitkän ajan jälkeen voi kysyä tietysti, missä vanhempani olivat silloin.
Tänään!
Käveleskelin kaupungilla vapaapäivänäni, ihmisiä oli paljon liikkeellä. Ajattelin mennä ravintolaan syömään, mutta käännyin kahden ovelta pois. Ei sillä, ettei sinne olisi mahtunut, mutta oli täynnä pariskuntia ja ystäväporukoita, en olisi kestänyt olla siellä yksinäni ja tilata ruokia yksikseni. Onneksi löysin paikan, josta ruuan sai nopeasti self-service periaatteella.
Ravintolat on niitä paikkoja, nimenomaan viikonloppuisin illalla/ illansuussa, jossa tunnen itseni aina yksinäiseksi ja tarjoilijoiden kysellessä pöytäseurueestani.
Se satuttaa eniten, kun näkee, että muut saavat vastarakkautta ja puhuvat yhteisestä tulevasta ja arjesta..
En pysty enää osallistumaan kilpailuihin, missä on arvonnassa jotakin tähdellisempää, mm. matka, tapahtuma tai rahaa. Mitä niillä tekisin kun ei ole ketään jonka kanssa toteuttaa yhteisiä unelmia. Voi kun siitä tuli kova itku kun osallistuin vähän aika sitten ajattelemassa kahdenhengen illallis-arvontaan ja kun aloin osallistumisen jälkeen vasta miettimään mitä tekisin jos voittaisin. En olisi tehnyt niillä yhtään mitään, mikä ei satuttaisi itseäni vielä enmemän. Olisi ollut aika inhottavaa antaa ne jollekkin pariskunnalle, kun ne olisi itse kumminkin voittanut. Ja ihan kaverin kanssa en olisi siellä pystynyt itkemättä olemaan, missä niin moni pari on päättänyt mennä kihloihin tai juhlistanut vuosipäiväänsä, mennyt sieltä suudellen kotiinsa. Olisi voinut vain myydä pois tuntemattomalle tai heittää pois.
Kouluaikoina yksinolo hävetti jossain määrin, koska yksin notkuvia pidettiin surkimuksina. Pitikin yrittää vetää kaiken aikaa jonkinlaista teatteria ja yrittää näyttää siltä, ettei näyttäisi yksin notkuvalta. Sitä yritti hivuttautua porukan lähistölle, kuin muka olisi kuulunut siihen ja hötkötti niiden typerille jutuille, ja siinä vaiheessa, kun joku huomasi ja rupesi soittamaan poskea, yritti hötköttää lisää, kuin olisi kamujen kesken heitetty herjaa. Vitun noloa, mutta ainakin yritin.
Nykyään ei hävetä, tai nolota, mutta välillä tuntuu mälsältä mennä jonnekin, kun tietää, että kaikki omissa porukoissaan näkevät taas sen yhden hiipparin, joka heiluu aina yksinään. Uutenavuotena esim. piti lähteä ulos lompsimaan ja katsomaan, kun porukat ampuivat taivaalle rahaa, mutta ei sitten viitsinytkään, kun en jaksanut näyttää hoopolta yksinäni jossain pusikossa tähyilemässä taivaalle, kun muut pitivät porukalla lystiä.
Sama minulla, kouluaikoina yksinäisyyttä koitti peitellä mm. lähtemällä pitkällä välitunneilla pois koulun alueelta.
Aikuisena ei ole juurikaan kiinnostanut. Suoraan sanottuna aloittajan postaus vähän ihmetyttää. Oikeastiko hän ajattelee, että puhelinpalvelun tyttöä kiinnostaa yhtään, matkustaako joku asiakas yksin? Tai että hänen mielipiteellään on mitään merkitystä? Kannattaa valmentaa itseään ajattelemaan, että muiden mielipiteillä ei yleensä ole mitään merkitystä, koska näin asia on. Säästyy täysin tarpeettomilta häpeän tunteilta.
Minä vetäydyin ala-asteella vessaan, jotta ei tarvitsisi olla silmätikkuna yksin pihalla. Sitten opettajat kiinnittivät siihen huomiota ja jouduin jopa käymään lääkärissä, kun epäiltiin virtsatietulehdusta kun "piti joka välissä käydä vessassa". Meillä ei pienessä koulussa varsinaisesti kiusattu, mutta kiusalliseltahan se tuntui seistä välitunnit yksin seinän vieressä ja olla sen näköinen, että enpä muiden seuraan olisi halunnutkaan.
Yläasteesta selvisin läpi kahden kaverin avulla, joista toinen kulki samalla bussilla ja siksi "ajauduttiin yhteen" ja toinen jotenkin ajautui seuraamme. Meitä bussilla kulkevia yhdisti se, että asuimme kaukana kirkonkylästä, joten ei ollut mitään mahdollisuuksia tavata kavereita iltaisin.
Aikuisiällä konkreettisin kokemus on ollut samantyylinen kuin edellä nimimerkillä Aina yksin. Suomessa en enää aikoihin ole kokenut olevani outo lintu mennessäni yksin syömään, mutta Etelä-Euroopassa olen kaksi kertaa oikein kiinnittänyt huomiota siihen kuinka tarjoilija on kummeksunut sitä, että joku tulee yksin päivälliselle. En käytä hotellien ravintoloita enkä paikkoja, joissa bisnesihmiset käyvät syömässä, niissä yksin matkustaviin on tietysti totuttu, mutta pienissä trattorioissa ja vanhojen kaupunginosien ravintoloissa useimmat liikkuvat pareittain tai porukalla. Tarjoilijoiden satunnainen pitkä katse ei sinänsä mielenrauhaani heilauta, enemmän olen loukkaantunut siitä, että yksin ruokailevalle annetaan helposti huonoimmalla paikalla oleva pöytä ja "sisäänheittäjät" eivät edes vaivaudu esittelemään menua yksin liikkuvalle. Kerran minulta yritettiin laskuttaa ateriasta paljon enemmän kuin todellinen hinta mahdollisesti vain siksi, että ajateltiin ettei yksinäinen nainen kehtaa protestoida.
Mutta oikeastihan sille on ihan yhdentekevää, mitä joku kyyppari tai palvelualan ihminen ajattelee. Ei heistä kukaan viiden minuutin kuluttua edes muista sinua ja ennen kaikkea: SINÄ olet asiakas, he palveluntarjoajia. Heidän tehtävänsä on miellyttää sinua, ei toisin päin.
Emmekö me suomalaiset ole aina paenneet metsään silloin, kun meistä tuntuu, ettemme kelpaa muiden ihmisten seuraan? Olin 17-vuotias ja poikakaverin kanssa oli loput ja olin kesätöissä. Ruokatunnin aikana löysin aina jonkun pusikon, jossa söin evääni. Muut työkaverit eivät tainneet pitää ihan viisaana itkeskelevää kesäapulaista.
Eikö aikuisia siinä iässä vihata? He tuntuvat niin kaukaisilta aikuisten juttuineen. Heillä oli asunto, rahaa ja valtaa.
Yksin paikkoihin tulevia poikia ja miehiä ei ihmetellä, jos he ovat siistejä. Naiset ovat sosiaalisempia laumaeläimiä, jotka kikattavat yhdessä. Siitä ei ole montaa kymmentä vuotta, kun naisia ei edes yksin päästetty ravintoloihin.
En koskaan. Ei ole kokemusta yksinäisyydestä.
Vaikka olen yksin. En ole kärsinyt yksinäisyydestä. Myöskään
en ole osannut hävetä, mutta olen ollut vilpittömästi pahoillani
joistakin asioista elämäni aikana.
Valehtelet ei ihmisistä ole yksin tarkoitettu olemaan. Vaikkei seurustelusta puhuttaisikaan .
Olen minäkin ollut ruotsin risteilyllä yksin. Sen verran hävetti lähteä yksin, että varasin halvan matkan kahdelle ja ilmoitin lähtöselvityksessä, ettei toinen päässytkään tulemaan. Sinänsä risteilyllä oli hauskaa, tuli tanssittua ja oli juttuseuraa paluumatkalla. Menomatkalla en niin kaivannutkaan seuraa, kun halusin olla reippaana aamulla Tukholmassa. Minulla oli selvä suunnitelma, mitä tehdä kaupungilla.
Minulle tuli kamala olo juuri tällä viikolla, kun piti kuluttaa kaupungilla aikaa (taas kerran) töiden jälkeen ennen terapian alkua. En jaksanut enää kierrellä niitä iänikuisia vaatekauppoja koska en edes halua ostaa mitään, joten ajattelin että menen ravintolaan syömään.
Henkilökunta käyttäytyi ihan normaalisti eikä ihmetellyt yksinäistä syöjää "seurusteluravintolassa", mutta minusta tuntui kuin vastapäinen penkki olisi suorastaan huutanut tyhjyyttään. Jäin yksin reilu vuosi sitten 14 vuoden parisuhteen loputtua. Söimme paljon ulkona, tässä kyseisessäkin ravintolassa. Kaikki muistot tulvivat mieleen niin, että päässä humisi. Melkein sieluni silmin näin rakkaani siinä vastapäätä istumassa. Olo oli kyllä ihan hirveä.
Koulussa oli kurjinta olla yksin. Yksin siellä toisten keskellä ja silmien alla. Väkisin en enää jaksanut toisten seurassa roikkua ja toisaalta yksin olo oli "helpompaa", kuin yrittää väkisin pitää niitä viimeisistä "kavereista" kiinni. Sitten se ainoa ja paras kaveri vaihtoi koulua. Oli se kova paikka. Kehitin niiden vuosien aikana jonkinlaisen "naamion" kasvoilleni. Se pelasti monissa tilanteissa, eivät toiset ainakaan nähneet minun itkevän.
Voin helposti olla yksin kotona, kävelyllä ja välillä kaupungillakin. Kaupungilla näkee kuitenkin ihmisiä yksinkin ja ei voi automaattisesti ajatella, että tuo käveli yksin eli sillä ei ole kavereita.
Kirjasto on hyvä paikka. On näennäisesti jotain tekemistä, kun lukee jotain. Samalla voi katsella muita ihmisiä.
No taisi olla ehkä se päivä lukiossa kun olisi pitänyt tanssia vanhat... Enpä minä ollut ketään onnistunut saamaan tanssipariksi. En mennyt edes koululle, istuin vaan yksinäni kotona ja toivoin että päivä olisi ohi mahdollisimman pian. Häpeän määrä oli tietenkin valtava.
Tuttua, aivan kuin olisin itse tuon viestin kirjoittanut.Itsekin olin se pariton, mutta parempi ilman paria kuin väkisin jonkun kanssa. Itse en ainakaan olisi suostunut miksikään "pakkopariksi" kenellekään. Enkä todellakaan ole niin kamalan näköinen, että olisi häpeä kanssani ollut tanssia. Ne päivät eivät todellakaan ole kaikelle mitään mukavia. Tuntuu silti, että tuollaiset päivät vaan luokittelevat ihmisiä yhä pahemmin.
Toisaalta aika turha päivä ja älytöntä tuhlaamista pukuihin yms.
Kun oli tullut ero ja olin siitä jo toipunut. Sitten aloin tapailemaan kivaa ja sypaattista miestä. Olimme käyneet muutamia kertoja mökilläni, joka jäi erossa minulle. Hän oli alussa sinkku, itsekkin eronnut äskettäin. Sitten hän vain alkoi keksimään verukkeita ettei voi lähteä viikonlopuksi mökille ja oli ilmeisen ärtynyt.
Sitten hän vain tokaisi, että menee viikoloppuna naisystävänsä luo (sanoi naisen nimen). Siihen se sitten lopahti meidän romanssimme. Olisi ollut tulossa sitten myöhemmin ainakin soitellessaan kännipäissään.
Oli todella surullinen ja orpo fiilis, kun katselin heinäkuun perjatai-iltapäivänä marketin kassajonossa mökkiostoksiaan tekeviä, nauravia pareja. Haikeana tuli mieleen monet ostoskerrat mieheni ja sitten vasta vikkoa sitten tuon kaverin kanssa. En olisi silloin osannut arvata, että viikon päästä teen ostokseni mökille yksin ja olenkin sitten saanut tehdä ne yksikseni tähän päivään saakka.
Päätin silloin, että kolmatta ikävää en enää miehen vuoksi enää sure. Päätös on pitänyt jo uli kymmenen vuotta.
Kun tajuaa että kohta sitä on jo 24 vuotias, vailla ilman yhtään ystävää. Ei edes poikaystävää, tällä naamalla se ei ole helppoa. Satuttaa käydä lenkillä koiran kanssa kun näkee nuoria pareja, ja ihmisiä joilla on mukanaan seuraa. Toivon että pääsisin keväällä kouluun ja tutustumaan muihin ihmisiin, olen kyllä kuullut että olen mukava ihminen ja hyvää seuraa.
Tätä minä häpeän, olla tässä iässä ja yksinäinen. Asun pienellä paikkakunnalla.
Olin Alicantessa juuri lomalla - yksin. Joka kerran kun menin ulos syömään ja tilasin, ne kysyivät "ai vain yhdelle" tai "vain yksikö" tai "kuinka monta annosta"? Jos joku tukee ravintolaan yksin, miksi ne edes kysyy, että kuinka monta annosta. Miksi söisin monen edestä?
Heti kun joku tulee juttelemaan.
Ei ole kavereita eikä sosiaalista elämää, olen syrjäytynyt, eli jos joku tulee juttelemaan en tiedä mitä sanoa, ja en halua että minuun tutustutaan koska olen niin säälittävä paskakasa että minuun ei kannata tuhlata aikaa.
Kaikkein ikävimpiä ovat ne hetket, kun olet loukannut itsesi tai sairastunut. Olo on tosi turvaton. Muistan yhden illan, kun ennen nukkumaan menoani käytin koiran tuttuun tapaan lenkillä ja kellahdinkin jäällä niin, että iskin takaraivonikin jäätikköön. Järki sanoi, että mitään pahempaa ei käynyt; ei tullut pahoinvointia, hädin tuskin näkyi tähtiä silmissä, vain muhkea kuhmu josta tihkui vähän verta. Silti tuntui tosi pahalta tietää, että ei ole ketään, joka vahtisi vointiani yön yli. JOS olisi tullut pahoinvointia, pyörrytystä tms niin ei olisi ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa taksi lähimpään päivystykseen. Ja tietysti juuri sillä hetkellä kävi mielessä sekin, että mitäs jos nukkumaan mentyäni vain menetänkin tajuntani eikä kukaan edes tiedä.
No, kuten järki sanoikin niin ei siinä sen kummempaa käynyt, päässä oli kuhmu toista viikkoa mutta sekin peittyi hiusten alle.
Olin eronnut ja taas vaihtanut uuteen asuntoon. Sitten minuun iski mahatauti enkä uskaltanut yksin lähteä kaupungille ostamaan teepusseja. Uskaltauduin soittamaan puolitutulle naapuritalossa asvalle. Hän tuli ulos kadulle minua vastaan ja antoi minulle muutaman pussin. En tietenkään saanut mennä sisälle saakka.
Näin hänet parin viikon päästä kaupassa ja sanoin, että voisin tulla antamaan takaisin ne teepussit. Tuttava sanoi, että ei tarvitse palauttaa niitä. Ei kyläänkutsua taaskaan.
Silloin, kun sut on haukuttu, sua on loukattu ja sun viimeisetkin itsetunnon rippeet on kadonneet ja sulla ei ole ketään kelle soittaa, puhumattakaan, että olisi joku joka tulisi käymään. Silloin tuntuu, että kaikki oli tässä. Tulee pelko siitä, että tätä se elämä tulee olemaan. Sitten sä taas lähdet kiipeämään sieltä pohjalta ja kohta taas putoat. Itse olen ehkä jossain siellä puolivälissä, jos en pian taas tipahda.
Joillakin ihmisillä tuntuu olevan jokin suuri oikeus pilata toisten päivä, elämä tai saada jotkut päättämään omansa. Ja vahvatkin murtuu joskus.Sä, et jaksa sitä.Joskus tulee raja vastaan. Puhumattakaan siitä, että olisit onnellinen. Se tunne katoaa, niin helposti. Yhtäkkiä on taas se pieni maailmanloppu. Toivottavasti ei huomenna. Periksi en anna koskaan, mutta onnellinen en ole ollut pitkään aikaan.
Parempaa Uutta Vuotta kaikille.
eron jälkeen tuntee olevansa todella yksin, mutta kyllä se aika auttaa ja tottuu yksin elämään, tuntuu jopa mukavalle..
Eron jälkeen tosiaan, nyt mennyt joulu oli ensimmäinen yksin. Vaikka olen aina ajatellut ettei se joulu nyt niin kummoinen ole, aika pahasti ahdisti olla ilman lapsia ja tosiaan ihan yksin. Oli yhteen paikkaan tosin kutsuttu syömään mutta olo oli niin kamala, että ei voinut lähteä. Tämä siis tähän asti kirpaissut pahiten. Vielä en ole kokenut häpeää yksinäisyydestä, itsesääliä ja ahdistusta kylläkin.
Eipä ole ketään rähjäämässä tiskeistä.
Silloin kun synnyin, jaha että tällaista menoa, taisi olla ensi ajatukset, jaska paikka mutta minkäs teet, tässä sitä ollaan johonkin säkkiin käärittynä, olokin sitten on jo ihan päin *****tä :| vai niin no annas katsoa nyt mitä pitää tulemaan kun on kerran pakko????
Tätähän tämä sitten on, mitä on, katsoo ja kuuntelee uutisia, ja ihmisiä homma on selvä, jaska paikka yksin taitaa olla parempi olla koska ihmis-suhteet tuo pidemmän päälle aina enemmän tai vähemmän ongelmia.
Eikös olekin mukavan negatiivinen asenne, yritäpäs korjata sitä saat kunnon .......
No se lohtu tässä asenteessa on, että terveys uutisten mukaan menehtyy nopeammin, kun yleensä naama korvissa olevat.
En näe että se olis sinänsä hävettävä asia, se ei ole pelkästään omanlaistensa ihmisten vika että he on yksinäisiä - kokisin että seon yhteiskunnan vika.
Mutta aina kaikkien parisuhteiden päätyttyähän se on varmaankin eniten kirpaissut voisin sanoa.
juhlapyhät ja viikonloput pahinta aikaa
kaipa siihen tottuu. olisipa joku jota rakastaa.
Vaikea sanoa milloin eniten, mutta pahimmat tapaukset liittyy jollain tavalla aina kouluun/opiskeluun:
- Kerran peruskoulun ala-asteella kun oli koulukuvauksen jälkeen arkki niitä pienen postimerkin kokoisia tarrakuvia , joita oli tarkoitus vaihtaa toisten kanssa ja huomasin että oma arkkini jäi ihan täydeksi.
- Kauppaoppilaitoksessa kun suomen kielen opettaja, sellanen päsmäröivä ilman mitään tilannetajua tai intuitiota vailla oleva akka, pakotti lukuvuoden aluksi luokan eteen kertomaan itsestään. Sain jotain kaikisteltuakin, mutta ämmä alkoi tivata että mitä teen iltaisin, "tietty hurvittelen vaan kaverien kanssa" tms. Kiusaamisenhaluinen pissisluokka, tällaisia 1980-luvun lopun, 1990-luvun alun maalaisia purjehduskenkä-levisperse juppeja, vain virnuili.
- Samassa paikassa vietin välitunnit eräässä portaikossa, jota käytettiin vähän, ettei kukaan näkisi että olen aina yksin. Seisoin sellaisessa asennossa, missä näytin että olis kipuamassa portaita siltä varalta että joku tulee.
- Huomattavasti myöhemmin opiskellessani korkeakoulussa menin aina ruokatunniksi kaupungille syömään kun en pystynyt istumaan yksikseni ruokalassa. Oppilaitos oli sen verran syrjässä että tuli aika kiire ja rahaakin kului, mutta enhän voinut olla syömättäkään.
Sama juttu tuon syömisen kanssa.En vaan pystynyt menemään yksin syömään ja vaikka joskus pari kertaa meninkin niin ei se ruoka oikein maittanut.Tuli vaan paha olo ja rupesi ahdistamaan koko tilanne. Sen jälkeen, kun mukamas kaverini jättivät minut tylysti yksin syömään, eivätkä viitsineet sitä yhtä minuuttia odottaa ajattelin, että nyt riitttää. Muutenkin ruokailut olivat aina jotain ihme touhua. Toiset varasivat paikkoja kamuilleen.Milloin mikäkin paikka oli varattu ja ikinä nämä ihanat kaverini eivät tulleet viereeni istumaan jos olin jo edeltä mennyt ruokalaan. Itse kuitenkin aina änkesin heidän pöytäänsä.
Sitten ajattelin, että tämä touhu saa nyt riittää ja en mennyt enää syömään. Nälkä oli pienenpi paha kuin tämä jatkuva ruokailushow. Ruokailut meni omenaa järsiessä, ei ainakaan ollut lihomisen pelkoa. Älytöntä pelleilyä, viimeksi alakoulussa syötiin vielä kunnolla ja ilman mitään ylimääräistä paikkojen vaihtelua.
Juuri tuo, kun ihmiset nousevat pöydästä, kun näkevät jonkun muun kaverin jossain muussa pöydässä, on kaiken huippu. Jäädä siihen sitten yksin istumaan.
Huonon talouteni takia, en pysty ostamaan edes uusia vaatteita, joilla voisin levennellä. Alan jättämään enemmän ja enemmän paikkoja, joissa arvostellaan vaatteita ja kenkiä. Kaiken huippu oli, kun yksi nainen sanoi vähän aikaa sitten, että haluaisi minut johonkin muodonmuutoskurssille.
Niin naiset sanovat aina, että nainen saa pukeutua miten haluaa (lutkamarssi), mutta sitten, jos joku ei pukeudu aivan viimeisimmän muodin mukaan, niin ei siittäkään tykätä.
En tiedä olenko koskaan sen erityisemmin osannut hävetä yksinäisyyttäni..
Mutta kaikkein pahimmilta se tuntui silloin kun tajusin ihastuneeni. Ihastuksen kohdehan oli jotakuinkin niin saavuttamaton kuin olla voi.. Eikä sekään sinänsä, mutta se kokemus sai ymmärtämään yhtä jos toistakin omasta tilanteesta. Tajusin sellaisia asioita, kuten miksi ylipäätään olisi kiva jos olisi joku joka ymmärtäisi minua ihmisenä. Tai se että vaiva joka oli seuraillut minua oikeastaan koko elämäni ajan, oli nimeltään yksinäisyys.
Tuolloin pelkäsin kovin, että yksinäisyyteni johtuisi nimenomaan siitä etten ollut tavannut ketään sopivaa. Ja kun sehän ei johtunut ihan siitä etten olisi ketään koskaan tavannut, niin aika pian mieleni ynnäili että kaikista tapaamistani ihmisistä sopivia oli tarkalleen 0%, tuollaisella luvullahan on aivan sama miten isoilla luvuilla sitä kertoo, lopputulos on aina 0. No, tottakai sitten yritin löytää jonkinlaista optimismiä ja yrittää kuitenkin. Vaikeaa se on kuitenkin ollut. Ja valitettavasti olen edelleen yksin, vaikka siitä on jo vuosia.
Koulussa kun pitää valita parit. Jään aina yksin istumaan.
Samanlaisia kokemuksia. Kun pelattiin koripalloa, minut valittiin/haluttiin toiseksi viimeisenä joukkueisiin. Opettajan simputusta, että joukkueet valitaan tällä tavoin. Rikollista suorastaan!
Minutkin valittiin aina viimeisenä joukkueeseen, vaikka en ollut läheskään huonoin pelaaja. Olin vain niin epäsuosittu.
Se tunnelma siellä voimistelusalissa, jossa myös pelattiin koripalloa, oli ankea. En muista, kuinka usein "koripallosimputusta" oli, ainakin muutaman kerran talvisaikaan.Pelko, että koska se voimistelunopettaja sanoo, että nyt pelataan, Onnistuin kerran hädissäni heittämään pallon omaan koriinkin, Tytöillä oli hauskaa pitkän aikaa. En tiennyt koskaan, missä mennään pallopeleissä.
Lukuaineissa olin loistava.
Me, jotka tässä keskustelemme, olemme kavereita myös, Ainakin ymmärrämme toistemme yksinäisyyttä. Kun olin naimisissa, oli silloin myös yksinäinen. Oleskelimme mieheni kanssa eri huoneissa. Ei ollut paljon juteltavaa. Juhlapyhät lisäsivät yksinäisyyden tunnetta perheessä.
Niin, se on kiva tunne, kun edes joku ymmärtää. Monet viestit ovat aivan kuin omasta elämästä. Kukaan ei sitten "todellisessa" elämässä mitään ymmärräkään. Ei ole sattunut sellaista ihmistä kohdalle ja ne harvat ovat jo kaukana, muuttaneet muualle. Olisi kiva tavata teidän kaltaisia ihmisiä, joille nämä aiheet ovat tuttuja. Ettei tarvitsisi joutua todella sosiaalisten tai yltiö positiivisten joukkoon. Liian pitkä välimatka, ei siinä ainakaan yleensä mitään syvällistä ystävyyssuhdetta synny.
Niitä hetkiä on monta elämän varrelta.
Yksi sellainen oli Millenium. Olin sen yksin kotona, isäni oli äitipuoleni ja hänen tyttärien kanssa juhlimassa, ja minun ns. kaverini oli kaikki kutsuttu yhden tytön bileisiin. Yksi kysyi tältä tytöltä, että saisinko minä tulla mutta vastaus oli jyrkkä ei. Niinpä olin yksin.
Yhden vaiheen elämästäni asuin pienkerrostalossa, jonka jokaisessa kahdeksassa asunnossa asui nuoria ihmisiä. Olin tutustunut kahteen heistä, ja jokaisessa asunnossa tuntui olevan elämää, paitsi minun yksiössäni. Yhtenä lauantai-iltana tulin töistä ja ensin minua vastaan tuli poika johon olin ihastunut, hänellä oli uusi tyttö kainalossa. Sitten tuli tyttö, johon olin tutustunut, poikaystävän kanssa jonka kanssa hän olikin palannut yhteen. Sitten vielä oli juhlat yhdessä asunnossa. Minua ei kotonani odottanut kukaan. Sellaista pohjatonta surua en muista tunteneeni montaa kertaa.
Sen jälkeen on ollut monta tilannetta, kuinka ympärillä ihmiset juhlii synttäreitä, häitä, pikkujouluja, ristiäisiä, nimipäiviäänkin - ilman minua. Olen ollut kuuntelemassa leikkipuistossa muiden äitien edellisiltaisista juhlista. Olen lukemattomat kerrat lukenut Facebookista kuinka jollain on ollut ihanat, kaverien järjestämät kolmekymppiset tai polttarit.
Minulla on aviomies, mutta olen aina kaivannut naispuolisia ystäviä niitä koskaan saamatta.
"Yksi kysyi tältä tytöltä, ett saisinko minä tulla, mutta vastaus oli jyrkkä ei" Olipa ilkeä tilanne. Jouduit jopa toisen ihmisen kautta kerjäämään, pääsisitkö mukaan. Se, joka siellä päätti, ettet pääsisi mukaan oli paskapää.
Kokemuksesta tiedän, että nuorena tuollaiset asiat ottaa vakavammin. Nuoruudesta on jo aikaa---
"Milloin häpesitte itseänne ja yksinäisyyttänne suunnattomasti?"
En koskaan enkä aio sitä tehdäkään.
Yksinäisimmät hetkeni ovat: oma syntymäpäivä, isänpäivä, joulu, uusivuosi ja tietenkin ystävänpäivä, muuten en pahemmin tuhlaa energiaani asian miettimiseen, kun ei sille enää voi mitään.
Joulussa on se, että tulee hyvää ohjelmaa telkkarista, mutta pääsiäispyhät ovat pitkäveteisiä
Isää minulla ei ollut, eikä isänpäiviä vietetty silloin, kun minä kävin koulua. Ei tarvinnut piirtää isälle korttia - isälle, josta en edes ollut nähnyt valokuvaa. Hän oli naapurimaassa tai vaikka missä.Tapasin hänet aikuisena.
yksinäisimpiä ja vaikeimpia ovat pyhät ja viikonloput. Ei ketään johon ottaa yhteyttä tai ketään, joka ottaisi yhteyttä. Töissä ennen pyhiä porukat kyselee toisiltaan, mitä meinaat tehdä ja aina on vaikka mitä perhe/kaverisuunnitelmia. Minä vaan tyydyn sanomaan, että kotona minä varmaankin olen.
Vielä vaikeampaa tästä yksinäisyydestä tekee se, että en oikein osaa/uskalla mennä mihinkään yksin. Elämä on hajottanut niin, että kun yrittää mennä johonkin, tulee tunne, että minulla ei ole oikeutta mennä sinne. Olen kyllä yrittänyt harjoitella, kaupat ja muut arkipäivän jutut sujuvat, mutta vapaa-ajan vietto ei. Viime kesänä kävin kerran lähiterassilla, teki mieli juosta kesken juoman pois - tuli niin paha olo yksin istuessa. Ehkä minä tämän ongelman vielä joskus selätän, en tiedä. Ikääkin kun alkaa olla jo lähemmäs 50.
Olenkin miettinyt viimeaikoina paljon sitä, että olenko liian kiltti. Olen joutunut luopumaan jokaisesta ihmisestä, jonka olen tavannut. Aina sama kaava: heillä on joku ongelma, johon tarvitsevat apua/tukea ja kun heillä on asiat paremmin, ei minun olemassaolollani ole enää mitään väliä. Joka kerta aina uskon, että tämä ihminen ei ole sellainen, mutta on sitten ollutkin. Pelottaa jo tavatakaan ihmisiä, saati päästää lähelle, kun tulos on aina se, ettei musta välitetäkään oikeasti, käytetään vaan hyväksi. Ehkä pitäisi ruveta "pahikseksi"...