Olen jo melkein 30, opiskellut paljon erilaista ja tajunnut muutaman viime vuoden aikana, että jos haluan saada vakituisen työpaikan, lienee opettajaksi ryhtyminen ainoa mahdollisuus. Opetettava aine - tai yksi niistä - tulisi olemaan äidinkieli. Kutsumusta minulla ei kuitenkaan ole, mutta kapinahenkeä sitäkin enemmän. Inhoan yhä koulua niin kuin olen aina inhonnut, mutta oppilaiden kanssa uskon tulevani hyvin toimeen ja oikeastaan koko opettajaksi ryhtymisen ajatus saikin alkunsa useamman ihmisen ohjailun tuloksena. Heidän mielestään sopisin opettajaksi ja olisin pidetty ja pelätty.
Kaikenlainen psykologinen tai kasvatustieteellinen lätinä lähinnä vituttaa (psykologiaa olen opiskellut laudaturin verran ja kasvatustiedettäkin vähän) ja tehokkaimpana opetusmenetelmänä pidän perinteistä skinneriläistä palkkion ja rangaistuksen menetelmää, joka on omalla kohdallani toiminut tehoikkaimmin.
Kannattakohan minun edes harkita opettajan uraa? Itse opetustyöstä uskon selviäväni, mutta ajaako koulumaailma minut muuten loppuu jos koen sen vastenmieliseksi? Erityisen mielelläni kuulisin sellaisten miesopettajien vastauksia, jotka ovat tehneet elämässään muutakin kuin opetustyötä.
Kaikenlainen psykologinen tai kasvatustieteellinen lätinä lähinnä vituttaa (psykologiaa olen opiskellut laudaturin verran ja kasvatustiedettäkin vähän) ja tehokkaimpana opetusmenetelmänä pidän perinteistä skinneriläistä palkkion ja rangaistuksen menetelmää, joka on omalla kohdallani toiminut tehoikkaimmin.
Kannattakohan minun edes harkita opettajan uraa? Itse opetustyöstä uskon selviäväni, mutta ajaako koulumaailma minut muuten loppuu jos koen sen vastenmieliseksi? Erityisen mielelläni kuulisin sellaisten miesopettajien vastauksia, jotka ovat tehneet elämässään muutakin kuin opetustyötä.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Voipi ollakin että vanhan kannan metodeilla pärjää, mutta en usko että vanhemmat ja työtoverit sulattavat niitä. Ilman kutsumusta tässä omaa työtäkin tehdään, mutta on kyllä tärkeää että työtovereiden ja vanhempien kanssa tulee toimeen jotta ei ole heti heittopussina. voihan sitä kokeilla,mutta täytyy tuntea vastuunsa jotta ei pilaa lapsia ja anna samanlaisia tuntemuksia kuin sinulle ilmeisesti koulunkäynnistäsi on jäänyt.
"mutta on kyllä tärkeää että työtovereiden ja vanhempien kanssa tulee toimeen jotta ei ole heti heittopussina."
En tiedä lopullista totuutta, mutta omana kouluaikanani suosituimpia erityisesti poikien keskuudessa olivat tiukat, armottomat ja hienovaraisesti vittuilevat miesopettajat. Ne opettajat jotka yrittivät tehdä tunneistaan mielekkäitä ja viihtyisiä olivat hätää kärsimässä. Kun oppilaita vastassa oli armoton tyranni ja itseään täynnä oleva paskiainen, niin tunnitkin kuluivat kuin siivillä, koska kaikki huomio keskittyi oppimiseen. Ja siellä myös opittiin. Sitä samaa kaipaan yliopistoonkin; vaatimista, vaatimista ja vielä lisää vaatimista. Tämä nykyinen löperötouhu ei ole mistään kotoisin.
Maailma muuttuu, ja nykyisin armottoman tiukka opettaja saa helposti kenkää kun vanhemmat eivät kestä että joku heidän lutusta kullanmuruaan kiusaa jopa läksyjen antamisella. Että kannattaa hiukan harkita kestääkö sitä valitusten määrää joka tuolla systeemillä tulee sinuun kohdistumaan, joudut varmasti rehtorin ja koulutoimenjohtajan, kenties koululautakunnankin puhutteluun, saat varoituksia ja lopulta potkut työstäsi. Nykyisin kun koulussa ei saa vaatia lapsilta juuri mitään...
Kyl vaan mä vaadin ja paljon. Mä en siedä häiriköintiäkään enkä epäile antaa sanktioita.
"Kyl vaan mä vaadin ja paljon. Mä en siedä häiriköintiäkään enkä epäile antaa sanktioita."
Näin sen mielestäni pitää ollakin. Pahimpia tunteja olivat sellaiset, joilla opettajan johtajuus petti ja oppilaat tekivät vähän sitä ja vähän tuota ja kuluttivat vain aikaansa. Sellainen on stressaavaa opettajalle mutta myös oppilaille.
Yhtä stressaavaa oli se, että opettaja ei vaatinut sitä, mikä olisi pitänyt vaatia. Muistelen lämmöllä mm. niitä kieltenopettajia, joiden kursseista ei päässyt läpi, jos sanakokeissa tai epäsäännöllisissä verbeissä oli yksikin virhe. Kun opettajan vaatimustason tiesi jo etukäteen, sanat ja verbit asennoitui opettelemaan. Se ei vaatinut keneltäkään ylenmääräisesti töitä, mutta loi opetukseen ja opiskeluun ryhtiä.
En myöskään ymmärrä nykyistä konstruktivismi vouhotusta, jossa ulkoaopettelu nähdään kamalana peikkona. Miten konstruktivistisia oppeja voidaan soveltaa ilman laajaa faktatietoutta?
Oppilaat kyllä jaksavat aina valittaa siitä, että pitää kovaa kuria, laittaa heidät esim. kirjoittamaan kalvolta koulun järjestyssäännöt vihkoon, vaikka ne on jaettu joskus monisteena koulun alussa... Oppilaat ovat sitä mieltä, että sijainen ei ole oikeasti opettaja eikä häntä täydy totella ja hänen tunneillaan saa vain metelöidä. Yllätys onkin, kun sijainen pitää tiukkaa linjaa ja kuria ja raportoi eteenpäin huonosta käytöksestä talon vakituiselle väelle.
Sijaisena monesti joudun pitämään hyvinkin tiukkaa kuria, koska oppilaat tahtovat esittää ja koetella sijaisia, mutta kun juttelen opettajien huoneessa ratkaisuistani muille opettajille, he antavat vain hyvää palautetta, että olen toiminut oikein. Kaikista hirveimmät tunnit ovat olleet valtataistelua siitä, että kuka määrää. Mutta opettajan työtäkin oppii tekemällä sitä, oppilaidet metkut oppii tuntemaan vähitellen, eikä kannata pelästyä, jos joskus menee huonomminkin.
"Oppilaat ovat sitä mieltä, että sijainen ei ole oikeasti opettaja"
Onko se?
"raportoi eteenpäin huonosta käytöksestä talon vakituiselle väelle. "
Pitääkö raportoida, jos pitää kovaa kuria?
"kun juttelen opettajien huoneessa ratkaisuistani muille opettajille, he antavat vain hyvää palautetta, että olen toiminut oikein."
Eri asia, mitä ajattelevat.
"Kaikista hirveimmät tunnit ovat olleet valtataistelua siitä, että kuka määrää."
Tärkeintä olisi pohtia, kuka oppii.
Kyllä sijainen on opettaja siinä missä muutkin. Ainakin oppilaisiin nähden. Ihan yhtälailla sijaista pitää totella kuin ketä tahansa muuta. Minä ainakin vaadin sen.e oikeasti opettaja.
Väittääkö opa, että ratkaisuni kertoa muille opettajille minusta hyvistä ratkaisuistani on väärin ja että he okeasti tahtovat minut pois tuuraamasta ja pitävät minua huonona ihmisenä/opettajana? Tusin kukaan viitsii siellä valehdella kuitenkaan.
"Kyllä sijainen on opettaja siinä missä muutkin. Ainakin oppilaisiin nähden."
Juu, näin ainakin alemmilla luokilla. Toki tuo on oikea asenne, ainakin sellaista pitää "näytellä" oppilaille. Missään tapauksessa sijainen ei ole oikea opettaja noin yleisesti, paitsi ehkä jossain pidemmissä sijaisuuksissa (so. >½ vuotta tai useampia kuukausia kuitenkin), jolloin painaa päälle jo pedagoginen vastuukin.
"Ihan yhtälailla sijaista pitää totella kuin ketä tahansa muuta."
Varmasti, ei siinä mitään. Totteleminen ei välttämättä ehkä ole kuitenkaan se maailman tärkein asia opetuksessa. Se on armeija... ;)
"Minä ainakin vaadin sen.e oikeasti opettaja."
Niin siis kuria?
"ratkaisuni kertoa muille opettajille minusta hyvistä ratkaisuistani on väärin ja että he okeasti tahtovat minut pois tuuraamasta ja pitävät minua huonona ihmisenä/opettajana?"
No ei sentään. Ennemminkin, tuskin juuri ketään kiinnostaa. Ehkä olen turhan kyyninen. Kuitenkin lyhyen sijaisuuden useimmilla opettajilla on tapana käydä "varmuuden vuoksi" sijaisen aikana käymät asiat läpi. Tämäkin toki riippuu sijaisesta ja hänen osaamisestaan, ei siinä mitään. Usein opettajanhuoneessa on hieman skeptinen suhtautuminen sijaisiin, varsinkin jos ovat aivan vieraita. Se on sellaista oman työn tekemistä. Yleensä sijainen on parempi opettajien kannalta, kun hän mukautuu, ei silloin kun hän on liian opettaja. Töissä sitä vaan ollaan. :)
"Tusin kukaan viitsii siellä valehdella kuitenkaan"
No eipä kai. Korkeintaan kaunistella. ;)
..ole erityisopettaja, mutta käänny sellaisen puoleen.
Asenteesi opettamiseen ei mielestäni ole mitenkään kunnioitettava. Pystyt soveltamaan oppimaasi vain oman kokemuksesi pohjalta etkä ainakaan kirjoituksesi perusteella pysty näkemään opetustilanteita laaja-alaisemmin oppilaiden näkökulmasta. Se mitä ja miten olet itse oppinut on vain sinun todellisuutesi. Luokassa sinulla on vastassa 20-35 erilaista todellisuutta ja kaikilla on yhtälainen oikeus ja tarve oppimiseen. Ammattimaisuutta osoittaisi sen sinua vituttavan kasvatustieteen ja psykologian soveltaminen käytännön tilanteisiin niin, että oppilaiden etu toteutuu. Silloin joudut siirtämään syrjään omia angstejasi ja turhaumiasi ja katsomaan oppijoiden etua omasi sijaan.
Arvelen kirjoituksesi pohjalta, että olet saanut opettajaksi ryhtymiseen vinkkejä henkilöiltä, jotka eivät itse ole opettajia. Ehkä sinun kannattaisi hankkia duuni, jossa et olisi kosketuksissa toisiin ihmisiin, joiden tarvitsisi sinua pelätä.
Mitenkäs se Juice aikoinaan lauloi:"Pikku nilkki, pikku nilkki, mieti mitä oikein teet..."
"Arvelen kirjoituksesi pohjalta, että olet saanut opettajaksi ryhtymiseen vinkkejä henkilöiltä, jotka eivät itse ole opettajia."
Juuri päinvastoin. Kaikki suosittelijat ovat olleet opettajia.
"Pystyt soveltamaan oppimaasi vain oman kokemuksesi pohjalta etkä ainakaan kirjoituksesi perusteella pysty näkemään opetustilanteita laaja-alaisemmin oppilaiden näkökulmasta."
Kuka pystyy? Käytännön työssä opettajat turvautuvat heuristiikkoihin, yksinkertaistaviin selityksiin, ja oman mielen teorioihin, joita he sitten testaavat valikoiden eli niille vahvistusta etsien. Tuskin kenenkään opettajan ammatti-identiteetti kestää todellista rehellisyyttä ja reflektointia jo ihan siitäkin syystä, että se veisi aivan hirvittävän paljon energiaa ja aikaa ja häiritsisi käytäntöä. Eikö opettajan työ ole aika paljon käytännön pyörittämistä ja johtamista?
Kaiken lisäksi kasvatustieteellinen paradigmakin näyttää muuttuvan aika-ajoin, mutta jostain kumman syystä laitokset aina luottavat voimassa olevaan näkemykseen kuin vuoreen. Ihmettelen mitä se perään kuulutettu kriittisyys on, kun sen edellytys näyttäisi olevan kriittisyyden hylkääminen.
"Ammattimaisuutta osoittaisi sen sinua vituttavan kasvatustieteen ja psykologian soveltaminen käytännön tilanteisiin niin"
Mitä siitä pitäisi soveltaa käytännön tilanteisiin? Eriäviä näkemyksiä on niin paljon, ettei mitään käytäntöön sovellettavaa synteesiä voi tehdä. Mitä enemmän opiskelee, sitä enemmän oppii teorioiden välisistä ristiriitaisuuksista ja sisäisistä epäjohdonmukaisuuksista. Mitä psykologian osa-aluetta mielestäsi pitäisi soveltaa käytäntöön?
Jos olisin pitkän urani aikana koettanut aina noudattaa kulloinkin voimassa olevaa kasvatustieteellistä menetelmää, olisin joutunut tekemään ainakin kolme eri kuperkeikkaa opetuksessani. Sen sijaan olen päätynyt opettamaan tavalla, jonka tiedän toimivan ja tuottavat yo-kokeissa hyvät tulokset. Siitä on oppilailleni kaikkein eniten hyötyä tulevaisuudessa.
Kasvatustiede on aivan liian hieno nimitys. Ei missään tapauksessa tiede. Otetaan maalaisjärjellä pääteltävissä olevia asioita, annetaan niille hienot nimet ja väännellään yhteen lauseeseen mahtuvaa asiaa kolmen sivun verran hiukan eri lähestymiskulmista. Sokeriksi päälle sirotellaan "selventäviä" kaavioita. Jottei "kehitys" loppuisi (ja työt "tutkijoilta") vaihdetaan tasaisin välein menetelmät päälaelleen.
Käytännön opetustyössä kasvatus"tieteestä" ei ole ollut minulle _koskaan_ _mitään_ hyötyä.
Kasvatustiede on tiedettä, jos tieteenä pitää esim. psykologiaa ja sosiologiaakin. Kovin väärin onnistuu kasvatustieteen ymmärtämään, jos kuvittelee sen palvelevan jotenkin vain ja ainoastaan opetustyötä.
Itse olen kasvatustieteen (tai jos nyt haluat, "tieteen") tutkijana, tutkimuskohteena on yritysten tekemät kaupalliset innovaatiot. En kyllä erityisemmin kuvittelekaan, että tutkimus hyödyttäisi jotakin tavallisen koulun tavallista opettajaa.
Siis edelleen, kyllähän kasvatustiede on aivan muuta kuin pelkkää pedagogioita ja opettajien kouluttamista.
Vai oletko tosiaan sitä mieltä, että oppiminen ei vaikuta ihmisten elämään, urakehityksiin ja yhteiskunnalliseen ympäristöön? Jos vaikuttaa, mihin tieteenalaan sen pitäisi kuulua, jos ei kasvatustieteeseen?
Kasvatustiede tutkii pääosin ilmiötä nimeltä "kasvatus" ja siihen liittyviä "ala"ilmiötä kuten esim. "oppiminen".
Tietysti kasvatustiede voidaan jakaa vielä humattavasti hienovaraisemminkin, esim. kasvatussosiologiaan, -psykologiaan, -filosofiaan, -historiaan jne. Esim. kasvatussosiologian tutkimuskohteena voi sitten olla (ja yleensä onkin) koulu yhteiskunnallisena instituutiona. Kasvatusfilosofia historia voi tarkastella vaikkapa erilaisia vallitsevai näkökulmia ilmiöön nimeltä 'kasvatus'/'oppiminen'. Esim. Sokrateen (Platonin) dialogeja voidaan pitää yhdenlaisena oppimisnäkemyksenä, jolla on jälleen vahva asemansa länsimaisessa koulussa (esim. vaikkapa jossakin Kiinassa näin ei ole, vaan homma on varsin autoritaarista).
Toisaalta oppialan nimi suomeksi on kieltämättä hieman kummallinen, koska esim. englanniksi kyseessä on 'pedagogics' tai 'pedagogy' tai 'education'. Kasvatustieteen suora käännöshän puolestaan olisi englanniksi jotain seuraavan suuntaista: the science of upbringing.
Mutta, kasvatustieteen *menetelmät* juontavat mm. psykologiaan ja sosiologiaan, joiden menetelmät taas ovat varsin usein yhdistelmää kvantitatiivisista ja kvalitatiivisista tutkimusmetodeista, jotka taas ovat siis monen (kaikkien) eri tieteenalan taustalla olevia menetelmällisiä viitekehyksiä - siis erilaisia lähestymistapoja tehdä tutkimusta.
Joo, että sanonpahan vaan että jos ei ole yhtään mitään käsitystä siitä mitä huutelee, niin kannattaisi pitää päänsä kiinni.
On erittäin hyvä huomio, että kasvatustieteen paradigmat muuttuu ihan samassa syklissä kuin muidenkin humanististen epätieteiden. Veikkaan, että tästä konstruktivismista päästään hyvin nopeasti takaisin behaviorismiin. Tarkoitan lähinnä sitä, että esim. matematiikassa ja vieraissa kielissä saman asian uudelleen ja uudelleen toistaminen on kyllä edelleen yksi parhaita tapoja saada oppi perille. Tehokkainta ääntämysharjoitusta on kuorossa toistaminen ja epäsäännölliset verbit oppii nopeiten kirjoittamalla niitä allekain ruutupaperille. Mun mielestä opettaja tarvii paljon enemmän sosiaalista pelisilmää ja keittiöpsykologiaa kuin kasvatustieteen diipadaapateorioita. Avain kysymyksiä on
A. Miten mä hoidan tän jutun, että tää oppimistilanne on noille miellyttävä?
Tällä en tarkoita kivakivaa, vaan sitä, että oppilaat systemaattisesti kokevat miellyttäväksi sen, että he eivät putoa kärryiltä. Kokevat miellyttäväksi sen, että tajuavat, mistä on kyse.
B. Miten mä selitän tän niin, että noi ymmärtää tän?
Oikeestaan tää on sama kuin tossa aassa. Jos oppilaat eivät tajua, niin se ei ole niiden vika. Esim. yläasteen oppisisällöt on kyllä niin palikkatasoa, että ne kyllä tajuaa jokainen noin 6,5 ka kovalevyn omaava nuori.
Mielestäni opettajan funktio ei ole opettaa. Vaan saada oppimista aikaiseksi. Jos sä saat tyydytystä siitä, että sä saat ne oppimaan ne jutut, niin go for it. Hyviä opettajia on niin saatanan erilaisia. Mun mielestä niitä yhdistää selkeys, havainnollistaminen, innostavuus, selkeä auktoriteetti ja VAATIVUUS. Ei mitkään paradigmat ja didaktispedagogiset vittuperse viitekehykset. Suurissa ikäluokissa on meinaan monia todella hyviä opettajia, ja he eivät taatusti opiskelleet konstruktivismi-jargonjargon-reflektiokehä-yliopistossa.
Jep, kuten sanottua ei _mitään_ hyötyä. Kasvatusoppi voisi olla lähempänä totuutta... Sitä olisi kiva vaihdella tasaisin välein. Mutta on toki hienoa varmaan kuvitella tekevänsä jotain tärkeää. Mietiskellä montako enkeliä mahtuu nuppineulan kärkeen tai jotain vastaavaa elintärkeää.
Turha kuvitella sen huödyttävän edes epätavallisen koulun epätavallista opettajaa... En oikein usko kasvatus"tieteen" palvelevan oikeastaan ketään muuta kuin siitä innostuneita ihmisiä (joita ei niin kovin paljoa ole...).
Olen mielissäni, jos tutkimukselle löytyy jokin mielekäs käyttö. Ei ole sitten mennyt aivan hukkaan.
Oppiminen vaikuttaa varmaankin moneen asiaan. Jos opettajien saama siivu kasvatus"tieteestä" on edustava näyte, sanoisin oppimisen tutkimuksen tuloksen olevan hyödytöntä.
Laittaisin oppimisen psykologian haltuun.
...omissa piireissä arvioida tieteenalan tieteellisyyttä ja pätevyyttä ehtolausekkeella, jota kutsumme "vittupääpostulaatiksi". Menee seuraavasti: Jos jokin tutkimusaihe tai ala alkaa tuntua kivalta tai helpolta, se on huttua.
Vittupääpostulaatti on johdettu käytännön kokemuksista, kun muutaman kollegan kanssa havaitsimme pedagogisia suorittaessamme, että jumaliste tämähän on helppoa. Sitten huomasimme, että juttu olikin suurimmaksi osaksi sellaista tekotieteellistettyä hömpötystä, jonka olimme jo ennestään arkijärkemme perusteella päätelleet.
Vittupääpostulaatin täyttävät yllättävän monet yhteiskunta- ja käyttäytymistieteelliset "tieteet".
Kasvatustieteen ymmärtäminen on todella monitahoista. Kun on riittävän kauan tehnyt sitä käytännösä, ymmärtää myös teoriat ja niiden merkityksen. Aivan samalailla kuin lahmän hoidon. Ilmeisesti sinulta puuttuu käytäntö, josat voisit ammentaa itsellesi elämyksiä?