Tilanteeni on aika ahdistava...Onko kellään "kokemusta" abortista ja sitten myöhemmin raskaudesta? Kuullostaa aika hurjalta, tiedän. Varsinkin kun aikaa ei ole kulunut abortista kuin noin 8 kuukautta!! Tarinani "lyhykäisyydessä": Tein abortin alkuvuodesta, jolloin luulin tekeväni oikean ratkaisun. Olin todella väärässä!! Silloinen elämäntilanteeni oli raskas, mieheni ja minun suhteeni oli kriisissä, äidilläni todettu syöpä...olin myös muihin aikoihin juhlinut muiden opiskelijoiden kanssa useampaan kertaan tietämättä olevani raskaana. Pelkäsin mitä alkoholin juontini oli saanut aikaan sikiössä. Lääkäreiden kanssa yritin keskustella alkoholin vaikutuksesta sikiöön, mutta sain vain ilkeitä vastauksia osakseni: "ensimmäiset kuukaudet ovat juuri niitä kriittisiä" "sitä ei kuule kukaan osaa sanoa miten se on vaikuttanut" "minulla ei ole aikaa keskustella näistä asioista sinun kanssasi" Lääkäri kirjoitti jo lähetettä aborttiin kun purskahdin itkuun että en ees vielä tiedä mitä haluan...Ja minä tein abortin. En puolustele tekoani millään, tein virheen, myönnän sen. Kukaan ei ole pystynyt tuomitsemaan ja olemaan minulle niin ilkeä kuin minä itse tämän asian suhteen, eikä pysty. On kuitenkin yritettävä jatkaa elämää.
Tilanteeni on nykyään tämä: Olemme molemmat, minä ja mieheni katuneet alkuvuoden tapahtumia ja päätöstämme(Vaikka minähän se lopullisen päätöksen tein, ei mieheni). Olemme Käyneet keskusteluja ja punnineet suhdettamme moneen otteeseen ja monelta kantilta. Kaikki on nykyään hyvin suhteessamme. Ja niin karulta ja uskomattomalta kuin se kuullostaakin niin kun olen käsitellyt raskauden keskeytystäni ja elänyt sen tuoman syyllisyyden kanssa olen jollakin tapaa ikään kuin alkanut herätä äitiyteen ja siihen mistä kaikesta meninkään luopumaan vapaaehtoisesti. Olen koko kahdeksan kuukautta kaivannut sitä minkä olisin jo voinut saada, jos olisin valinnut toisin.
Tällä hetkellä kuukautiseni ovat myöhässä useamman päivän, mutta vielä ainakaan raskaustesti ei näytä positiivista. Tämä mahdollinen raskauteni ei ollut vahinko. Kuitenkin tunteeni vaihtelevat ilosta suruun, ahdistuksesta häpeään. Takaraivossani jyskyttää edelleen alkuvuodesta tekemäni keskeytys ja syyllisyys. Miten arvioin itseni silloin niin väärin? Olen aina ollut vastuuntuntoinen ja niin sanotusti se "naapurin kiltti tyttö" joka on aina ollut valmis auttamaan muita. Kuitenkin tein tälläisen virheen. Tiedän kuitenkin, että minun on opittava elämään valintani kanssa ja annettava itselle anteeksi (osaksi olen jo antanutkin)...viimeistään siinä vaiheessa jos saan toisen mahdollisuuden äitiyteen. Tiedän, että minusta tulee hyvä äiti ja antaudun ja rakastan lastani sataprosenttisesti...mutta en voi kuitenkaan vielä tässä vaiheessa unohtaa, ehkä en koskaan tekemääni päätöstä.
Aurinkoista syksyä kaikille äideille ja odottajille!
Tilanteeni on nykyään tämä: Olemme molemmat, minä ja mieheni katuneet alkuvuoden tapahtumia ja päätöstämme(Vaikka minähän se lopullisen päätöksen tein, ei mieheni). Olemme Käyneet keskusteluja ja punnineet suhdettamme moneen otteeseen ja monelta kantilta. Kaikki on nykyään hyvin suhteessamme. Ja niin karulta ja uskomattomalta kuin se kuullostaakin niin kun olen käsitellyt raskauden keskeytystäni ja elänyt sen tuoman syyllisyyden kanssa olen jollakin tapaa ikään kuin alkanut herätä äitiyteen ja siihen mistä kaikesta meninkään luopumaan vapaaehtoisesti. Olen koko kahdeksan kuukautta kaivannut sitä minkä olisin jo voinut saada, jos olisin valinnut toisin.
Tällä hetkellä kuukautiseni ovat myöhässä useamman päivän, mutta vielä ainakaan raskaustesti ei näytä positiivista. Tämä mahdollinen raskauteni ei ollut vahinko. Kuitenkin tunteeni vaihtelevat ilosta suruun, ahdistuksesta häpeään. Takaraivossani jyskyttää edelleen alkuvuodesta tekemäni keskeytys ja syyllisyys. Miten arvioin itseni silloin niin väärin? Olen aina ollut vastuuntuntoinen ja niin sanotusti se "naapurin kiltti tyttö" joka on aina ollut valmis auttamaan muita. Kuitenkin tein tälläisen virheen. Tiedän kuitenkin, että minun on opittava elämään valintani kanssa ja annettava itselle anteeksi (osaksi olen jo antanutkin)...viimeistään siinä vaiheessa jos saan toisen mahdollisuuden äitiyteen. Tiedän, että minusta tulee hyvä äiti ja antaudun ja rakastan lastani sataprosenttisesti...mutta en voi kuitenkaan vielä tässä vaiheessa unohtaa, ehkä en koskaan tekemääni päätöstä.
Aurinkoista syksyä kaikille äideille ja odottajille!
Vastaukset 7
Vanhimmat
En nyt osaa muuta sanoa kuin että aurinkoista syksyä myös sinulle!! Ja voimia :) Toivottavasti saisit jutella asiasta ihan kasvotusten jonkun kanssa niin siitä voisi olla suurta apua toipumiseen. Kaikki me teemme virheitä ja toivon mukaan niistä opimme. Onnea myös odotusaikaan (jos plussaat) :)
Joskus elämässä joutuu tekemään kipeitä ratkaisuja, joita jälkeenpäin voi myös katua. Se ei silti tee tekemääsi ratkaisua vääräksi, sillä toimit silloin niin kuin uskot tekeväsi oikein. Eihän enempää voi edes vaatia.
Huomaan, että olet ajatellut asiaa ja kasvanut. Ja ajattele, mikä on ihanampaa kuin että saat nyt uuden mahdollisuuden.
Halauksin,
Annu
todellakin tilanteesi vaikutti tuolloin aika kaoottiselta varmaan, joten tiedän et helposti syylistää itseään ja omia valintoja, mutta silloin toimit noin ja ehkä näit asiat toisella tavalla kuin nyt kun aikaa on kulunut. Tietty sinulla on ollut aikaa katsoa asioitasi nyt, mutta silloin oli tosi kyseessä ja teit niin kuin sinusta tuntui parhaalta. Älä tuomitse itseäsi liikaa ihmisiähän me ollaan ja jokainen erehtyväisiä ja meissä on jokaisessa pikkuvikoja, se tekeekin meistä inhimillisiä. Olisi hyvä surra menetetty sikiö, koska takaisin se ei tule tämä olisi askel johonkin muuhun! Muista, että "kiltti napurin"-tytön ei tarvitse tai pidä miellyttää muita. Koska kuka sinusta pitää huolta (muuta kuin läheiset)?? Rakasta itseäsi sopivasti ja ajattele myös itsekeskeisesti. Mukava kuulla että olette miehesi kanssa keskustelleet se auttaa myös!! ja kannattaa hakea myös joltain ulkopuoliselta apua jos tuntuu ettei pärjää, sekin tarkoittaa sitä että pidät huolta itsestäsi!
jaksamista ja onnea uuden odotukseen jos olet raskaana!
Kiitoksia teille kaikille kolmelle lämpimistä sanoista, ne ovat auttaneet :). Neuvoitte minua myös juttelemaan jonkun ulkopuolisen(ammattiauttajan)kanssa, jonka teinkin heti silloin kun tein tämän keskeytyksen. Siitä en kuitenkaan kokenut olevan älyttömästi hyötyä. Enemmän on ollut apua läheisistä ystävistäni ja miehestäni, joka on jaksanut kuunnella ja ymmärtää. Kuitenkin olen valmis hakemaan apua jos tilanne siltä tuntuu. Tällä hetkellä oloni on kuitenkin jo parempi, niin kuin sanoin olen jo alkanut antamaan ja antanut itselleni anteeksi aika paljon. Näinä kahdeksan kuukauden aikana olen oppinut katsomaan elämää taas hiukan laajemmin, muun muassa äitini sairaus on avannut paljon silmiäni. Elämä on todella liian lyhyt siihen että jumittuu ja syyttää itseään loputtomasti, on opittava antamaan myös omat virheet anteeksi ja jatkettava eteen päin. Vaikka se ei olekkaan aina niin kauhean helppoa.
Lämpimiä ajatuksia myös teille kaikille kolmelle:)
Vuonna 2002 huomasin olevani raskaana (VAHINKO), silloinen poikaystäväni oli heti sitä mieltä että pidetään.. itse olin epävarma. Sitten totuin ajatukseen että minusta tulee äiti, poikaystäväni sitten yht äkkiä päätti että ei sittenkään.. abortti tehtiin kun raskausviikkoja oli tasan 12. Olin pettynyt poikaystävään mutta myös helpottunut, koska olin silloin 17vuotias.
Erosimme puolen vuoden kuluttua, en vain enään pystynyt.
No, aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa yli vuosi sitten, hän sanoi että heti kun itse olen valmis niin yritetään lasta.. Sanoin aluksi että odotellaan jonkun aikaa nyt.. mutta viime lokakuussa päätimme yhdessä että nyt on sen aika.
Marraskuussa tuli vielä menkat, voi että sitä miehen pettymystä, kun en ollutkaan jo raskaana.. Joulukuussa sitten jäi menkat pois.. ja tässä sitä nyt ollaan.. :) Poikamme syntyi 22.8.2004. Eli kaikki nämä tapahtumat ovat kuitenkin tapahtuneet vuoden sisällä, nopeasti etenimme, mutta kaikki tuntuu vieläkin oikealta. Ei riitoja, kaikki on mennyt koko ajan niin hyvin. Hankimme koirankin silloin marraskuussa, vaikka tiesimme että vauva tulee kun tärppää.
Raskausaikana ajattelin sitä edellistä raskautta.. olen loppujen lopuksi tyytyväinen, että silloin tein abortin, koska lapsen isä ei olisi ollut paras mahdollinen. Mutta kyllä se välillä kaivertaa mieltä, mutta se unohtuu, kun katsoo tuota pikkuista. Nyt lapsellani on aivan mielettömän ihana isä.
Mutta sinun kohdallasi se on hyvä, että sinulla on rinnallasi mies joka on myös 'katunut' alkuvuoden tapahtumia, ja haluaa nyt lapsen kanssasi.. ja nyt vielä toivottu raskaus.
Onnea teille!
Olen päätynyt kuusi vuotta sitten aborttiin (VAHINKO). Sen jälkeen eronnut silloisesta avopuolisosta. Minä olen ollut päätöksestäni koko ajan samaa mieltä, että oikein tein. vauva ei olisi saanut hyvää elämää minulta silloin. Nyt 1,5 vuotta uuden miehen kanssa, olemme kolmekymppisiä lähes. Raskaus juuri alkanut ja jo kahden kuukauden aikana yrittämisestä. Olen todella iloinen ja onnellinen. Nyt on juuri oikea hetki. Jännittää vaan että kaikki menee hyvin.. Tää on elämää...
Kiitos kirjoituksestasi. Se antoi paljon ajattelemisen aihetta. Olet joutunut kokemaan suuren "varjon". Älä syyttele itseäsi. Sinä olet hyvä ihminen. Joskus vain tekee tekoja, jotka ovat sen hetken arvion mukaan ainoita mahdollisia. Myöhemmin olosuhteet ja/tai oma henkinen asenne voi kuitenkin muuttua niin, että on enää vaikea "tavoittaa" sitä motivaatiopohjaa, joka aiemmin vallitsi. Uskon, että kirjoituksesi on monelle tärkeä! Ja vielä tärkeämpi olet ihmisenä, läheisillesi. Toivon sinulle kaikkea hyvää!!