Sydän on raskas. Rakastan miestä vaikka en tiedäkään miten meidän käy. Voi olla, ettei hän halua minua mutta ei raaski sanoa sitä suoraan. Enkä halua sitä (vielä) kuullakaan, ajan kanssahan se selviää. Toivon vaan, toivon niin. Hirveän vaikeaa siksi että niin harvoin kohtaa ihmisen joka on hyvä ihminen ja johon rakastuu. Ikää karttuu ja mahdollisuudet vähenevät vuosi vuodelta. Yksin, yksin aina. Tiedän, kukaan ei jaksa kuunnella tällaista ruikuttamista. Väsyttää vaan niin paljon. Pitää vaan jaksaa ja mennä ulos ja kohdata ihmisiä jne jne. Mutta nyt en taida jaksaa. Olen itselleni armollinen ja suren tämän asian läpi. Eikä minun tarvitse jaksaa mitään sen kummempaa kuin raahustaa päivästä toiseen ja pikku hiljaa päästä eteenpäin.
Rakastuminen alkaa ottaa voimille
Vähemmän
6139
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Rakastaminen on raskasta, varsinkin jos se on yksipuolista. Itse rakastin monta vuotta miestä joka ei pystynyt irrottautumaan entisestään, tyhjiä lupauksia ilman tekoja.
Mitä useammin ihastuu, rakastuu, sitä nopeammin ja vähemmin ruhjein pääsee irtautumaan. Ja uusi ihastus odottaa kulman takana, vaikkei tahtoiskaan. Oppii tuntemaan miehen käyttäytymistavan rakkaudeksi kutsutussa leikissä. Kovin ovat samanlaisia jokaikinen uros :)
Kokomus on kova sana, kokemus tekee mestarin, tässäkin lajissa.
Kapulat katuun ja uutta putkeen!
-jep, pitää uskaltaa, eihän voi muuta kuin hävitä...mutta voi voittaa KAIKEN...:)
Ei onnistu meikäläiseltä mutta tosi hyvä että onnistuu joltakin! Tunnen rakastavani niin paljon ja niin todesti. Kerran aikaisemmin olin niin ikään rakastunut mutta jutusta ei tullut mitään ja hyvin pian tapasin toisen joka rakastui palavasti minuun mutta minä olin mukana jutussa vain korviketta saadakseni. Ei johtanut sekään onneen, en rakastanut oikeasti.
Nyt rakastamani mies on juuri eronnut ja saa nähdä miten kauan kestää kunnes hän haluaa uuden suhteen. En halua painostaa häntä vaikka väitänkin ettei hän olisi edes eronnut ellei olisi tutustunut minuun.
Varo eroamassa olevia tai juuri eronneita, henkisesti ovat kiinni vielä edellisessä liitossaan, olet vain laastari ja taloudenhoitaja.
Tuo ei välttämättä ole totta, joidenkin liitto on ollut jo niin pitkään kuollut että henkinen ero on tapahtunut jo aikaa sitten. Mutta siitäkin huolimatta toipumisaika voi olla pitkä ja eronneen kannattaisi aina pysähtyä ja miettiä mitä elämältään haluaa ja jopa kokeilla yksinoloa jos uskaltaa.
Surullista on ettei enää jaksa/halua innolla yrittää eli tutustua uusiin ihmisiin, etsiä ja yrittää luoda kontakteja. Enkä kutsuisi sitä pelkästään mukavuudenhaluksi, kyllähän sen jo tähän ikään mennessä on oppinut ettei mikään tule ilmaiseksi. Nettihaku tuntuu vaan edelleenkin jotenkin luonnottomalta vaikka johan järkikin sanoo että se on nykyaikaa ja täysin ok yhtenä tutustumiskeinona.
Ei pitäisi alistua, ei, vaan koettaa jaksaa vaan yrittää. Mutta totta on myös että pelko ja sitä myöten itsesuojeluvaisto ovat kasvaneet.