Laitoin tämän jo aikaisemmin nuorten palstalle, kun olen vasta 18v. mutta eihän siellä mitään vastausta saanut, haha.
No siis, joo, olen 18v. tyttö, amiksen vikalla vuodella, pari ystävää ja käytän elämäni suurinpiirtein tietokoneen edessä. Kuudennelta luokalta asti olen harrastanut piirtämistä. Yläasteen ajan minua kiusattiin päivittäin vain sen takia, koska hermostun helposti. Joten olihan se sitten pojista kiva katsoa, kun toinen suuttuu helposti ja alkaa väkivaltaiseksi. Tytöt sitten varmaan kiusasivat sen takia, koska en ole "tavallinen" nuori, eli en kuulu siihen harmaaseen massaan.
Noh, nyt viime syksystä lähtien olen ollut aika alamaissa. Se alkoi hiljalleen ja paheni myös koko ajan hiljalleen. En sinänsä tiedä mitään järkevää syytä siihen, miksi tuntuu niin pahalta. Se menee kyllä jossain vaiheessa ohi, mutta sitten, saatan vain istua koneen ääressä tai, no, tehdä ihan mitä vaan eikä mitään erikoista tapahdu ja PAM helvetillinen ahdistus ja inho kaikkea kohtaan. Rinnassa alkaa jyskyttää ja ahdistaa eikä mikään onnistu ja mikään ei myöskään tunnu auttavan.
Minulla on ollut tosi paska itsetunto yläasteelta lähtien, mutta nyt se vain pahenee. Ennen piirtäminen auttoi siihen, kun tuntui pahalta, mutta nykyään kaikki, mitä teen näyttää ihan perseeltä.
Olen myös, varmaan sekin alkanut yläasteen aikana, inhonnut itseäni jo kauan. En vain yksinkertaisesti pidä itsestäni yhtään. En näe itsessäni positiivisia asioita ja sitten, kun yritän kehua itseäni, niin tulee vain sellainen "niin varmaan, senkin narsistinen paska!" olo.
Ja sitten ihmiset kehuu mua. Ne saattaa sanoa "sä oot niin ihana ihminen" ja "sä oot niin hyvä piirtämään" ja tulee vaan sellanen, hei älä viitti. En yhtään ymmärrä sitä, mikä minussa on muka niin "ihanaa". Että kuuntelen ihmisiä? Että olen heille ystävällinen? Jos nuo tekee ihmisestä jotenkin erikoisen ihanan, niin tämä yhteiskunta on kyllä mennyt jo aika syvälle viemäriin.
Kuitenkin, eksyn aiheesta. Tämä, jos tätä nyt masennukseksi voi kutsua, haittaa elämääni. En pysty enää mihinkään ilman, ettei jokin ääni päässäni sanoisi "tuo nyt on ihan täyttä paskaa, miksi edes yrität?". Minulla olisi kohta valmistuminen edessä, mutta pelkään, etten pysty siihenkään ilman, että hajoan palasiksi.
Koulukuraattorilla olen käynyt, yläaste aikoinakin kävin kuraattorilla ja terapeutilla, mutta alkaa niihin usko vähän kaikota, koska joko ne puhuu kuin pienellä lapselle lässyttäen tai sitten ne vaan puhuu vaikka minunhan se pitäisi puhua.
En kestä tätä enää enkä tiedä mitä tehdä. Yksi luokkalaisista sanoi, ettei kukaan muu kuin minä itse voi tälle mitään ja tiedän sen vallan hyvin kyllä, mutta mitä sitten, kun en itsekään pysty asialle mitään? Pitääkö vain jäädä loppuelämäkseen sängynpohjalle?
En tiedä, tuleeko tästä olemaan mitään hyötyä, mutta toivossa on hyvä elää.
No siis, joo, olen 18v. tyttö, amiksen vikalla vuodella, pari ystävää ja käytän elämäni suurinpiirtein tietokoneen edessä. Kuudennelta luokalta asti olen harrastanut piirtämistä. Yläasteen ajan minua kiusattiin päivittäin vain sen takia, koska hermostun helposti. Joten olihan se sitten pojista kiva katsoa, kun toinen suuttuu helposti ja alkaa väkivaltaiseksi. Tytöt sitten varmaan kiusasivat sen takia, koska en ole "tavallinen" nuori, eli en kuulu siihen harmaaseen massaan.
Noh, nyt viime syksystä lähtien olen ollut aika alamaissa. Se alkoi hiljalleen ja paheni myös koko ajan hiljalleen. En sinänsä tiedä mitään järkevää syytä siihen, miksi tuntuu niin pahalta. Se menee kyllä jossain vaiheessa ohi, mutta sitten, saatan vain istua koneen ääressä tai, no, tehdä ihan mitä vaan eikä mitään erikoista tapahdu ja PAM helvetillinen ahdistus ja inho kaikkea kohtaan. Rinnassa alkaa jyskyttää ja ahdistaa eikä mikään onnistu ja mikään ei myöskään tunnu auttavan.
Minulla on ollut tosi paska itsetunto yläasteelta lähtien, mutta nyt se vain pahenee. Ennen piirtäminen auttoi siihen, kun tuntui pahalta, mutta nykyään kaikki, mitä teen näyttää ihan perseeltä.
Olen myös, varmaan sekin alkanut yläasteen aikana, inhonnut itseäni jo kauan. En vain yksinkertaisesti pidä itsestäni yhtään. En näe itsessäni positiivisia asioita ja sitten, kun yritän kehua itseäni, niin tulee vain sellainen "niin varmaan, senkin narsistinen paska!" olo.
Ja sitten ihmiset kehuu mua. Ne saattaa sanoa "sä oot niin ihana ihminen" ja "sä oot niin hyvä piirtämään" ja tulee vaan sellanen, hei älä viitti. En yhtään ymmärrä sitä, mikä minussa on muka niin "ihanaa". Että kuuntelen ihmisiä? Että olen heille ystävällinen? Jos nuo tekee ihmisestä jotenkin erikoisen ihanan, niin tämä yhteiskunta on kyllä mennyt jo aika syvälle viemäriin.
Kuitenkin, eksyn aiheesta. Tämä, jos tätä nyt masennukseksi voi kutsua, haittaa elämääni. En pysty enää mihinkään ilman, ettei jokin ääni päässäni sanoisi "tuo nyt on ihan täyttä paskaa, miksi edes yrität?". Minulla olisi kohta valmistuminen edessä, mutta pelkään, etten pysty siihenkään ilman, että hajoan palasiksi.
Koulukuraattorilla olen käynyt, yläaste aikoinakin kävin kuraattorilla ja terapeutilla, mutta alkaa niihin usko vähän kaikota, koska joko ne puhuu kuin pienellä lapselle lässyttäen tai sitten ne vaan puhuu vaikka minunhan se pitäisi puhua.
En kestä tätä enää enkä tiedä mitä tehdä. Yksi luokkalaisista sanoi, ettei kukaan muu kuin minä itse voi tälle mitään ja tiedän sen vallan hyvin kyllä, mutta mitä sitten, kun en itsekään pysty asialle mitään? Pitääkö vain jäädä loppuelämäkseen sängynpohjalle?
En tiedä, tuleeko tästä olemaan mitään hyötyä, mutta toivossa on hyvä elää.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Moi, sulle on jäänyt varmaan vähän traumoja siitä yläasteella kiusaamisesta. Voisitko käydä niitä asioita jotka sinua painaa läpi vaikka kavereiden tai jonkun terapeutin kanssa. Jos saisit vaikka paremman terapeutin nyt, niissäkin kun on paljon eroja, niinkuin meissä kaikissa ihmisissä.
Sulla sentään on pari ystävää, kaikilla niitä ei ole yhtään.
Yritä vaan hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet, ei kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia ihmisiä ja kuulua siihen harmaaseen massaan niinkuin itse kirjoitit.
Persoonallisuus on ihan hyvä asia ja ehkä olet vielä ylpeä siitä vanhempana.
Älä menetä itsetuntoasi tuollaisten koulukiusaamisten takia, näytä vaan mihin sinä pystyt ja käy koulu loppuun, sitten toivottavast pääset töihin jos et jatka opiskelua.
Onhan noista jutuista kyllä tullut juteltua kavereiden kanssa jo moneen otteeseen, mutta se tuntuu vain lietsoavan pahaa oloa..
Usko alkaa vähän mennä näihin tämän alueen terapeutteihin, tuntuu muutenkin jotenkin inhottavalta vain istua tuolissa ja kertoa itsestään kaikki ihmiselle, josta minä en tiedä mitään. (netti on eri asia)
Usko lakkasi siinä vaiheessa, kun kerroin 14-vuotiaana, että leikin vielä leluilla yms. Alkoivat kohtelemaan kuin mielisairasta...
Juu, siitä olen kyllä ollut ylpeä, että olen pysynyt omana itsenäni ja erilaisena, kuin ne "perus" teinit. Joku saattaisi sanoa, että olen tuhlannut teini-vuoteni, kun istuin kiltisti kotona samalla kun muut olivat ryyppäämässä, polttamassa ties mitä ja nuoleskelemassa. Itse tykkään ajatella, että säilytän vain lapsuuteni niin kauan, kuin pystyn. Koska aikuisia ollaan tässä maailmassa kuitenkin suuremman osan elämästä, sen takia lapsuutta pitää varjella.
Mmmm, töihinkin meno vähän stressaa, kun en yhtään tiedä, mitä haluaisin tehdä.. Sen tiedän, etten halua olla mikään kaupan täti enkä mikään muukaan "perus" työläinen, haluan jotain erilaista, jotain joka on hauskaa ja antaa mahdollisuuksia. Mutta sitten tulee ajatus, että olisihan se varmaan myös kiva elättää itsensä. Niin etten yhtään tiedä, mitä haluan elämältäni..
Sinulla on itseäsi kohtaan syvä viha. Eikä sinua kannustettu kotona ja on sisimpääsi jäänyt rakakuden vajetta. Millainen perhe sinulla on?
Juu, siis on mun äiti kyllä ainaki kannustanu mua aina. Ihan lapsesta asti ja vieläkin. Isään mulla on aika huonot välit, kun ei se oikein mun kanssa tehny mitään siinä tärkeimmässä kasvuiässä. Nyt se näyttää vähän siltä, että yrittää lähestyä vähän, mutta itseä ei tässä vaiheessa enää hirveästi kiinnosta, on vaan jotenkin vaivalloinen olo aina kun jää sen kanssa kahdestaan.
Mulla on sitten vielä kolme sisarusta, kaksi veljeä ja yksi sisko, kaikki vanhempia. Pienenä ne kaikki kyllä aika paljon pilkkasi joka ikistä asiaa, minkä tein ja muistutteli monet vuodet sitten myös kaikista mokauksistani, joita tein kun olin 5v.... Mutta ne kaikki oli silloin siinä iässä, kun kaikki on 5-8 vuotta vanhempia kuin minä. Sisko on vieläkin sellainen, että se vain pilkkaa eikä kannusta, mutta veljillä se on jo laskenut ja ne kehuukin mun pikku raapustuksia. Että siis ei mitenkään erikoinen perhe, ihan normaalia meininkiä, mutta saattaa tosin olla osasyy tuo varhaisiän aikainen pilkkaus sun muu.
Harrastatko mitään liikuntaa? Jos, et niin olisi tärkeä saada hieman hikeä pintaan pari kertaa viikossa. Esim. lenkkeily ja hiihto on hyviä lääkkeitä ja vastapainoa tuolle tietokoneella istumiselle, mikä ei ole hyvä juttu. Voi olla että inhoat sellasta, mutta niistä voi kyllä oppia nauttimaankin.
Sun persoonassa täytyy olla jotain sympaattista, koska monet kuitenkin pitävät sinusta. Älä vain jää murehtimaan menneitä epäonnistumisia, sillä jokainen päivä on aina uusi mahdollisuus. Jokainen ihminen on myös arvokas sellaisenaan, ilman että osaa edes lukea tai kirjoittaa. Itseä pitää muistaa kehua ja ottaa se vastaan. Harvan pää kestää pelkkää itsensä mollaamista. Ymmärrettävästi on vaikea hyväksyä itseä, kun on joutunut kiusattavaksi. Sitä kannattaa alkaa kuitenkin opettelemaan. Pienin askelin eteenpäin. Tärkeintä on suunta, nähdä myös positiivisia asioita, eikä ainoastaan negatiivisia. Olen itse huomannut, että kun soimaan itseäni, asiat tuppaa menemään päin h**vettiä jo pelkästään siksi.
Älä anna pikku asioitten lannistaa, elämä voittaa kyllä..
Niin, onhan tuota kehumista ja posiitiivisesti ajattelemista jo yritetty moneen otteeseen, mutta ei niistä vain tule mitään.. Näyttäisi siltä, että kaiken tämän lisäksi olen myös pessimisti. Osaan löytää hyviä puolia vain muiden asioista ja jos satunkin löytämään jotain hyvää omista asioistani, niin se yleensä tapahtuu silloin, kun asialla ei ole enää merkitystä..
Liikunnan ystävä en siis joo ole. Olen ajatellutkin, että voisi aloittaa kävelyn, kun ei oma kroppakaan miellytä, mutta jokin ääni päässä sanoo, että on tyhmää kävellä ns. "turhaan". Siis eihän se silleen turhaa ole, kun paino laskisi ja terveys parantuisi, mutta olen myös sellainen, joka tarvii tarkan määränpään kaikkeen, joten vain kävely piste A:sta piste B:hen ei tunnu... loogiselta. Ja talviurheiluista en sitten tykkää yhtään.. (on mullaki sitte hieno mieli, kun sotii kehoa vastaan)
Jep. En mäkään jaksa aina olla positiivinen, paremminkin yritän olla realisti / varovaisesti toiveikas. Mulla oli myös tuota samaa, etten noteraannut itseäni mitenkään, mutta pääsin siitä yli. Nyt tuntuu hyvältä, kun osaan arvostaa itseäni. Menin yhessä vaiheessa niin nollille, että oli pakko alkaa ajattelemaan, että kyllä mäkin jotain osaan. Aloinkin sitten tekemään käsillä kaiken näköistä, enkä pelkästään tietokoneella. Jopa telkkarikin sai luvan lähteä.
Hyvä muuten, että olet jo ajatellut kävelyä. Liikunnan ystävä ei tartte olla, mutta jokaisen tarttee tehdä jotain fyysistä. Se jeesaa näissä psyykejutuissa ja on tosi tärkeetä yleisterveyden takia. Nyt on hyvä aloittaa ennenkö painoa kertyy lisää. Pari kertaa viikossa säännöllistä liikuntaa. Määränpää voi olla vaikka painonpudotus. Se ei ole tyhmää.
Tunnen paljon mustasukkaisuutta kokoajan ja en voi ajatella kaikkea hyvää mitä minulla on. en pysty olemaan tyytyväinen, vaikka minulla on kaikki hyvin kotona. Olen myös vihainen usein. Pelkään että minulla tulee olemaan vaikeeta ja että alan esim. viiltelemään. Tarvitsen apua!!
Oletko selvittänyt, mikä tähän mustasukkaisuuteen voi olla syynä?
Vyyhteä kannattaa alkaa purkamaan keskustelemalla. Kun voi pahoin, niin sillon ei ulkonaiset puitteet lohduta.