Kaksijakoinen tunne. Toisaalta haluaisin asua täällä, toisaalta tiedän, että en viihtyisi pitkään.
Lapsuuteni maisema on jollain tavoin särkynyt, kotimökin ikkunat pienentyneet, seinät harmaantuneet. Piha sammaloitunut askelten puutteessa.
Vanhin veljeni, vuosirenkaat kahlinneet askeleet sormin laskettaviksi. Ei enää, ei pysy kuokka eikä kirves kädessä niin pitkään, että voisi iltasella istahtaa rappusille ja katsella päivän aikana suorittamaansa. Tietää hän sen itsekin, pelolla ajattelee päivää, jolloin on laitettava ovelle luuta niin kuin kerran vuosikymmeniä sitten. Silloin sotaa pakoon ja saksalaisia. Nyt mieluimmin karauttaisi hallavalla hevosella.
Itse olen ja olisin vieras, jos tänne asettautuisin. En palannut muiden tavoin evakosta, vain ohikiitävän tuokion viivyn ja katoan taas kaupunkiin. Nytkin. Valmis suunnitelma jopa junan aikataulua myöten.
En paljoa mutta sentään jotain muistan lapsuudestani täällä. Tuokiokuvat sumun keskellä, osa terävinä vain siksi, että toiset ovat kertoneet yksityiskohtia. Muistan pelon ja pajunvarvut. Tarraudun joen lähellä kasvavan pajupensaan varpuihin, olen eksynyt. En tiedä, missä koti on. Pelkään näkkiä, josta äiti on varoittanut. Minä pelkään karhua ja susia. Niistäkin äiti on kertonut. Pelkään niin, että vanhimman sisareni on pakko irrottaa sormeni yksi kerrallaan varvuista, joihin olen tarrautunut.
Toinen muistikuva, pitäisi olla vielä ahdistavampi kuin tuo pelko. Mutta se ei ole sitä.
Isän kanssa veneessä tällä joella. Veneen pohjalla saha, kirves, viikate, hanko ja ehkä vielä joitain muitakin esineitä. Isä sauvoo vähän matkan päässä olevan niittyladon luona rantaan, kiinnittää veneen johonkin. Sitten isä nostaa nuo esineet maihin, kantaa ne ladon seinustalle, kumartuu ja työntää ne yksi kerrallaan kauas lattian alle. Miksi. sitä isä ei kerro. Itse olen liian nuori käsittääkseni teon mielekkyyttä.
Nyt, tosin aivan liian myöhään, osaan laskea asioita yhteen. Tiedän. mitä tämä joki merkitsee minulle. Tämän varrella pystyn rauhoittumaan hetkinä, jolloin lapsuuden muistot saavat yliotteen, ajatukset poukkoilevat hallitsemattomina. Silloin tänne on hyvä tulla. Tälle joelle, Sattaselle.
Lapsuuteni maisema on jollain tavoin särkynyt, kotimökin ikkunat pienentyneet, seinät harmaantuneet. Piha sammaloitunut askelten puutteessa.
Vanhin veljeni, vuosirenkaat kahlinneet askeleet sormin laskettaviksi. Ei enää, ei pysy kuokka eikä kirves kädessä niin pitkään, että voisi iltasella istahtaa rappusille ja katsella päivän aikana suorittamaansa. Tietää hän sen itsekin, pelolla ajattelee päivää, jolloin on laitettava ovelle luuta niin kuin kerran vuosikymmeniä sitten. Silloin sotaa pakoon ja saksalaisia. Nyt mieluimmin karauttaisi hallavalla hevosella.
Itse olen ja olisin vieras, jos tänne asettautuisin. En palannut muiden tavoin evakosta, vain ohikiitävän tuokion viivyn ja katoan taas kaupunkiin. Nytkin. Valmis suunnitelma jopa junan aikataulua myöten.
En paljoa mutta sentään jotain muistan lapsuudestani täällä. Tuokiokuvat sumun keskellä, osa terävinä vain siksi, että toiset ovat kertoneet yksityiskohtia. Muistan pelon ja pajunvarvut. Tarraudun joen lähellä kasvavan pajupensaan varpuihin, olen eksynyt. En tiedä, missä koti on. Pelkään näkkiä, josta äiti on varoittanut. Minä pelkään karhua ja susia. Niistäkin äiti on kertonut. Pelkään niin, että vanhimman sisareni on pakko irrottaa sormeni yksi kerrallaan varvuista, joihin olen tarrautunut.
Toinen muistikuva, pitäisi olla vielä ahdistavampi kuin tuo pelko. Mutta se ei ole sitä.
Isän kanssa veneessä tällä joella. Veneen pohjalla saha, kirves, viikate, hanko ja ehkä vielä joitain muitakin esineitä. Isä sauvoo vähän matkan päässä olevan niittyladon luona rantaan, kiinnittää veneen johonkin. Sitten isä nostaa nuo esineet maihin, kantaa ne ladon seinustalle, kumartuu ja työntää ne yksi kerrallaan kauas lattian alle. Miksi. sitä isä ei kerro. Itse olen liian nuori käsittääkseni teon mielekkyyttä.
Nyt, tosin aivan liian myöhään, osaan laskea asioita yhteen. Tiedän. mitä tämä joki merkitsee minulle. Tämän varrella pystyn rauhoittumaan hetkinä, jolloin lapsuuden muistot saavat yliotteen, ajatukset poukkoilevat hallitsemattomina. Silloin tänne on hyvä tulla. Tälle joelle, Sattaselle.
Vastaukset 7
Vanhimmat
fundsija, miksi et laita profiiliasi esille ja kerro siellä hieman enemmän itsestäsi?
Googlasin Sattasen ja sehän on Lapissa. Kyliä oli joen rannalla. Sielläkö olet käynyt? Oletko siellä siis syntynyt ja kokenut sodan kauhut?
Itse haluaisin aivan järjestelmällisesti unohtaa oman synnyin kotini, koska se tekee niin kipeää. En halua kuunnella enää mitään musiikkia, koska aina tulee mieleen jotain sieltä, mutta silti kirjoista, joku maisemankuvauskin herättää tunteeni tai sitten television maisema kuva.
Kirjoitit sodasta, tai siis...ymmärrän. Minulle on vain kerrottu, että meilläkin piti olla laukut valmiina evakkoon, mutta onneksi tuli rauha. Äitini on myös kertonut, että hän oli yllättänyt jonkun venäläisen heinäladosta, joka oli ollut sitten jonkunaikaa töissäkin, mutta häipynyt sitten.
Sen kyllä muistan itsekkin, kun oli pakko pitää niitä pimennysverhoja iltaisin ja isä varoitti ulkona liikkumisesta, että voi tulla Jääkarhuja??Pimeällä ei saanut olla ulkona.
Vanhempani eivät puhuneet mitään sodasta, paitsi tuo äidin paljastus siitä venäläisestä, mutta olen saanut isän sotapäiväkirjat hänen kuolemansa jälkeen ja sitten äitini kirjeitä hänen siskonsa kanssa serkultani.
Olenhan minä miettinyt, että äitini oli 21-v, kun Talvisota alkoi. Siinä vain nuori vaimo hoiti tilan ja karjan.
Aikanaan me lapsetkin synnyttiin, mutta tilan perijä poika kuoli auto-onnettomuudessa. Surullista, mutta onneksi vanhempani oli kuolleet jo sitä ennen, eikä ole todistamassa, että heidän rakkaudella vaalimansa tila on menossa aivan vieraille, sillä ei meistä kahdesta "mummosta" ole maatalon pitäjäksi.
Aivan kipeää tekee ajatellakin laulua; "koti rannat rakkahat on siellä, mistä suunnan otin Etelään"...."Iltatähtein kimmellyksen myötä, kotihin nyt laitan terveiset, kerron kuinka kouristaapi syöntä"...niitä kun mä täällä muistelen.
Oletko lukenut Päätalon kirjat?
Minäkin googlasin. Jo nimi vihahtaa Lapille ominaiselta kuin Nattaset.
Tää räppi lie saamenkielinen?http://www.youtube.com/watch?v=JvMdEVkstR8
Ollaan vaimon kanssa kierretty Lapin turistipaikoilla, ei meistä luontosamoojiksi edes silloin.
Tämän olen oppinut tietämään; Lapin, Kainuun ja Pohjois-Karjalan maisemat eivät niissä eläneiden mielestä helpolla lähde.
Hieno oli fundsija kirjoituksesi, tunteen voimalla rakennettu.
Itse vain Pohjois-Savon maisemista, mutta minä se olen noihin vaatimattomiin maisemiin iäkseni, poiketen muista sisaruksistani.
Mielikuvitukseni tekee mäennyppylöistä opeita vaaroja, lampi pahainen, josta poikasina ongimme tuntuu muistoissa lähes pyhältä paikalta.
Olipa kaunis kertomus rakkaasta kotiseudusta, mielenkuvia tuli Lapista niistä paikoista joissa olen käynyt.
Lappi oli alkanut asutukseltaan tyhjentymään, siellä täällä oli tyhjillään oleva talo, pihamaa nurmettunut, siellä täällä kauniin punainen horsma kukki pihapiirissä.
Talot kuin painuneet matalaksi mustine ikkuna-aukkoineen, joki jossain lähellä, toimi kulkureittinä ja tietysti myös ruuan suhteen, niistä käyvät etelän kalastajatkin nappaamassa lohia ja muita herkkuja.
Luonto on koskematon puusto matalaa ja hitaasti kasvavaa, tunturin laet avoimia ja laaksoissa suota joiden halki virtaavat voimakkaasti pitkät voimakasvirtaiset joet.
Tuollaisessa rauhassa ja luonnon keskellä kun on lapsuutensa viettänyt jää kauniit kuvat luonnosta ja sen ympäröimästä rauhasta.
Lapsuuden ja vanhuuden aikaväli on pitkä johon mahtuu kaikenlaista sen tietää joka on elänyt kaikenlaisia aikoja, sellaistakin jota ei halua muistaa.
Lapsuuden tanhuat on monellakin ne joita vanhuudessa kaipaa.
Niin minäkin kaipaan, luhtiaitan rappuja, joilla oli mukava istuskella, ja paljon muitakin mielen maisemassa säilyviä muistoja.
Hirsitalo, -navetta ja muutkin piharakennukset, sauna kauempana pihapiiristä.
Kiitos arvostuksestanne, yritin vain " kaataa öljyä laineille" kun keskinäisen torailun tyrskyt ovat velloneet korkeina. Ehkä olen herättänyt joidenkin lapsuuden muistot kertomuksellani. Olen tosiaan syntynyt siellä mutta evakkomatkani on tällä hetkellä Helsinki-vaiheessa.Meidän mökki siellä Sattasjoen varrella säylyi sodan tuhoilta. Myöhemmin lähistöltä löytyi saksalaisen sotilaan jäännökset, todenäköisesti tehnyt it,semurhan. Laukussa kolme polttopulloa, komennettu todennäköisesti tuhoamaan ne kaukana tiestä olevat mökit.
Kun vaimo on Taivalkoskelta,Päätalon kirjat ja ainakin yksi Päätaloviikko on itsestään selvyys.
Jouduin saappaankorkuisena evakkoon, joten sodasta muistona vain kolme lentokonetta, jotka lensivät mökkimme ylitse (todennäköisesti saksalaisia, äiti oli vihainen meidän huiskutettuamme koneille). Pari höökivaunua näin matkalla Rovaniemelle ja ne ruokaa tarjonneet lotat minä muistan.
Itsestäni ei kai ole paljon kertomista, työväenopistossa kirjoittamista harrastavasta eläkeläisukosta.
jatka kuitenkin!
Olen lukenut Päätalon kirjat, ainakin itse niin luulen kun tutkin tuota listaa, ei se elämä
ollut helppoa selkosillakaan.
Minä olen syntynyt Laatokan Karjalassa ja kaksi kertaa olen ollut evakosta josta ensimmäistä en muista ollenkaan, tämä lopullinen evakkoreissu on vain paikka paikoin muistissa.
Olen useaan otteeseen lomaillut Lapissa ja aina on ollut miellyttävä reissu, nyt ei enää uskalla ajatellakaan lähtöä, vaikka eihän aina tarvista patikoimiseen.
Joskus olen tehnyt 'pienen' rikkeen, otin Luonnonpuistosta kelon kyljestä käkkyräisen oksa, se toimii riipusten ja helmien telineenä, joka ilta kun riisun riipukseni tulee mieleen kaunis aurinkoinen lämmin syksy päivä ja etenkin hyvä mieli siitä että rohkenin tehdä tuon 'tempasun'!
Kiitos hyvistä kirjoituksistanne. Koetan näin nostaa ketjua ylöspäin, jospa joku vielä inspiroituisi muistelemaan menneitä.
Näitä lukee mielellään.