Ja sillä ei ole väliä mihin viimeinen matka johtaa. Aivan sama. Mutta aistin ja tiedostan, suorastaan vainuan että se on täysin ovella. Tunnen sen läsnäolon... Ei tässä kauaa mene niin tämä maanpäällinen ahdistus ja umpikujat aukeavat ja ratkeavat ja lopettavat kiduttamisen ja kuristamisen.
Multa vei 5 vuotta jolloin uskalsin suurien ponnistelujen ja vastentahtoisesta pään manipulointi yrityksistäni huolimatta vihjaamalla pyytää apua opiskelijaterveydenhoitajalta. Varasi ajan lääkärille pikimmiten ja käski mennä ens alkuun heti psykologille... Sinnittelin. Psykologille en uskaltanut koskaan mennä. Lääkäri oli sairaslomalla ja aika peruuntui. Suurin ja vaikein ponnistus ikinä tähän mennessä ja mitä siitäkin oli hyötyä? Ei mitään. Maailma on täynnä pakokeinoja. Päihteiden kirjo on valtava ja ne tyydyttää. Auttaa ainakin nukahtamaan. Korjataan että ne auttoi ja tyydytti, ei enää sitäkään. Riskikäyttäytyminen, viha, ahdistus, sulkeutuminen, päättymätön kyynelputous. Ei niitä käsitteinä tarvitse avata. Kyllä nämä jo tiedetään. Nyt on jo 6s vuosi. Päiväni koostuu itsemurhasuunnitelmista. Onko asuntomme tarpeeksi korkealla? Kuolisinko kokonaan jos hyppäisin 4:stä kerroksesta? 3s kerros ei tapa... Toisaalta kylmään kuoleminen on parempi kuin kuumaan. Kehohan tuntee hermoston toiminnan häiriintyessä kylmästä jopa euforiaa. Mikä olisikaan kauniimpaa, kun kaiken sietämättömän helvetin jälkeen tuntea viimeiset onnen hetket, suoranaista euforiaa ja sitten lähtö? Kun toi lumikin nyt tuli maahan... Pitäiskö kirjoittaa testamentti. Tai että lähettää jäähyväiset? Niin kuin kenelle? Tai klassinen yliannostuskin olisi varteenotettava ehkä. Jokseenkin ei sitten ehkä kuitenkaan.
Tai sitten mä koittaisin vihoviimeisen kerran saadakseni apua. Mutta miksi? Mitä siitäkään enää seuraa? Pitkittynyttä kärsimystä, lääkkeellistä tyydytystä, valheellista elämää, leimautumista. Mitä siitäkin hakee? En kaipaa sääliä. Enkä jaksa edes puhua tai avautua. Mua ei vaan kiinnosta kertoa tätä helvetillistä olotilaa kenellekään. Ehkä mä en ole masentunut millään tasolla, vaan vain tarpeeksi viisas tajutakseni, ettei paikkani ole täällä maailmassa. Luonto korjaa.
Saamarin saamari kun kaikki pimpelipompeli pilipalidaat on kokeiltu. Joku niinki naurettava kun joku vitamiinivaje tai vaikka ne saamarin omega3set. Tai joku harrastus pitäis hankkia. Millä mielenkiinnolla ja jaksamisella. Tai jotain lukemista.. tai taidetta. En ole ikinä jaksanut moista. Hyvähän se olisi, jos saisi mistään mitään irti. Saakeli kun viina ja tupakka ei tunnu nekään enää missään. Jeesusjuttuja mä en tarvi tänne maan päälle. Katotaan sitte mullan alla.
If she cries that first tear, the tears will not stop raining down
Multa vei 5 vuotta jolloin uskalsin suurien ponnistelujen ja vastentahtoisesta pään manipulointi yrityksistäni huolimatta vihjaamalla pyytää apua opiskelijaterveydenhoitajalta. Varasi ajan lääkärille pikimmiten ja käski mennä ens alkuun heti psykologille... Sinnittelin. Psykologille en uskaltanut koskaan mennä. Lääkäri oli sairaslomalla ja aika peruuntui. Suurin ja vaikein ponnistus ikinä tähän mennessä ja mitä siitäkin oli hyötyä? Ei mitään. Maailma on täynnä pakokeinoja. Päihteiden kirjo on valtava ja ne tyydyttää. Auttaa ainakin nukahtamaan. Korjataan että ne auttoi ja tyydytti, ei enää sitäkään. Riskikäyttäytyminen, viha, ahdistus, sulkeutuminen, päättymätön kyynelputous. Ei niitä käsitteinä tarvitse avata. Kyllä nämä jo tiedetään. Nyt on jo 6s vuosi. Päiväni koostuu itsemurhasuunnitelmista. Onko asuntomme tarpeeksi korkealla? Kuolisinko kokonaan jos hyppäisin 4:stä kerroksesta? 3s kerros ei tapa... Toisaalta kylmään kuoleminen on parempi kuin kuumaan. Kehohan tuntee hermoston toiminnan häiriintyessä kylmästä jopa euforiaa. Mikä olisikaan kauniimpaa, kun kaiken sietämättömän helvetin jälkeen tuntea viimeiset onnen hetket, suoranaista euforiaa ja sitten lähtö? Kun toi lumikin nyt tuli maahan... Pitäiskö kirjoittaa testamentti. Tai että lähettää jäähyväiset? Niin kuin kenelle? Tai klassinen yliannostuskin olisi varteenotettava ehkä. Jokseenkin ei sitten ehkä kuitenkaan.
Tai sitten mä koittaisin vihoviimeisen kerran saadakseni apua. Mutta miksi? Mitä siitäkään enää seuraa? Pitkittynyttä kärsimystä, lääkkeellistä tyydytystä, valheellista elämää, leimautumista. Mitä siitäkin hakee? En kaipaa sääliä. Enkä jaksa edes puhua tai avautua. Mua ei vaan kiinnosta kertoa tätä helvetillistä olotilaa kenellekään. Ehkä mä en ole masentunut millään tasolla, vaan vain tarpeeksi viisas tajutakseni, ettei paikkani ole täällä maailmassa. Luonto korjaa.
Saamarin saamari kun kaikki pimpelipompeli pilipalidaat on kokeiltu. Joku niinki naurettava kun joku vitamiinivaje tai vaikka ne saamarin omega3set. Tai joku harrastus pitäis hankkia. Millä mielenkiinnolla ja jaksamisella. Tai jotain lukemista.. tai taidetta. En ole ikinä jaksanut moista. Hyvähän se olisi, jos saisi mistään mitään irti. Saakeli kun viina ja tupakka ei tunnu nekään enää missään. Jeesusjuttuja mä en tarvi tänne maan päälle. Katotaan sitte mullan alla.
If she cries that first tear, the tears will not stop raining down
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tarvitset masennuslääkitystä! Anna itsellesi viimeinen mahdollisuus ja VAADI lääkäriltä saada masennuslääkitys. Venlafaksiini ja Voxra on ainakin hyviä, varmaan monia muitakin.
Olet tosissasi: ei kukaan tuolallaista kirjoittele huvikseen yön hiljaisna tunteina. Kauan olet tuota kokenut. Kun on masentunut, niin jaksa minkään enää tuovan apua. No toisiko se itsemurhakaan sitten? Oletko siitäkään varma? Jeesus-juttuja ei kannata jättää mullan alle. Jos et jaksa nyt uskoa, niin muistan sinua rukouksissani.
Anna kyynelten tulla, kyllä niiden virta lopulla lakkaa.
Kannattaa lotota. Lottovoitto kummasti piristää:) ja jos ei voita menee rahat RAY:lle ja sieltä mielenterveystyöhön. Kaikki voittaa
Lottoaminen.. niin no enemmänkin nettikasinot ovat olleet parasta ajanvietettä. Tosin nekin on syönyt itseni taloudelliseen kuiluun. Kerran kun voittaa, niin sitä uskoo että näin käy toistekin. Vaan eipä käynyt.
Eilinen oli yhtä hel---ttiä. Olin täysin varma että nyt on Sen aika. Eipä uusi päivä tuonut kauniimpia ajatuksia. Joka tapauksessa, 6 v kärsimysten jälkeen ja kaikkien päihteiden, syömishäiriöiden, peliriippuvuuksien ja muiden kautta... Soitin ja varasin itselleni ajan. En tee sitä uudestaan, joten kohtalo ratkaisee nyt mitä on tuleman.
6 vuotta on pitkä aika. Ei siinä varmaan pari päivää rinnalla enää paljoa haittaa?
Siellä voi sitten avautua lääkärille/psykologille.. Minulla työterveyspsykologi antoi jos ei muuta niin toisen katsantokannan ja miettimisen aihetta.