Rakkautta etsiessä

Kiitos... Uskoisin että tämä on sellainen yleispätevä aihe jota jokaisen on hyvä pysähtyä miettimään, omaa käyttäytymistä ja onko itse, toisilta rakkautta vaatiessaan, valmis rakastamaan? Valmis osoittamaan hyväksyntää ja kunnioitusta niitäkin kohtaan, joilta ei ole itse sitä saanut? Ja jos en ole valmis rakastamaan niitä, jotka mielestäni ovat rakkaudettomia, miksi en. Ajattelenko ehkä, että noin rakkaudettomat ihmiset eivät ansaitse kenenkään tai ainakaan minun rakkautta? Ovatko perusteluni elämänmyönteisiä ja päteviä, ovatko ne rakentavia, vai onko ne pelkästään oman rakkaudettomuuteni ja kyvyttömyyteni puolustelua... Tämä on sellainen rakkauden moraaliseen puoleen liittyvä perusasia, jota useinkin olen miettinyt.

Elämä väkisinkin vie kohtaamaan nämä asiat käytännössä, oman epätäydellisyyden... Kiitos sanoistasi.!

"Surullisin silmin se katsoo ja odottaa
että saisi sinussa sijaa,
että alkaisit rakastaa -
niitäkin, jotka eivät mielestäsi
rakasta."


Oi miten sinä näissä sanoissasi hienosti kerrot meille sinun ylevän tyylisi
rakastaa ilman mitään taka-ajatuksia ja kaksinaamaisuutta.

Olen suuri runojesi ihailija ja on todella hienoa, että olet laskeutunut sieltä
norsunluutornistasi tänne maanpinnalle lohduttamaan meitä tietämättömiä
rakkauden tiellä.
Sinä todella osaat ja vielä kun jaat näitä meille niin ainakin minä olen
siitä todella onnellinen.

Kiitos sinulle kovasti tästä ja toivon että kerrot lisää meille
tunteistasi ja ajatuksistasi. :)

( Edellisessä viestissäni tuli jokin häiriö, en tiedä miksi )

ihailija1 kirjoitti:

"Surullisin silmin se katsoo ja odottaa
että saisi sinussa sijaa,
että alkaisit rakastaa -
niitäkin, jotka eivät mielestäsi
rakasta."


Oi miten sinä näissä sanoissasi hienosti kerrot meille sinun ylevän tyylisi
rakastaa ilman mitään taka-ajatuksia ja kaksinaamaisuutta.

Olen suuri runojesi ihailija ja on todella hienoa, että olet laskeutunut sieltä
norsunluutornistasi tänne maanpinnalle lohduttamaan meitä tietämättömiä
rakkauden tiellä.
Sinä todella osaat ja vielä kun jaat näitä meille niin ainakin minä olen
siitä todella onnellinen.

Kiitos sinulle kovasti tästä ja toivon että kerrot lisää meille
tunteistasi ja ajatuksistasi. :)

( Edellisessä viestissäni tuli jokin häiriö, en tiedä miksi )

Häh? Lyötkö sä vai silitätkö? Vai silitätkö vain kovaa *kiusii* :))

Tuossa oli niin monta rivienväliä, että menin ihan sekaisin :) Miten niin "meni" ajattelee Ihailija1. Aivan oikein...

ihailija1 kirjoitti:

"Surullisin silmin se katsoo ja odottaa
että saisi sinussa sijaa,
että alkaisit rakastaa -
niitäkin, jotka eivät mielestäsi
rakasta."


Oi miten sinä näissä sanoissasi hienosti kerrot meille sinun ylevän tyylisi
rakastaa ilman mitään taka-ajatuksia ja kaksinaamaisuutta.

Olen suuri runojesi ihailija ja on todella hienoa, että olet laskeutunut sieltä
norsunluutornistasi tänne maanpinnalle lohduttamaan meitä tietämättömiä
rakkauden tiellä.
Sinä todella osaat ja vielä kun jaat näitä meille niin ainakin minä olen
siitä todella onnellinen.

Kiitos sinulle kovasti tästä ja toivon että kerrot lisää meille
tunteistasi ja ajatuksistasi. :)

( Edellisessä viestissäni tuli jokin häiriö, en tiedä miksi )

Kirjoitetussa tekstissä kun on se puoli että äänenpainoja ja -sävyjä ei kuule, puhujan elekielestä puhumattakaan, ne kuvittelee. Kovin usein omien ennakkokäsitystensä ja mielialojensa pohjalta. Niin lukija ei tiedä (tai jokainen tietää tavallaan, kuka mitenkin) onko runon sävy muiden yläpuolelle asettuvaa opettajamaisuutta tai jotain muuta. Enpä minäkään täysin tiedä kommenttisi sävyä ja sen takana olevia ajatuksia ja motiiveja. Tyyli tosin näyttää sarkastiselta joten siitä voi jotain päätellä. :)

Runon inspiraatioon vaikuttivat tietyt tilanteet, mutta ei minulla kirjoittaessani ollut kohdehenkilöä, johon runo kohdistuisi. Vaikka runo on sinä-muotoon kirjoitettu se on enemmänkin yleistä pohdiskeluani aiheesta, ja surua siitä, että tällaisia me ihmiset olemme. Samaa aihetta olen pohtinut monissakin runoissani. Tässä runossa on minähenkilö eli puhujahenkilö ja sinähenkilö eli kohde jolle puhutaan, mutta se on tekninen tapa asioiden ilmaisuun. Löydän itseäni runon puhujaäänessä sekä kohteessa.

Jos jokainen ihmissuhde ja kohtaaminen on mahdollisuus rakastaa, niin eiköhän se niin ole, todellisuudessa, että kovin usein me ne mahdollisuudet hukkaamme? Kuka mihinkin loukkaantumisen tunteeseen, pikkumaisuuteen, oman itsensä puolusteluun ja tekosyihin?

En löytänyt arvostelustasi paljonkaan itse runoon kohdistuvaa, tuntuu että mielenkiintosi on enemmän runon kirjoittajassa kuin runossa, mutta mikäs siinä, ja toki, onhan jokainen runo tekijänsä tuote. Norsunluutornissa tai ei, mutta minä ainakin tarvitsen rakkautta, joka ei syytä - ja oman luontaisen kovuuteni ja itsekkyyteni murtumista. Elämä itsessään on aina joskus syytös osoittaessaan että olen tehnyt väärin ja itsekkäitä valintoja ja mitä seurauksia siitä on ollut, mutta rakkauden varassa nekin "syytökset" jaksaa kohdata ja toivottavasti otan opiksi ja saan kasvaa.

Tuskinpa kenenkään onni minun runoista (tai sinun kommenteista) on kiinni, mutta kiva että saadaan tällä samalla pallolla tallustella ja toisiltamme ehkä jotakin oppia...

Minulle kommenttisi kertoo ainakin sen, että runoni vaikuttaa liian "opettavaiselta" ja ymmärrän, että voi jonkun mielestä tuntua ylimieliseltäkin. Paremmin en osannut kirjoittaa. Ja sen tiedän, että en kuvitellut enkä kuvittele olevani kenenkään yläpuolella. Toivottavasti minunkin vajavaisille ja epätäydellisille runoille on täällä tilaa...

Jatketaan runoilua ja rakkauden opettelua...