HOC EST CORPUS MEUM
”Tunnustakaamme”, sanoi Zwingli, ”ykseytemme kaikissa asioissa, joissa todella olemme yksimielisiä, ja muutoin muistakaamme, että olemme veljiä. Kirkkojen välillä ei ikinä tule rauhaa, jos ei toisarvoisissa asioissa voi olla eri mielipiteitä, kun kuitenkin pidetään kiinni siitä tärkeästä opista, että pelastuminen tapahtuu uskon kautta. Tämähän on itse asiassa kristillisen ykseyden oikea perustus.”
”Kyllä! Kyllä!” huudahti maakreivi, ”te olette yksimielisiä. Antakaa sitten todistus ykseydestänne ja tunnustakaa toisenne veljiksi.”
”Maan päällä ei ole toisia ihmisiä, joiden kanssa mieluummin olisin yksimielinen kuin teidän kanssanne”, sanoi Zwingli samalla kun hän lähestyi wittenbergiläisiä opettajia, ja tähän yhtyivät Oecolampadius, Bucer ja Hedio.
”Tunnustakaa toisenne veljiksi”, lausui toistamiseen maakreivi. Kaikkien sydämen olivat liikuttuneita: hajaannuksen henki oli väistymässä. Kyynelehtien meni Zwingli ruhtinaan, hovimiesten ja teologien katsellessa – näin kertoo Luther – kohti Lutheria ja ojensi tälle kätensä. Uskonpuhdistuksen kaksi kirkkoa olivat yhdistymässä ja pitkälliset kiistat olivat tukahtumassa kehtoonsa. Mutta Luther työnsi pois tarjotun käden. ”Teillä on eri henki kuin meillä”, hän sanoi.
Sveitsiläiset hätkähtivät kuullessaan lausutut sanat aivan kuin olisivat saaneet sähköiskun. He tunsivat pistoksen sydämissään joka kerta kun Luther toisti sanat, ja kuten hän itse kertoo, hän toisti ne monta kertaa.
Wittenbergiläiset neuvottelivat nyt hetken keskenään. Siinä vakaumuksessa, että heidän erityinen näkemyksensä ehtoollisesta oli oleellinen autuuden asiassa, pitivät he kaikkien niiden, jotka hylkäsivät tämän mielipiteen, olevan uskon alueen ulkopuolella. ”Mikä hulluus!” sanoi Melanchton, --- ”he tuomitsevat meidät ja haluavat kuitenkin, että pitäisimme heitä veljinä.” ”Miten oikukasta” lisäsi Brenz, ”vasta he syyttivät meitä leipäjumalan palvelijoiksi ja nyt he yrittävät sopia kanssamme.”
Lopulta wittenbergiläiset sanoivat avoimesti Zwinglille ja hänen ystävilleen: ”Te ette kuulu kristillisen kirkon yhteyteen. Me emme voi tunnustaa teitä veljiksi”.
- - -
”Me taas”, sanoi Luther, ”selitämme vielä kerran, että omattuntomme estävät meitä tunnustamasta teitä veljiksemme.” ”Minua hämmästyttää kovin”, jatkoi Luther, ”että te haluatte pitää minua veljenänne. Se osoittaa selvästi, että te ette paljoa perusta opistanne.”
(1500-luvun uskonpuhdistuksen historia)
”Tunnustakaamme”, sanoi Zwingli, ”ykseytemme kaikissa asioissa, joissa todella olemme yksimielisiä, ja muutoin muistakaamme, että olemme veljiä. Kirkkojen välillä ei ikinä tule rauhaa, jos ei toisarvoisissa asioissa voi olla eri mielipiteitä, kun kuitenkin pidetään kiinni siitä tärkeästä opista, että pelastuminen tapahtuu uskon kautta. Tämähän on itse asiassa kristillisen ykseyden oikea perustus.”
”Kyllä! Kyllä!” huudahti maakreivi, ”te olette yksimielisiä. Antakaa sitten todistus ykseydestänne ja tunnustakaa toisenne veljiksi.”
”Maan päällä ei ole toisia ihmisiä, joiden kanssa mieluummin olisin yksimielinen kuin teidän kanssanne”, sanoi Zwingli samalla kun hän lähestyi wittenbergiläisiä opettajia, ja tähän yhtyivät Oecolampadius, Bucer ja Hedio.
”Tunnustakaa toisenne veljiksi”, lausui toistamiseen maakreivi. Kaikkien sydämen olivat liikuttuneita: hajaannuksen henki oli väistymässä. Kyynelehtien meni Zwingli ruhtinaan, hovimiesten ja teologien katsellessa – näin kertoo Luther – kohti Lutheria ja ojensi tälle kätensä. Uskonpuhdistuksen kaksi kirkkoa olivat yhdistymässä ja pitkälliset kiistat olivat tukahtumassa kehtoonsa. Mutta Luther työnsi pois tarjotun käden. ”Teillä on eri henki kuin meillä”, hän sanoi.
Sveitsiläiset hätkähtivät kuullessaan lausutut sanat aivan kuin olisivat saaneet sähköiskun. He tunsivat pistoksen sydämissään joka kerta kun Luther toisti sanat, ja kuten hän itse kertoo, hän toisti ne monta kertaa.
Wittenbergiläiset neuvottelivat nyt hetken keskenään. Siinä vakaumuksessa, että heidän erityinen näkemyksensä ehtoollisesta oli oleellinen autuuden asiassa, pitivät he kaikkien niiden, jotka hylkäsivät tämän mielipiteen, olevan uskon alueen ulkopuolella. ”Mikä hulluus!” sanoi Melanchton, --- ”he tuomitsevat meidät ja haluavat kuitenkin, että pitäisimme heitä veljinä.” ”Miten oikukasta” lisäsi Brenz, ”vasta he syyttivät meitä leipäjumalan palvelijoiksi ja nyt he yrittävät sopia kanssamme.”
Lopulta wittenbergiläiset sanoivat avoimesti Zwinglille ja hänen ystävilleen: ”Te ette kuulu kristillisen kirkon yhteyteen. Me emme voi tunnustaa teitä veljiksi”.
- - -
”Me taas”, sanoi Luther, ”selitämme vielä kerran, että omattuntomme estävät meitä tunnustamasta teitä veljiksemme.” ”Minua hämmästyttää kovin”, jatkoi Luther, ”että te haluatte pitää minua veljenänne. Se osoittaa selvästi, että te ette paljoa perusta opistanne.”
(1500-luvun uskonpuhdistuksen historia)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.