Siinäpä se, ollaan vapaaehtoisesti yksilapsisia. Tuo muru on vasta vauva, mutta olemme jo ennen raskautta päättäneet, että teemme vain yhden. Ja sitten, kun raskausaikana oli todella vaikea, päätös syveni entisestään. Olemmekin puhuneet tästä päätöksestä ihan avoimesti sukulaisille ja kavereille. Lähinnä sen takia, että välttyisimme "no, koskas seuraava?" kyseilyiltä jatkossa. Kukaan ei kuitenkaan tunnu uskovan meitä. Koko ajan kuulee: "kyllä teiän mieli vielä muuttuu" "kyllä teiän pitää tehdä vielä poika" jne. naurahduksia, kun aiheesta puhutaan. Ei ehkä pitäisi välittää, mutta välillä ärsyttää, kun valintamme tuntuu olevan jotenkin typerä ja väärä muiden mielestä.
Mitä väärää yksilapsisuudessa on? Ja miksi meidän pitäisi perustella tai puolustella valintamme sukulaisille?
Mitä väärää yksilapsisuudessa on? Ja miksi meidän pitäisi perustella tai puolustella valintamme sukulaisille?
Vastaukset 13
Vanhimmat
No meillä on noita lapsia kaksi, että asia ei nyt oikein ole sama kun sulla. Mutta mutta meillekkin satelee näitä "no kyllä vielä kolmas, iltatähti ja kyllähän sitä nyt yksi vielä tulee jne." Me ollaan saatu lapset alle kolmekymppisinä ja heillä on 2-vuotta ikäeroa. Nyt he ovat jo teinejä ja mäkin ehtoopuolella täs lastenteossa, mut siit huolimatta ..:(
Itse olen ainokainen ja ei se mulle ainakaan ole mikään ongelma ollut.
Minusta tuntuu et ainakin omat sukulaiset ovat "kateellisia" kun ollaan päästy "helpolla" lasten kanssa. Siis meillä on "vain" kaksi ja heillä itsellään monta. Vähän vaikea selittää mut niin mä oon ymmärtänyt.
Itse olen ohittanut noi kommentit olankohautuksella tai sit en oo vain kuunnellut. Päätös lapsiluvusta on jokaisen perheen oma.
Parhain tai pahin kommentti ihan miten vaan, on ollut : teettekö te mitään sielä sangyssä kun teillä ei oo enenpää lapsia..
Et silviisiin..
Haistatat pitkät sukulaisille. Se on todellakin teidän asia. Lapsettomuus on jokaisen oma oikeus, mutta liika lisääntyminen periaatteessa ei ole.
Yksilapsisuudessa ei ole mitään väärää.
Eikä ole yksitoistalapsisuudessakaan.
Aina silti on niitä nillittäjiä, jotka kokevat oman mielipiteensä jonkinlaiseksi yleistotuudeksi johon kaikkien muidenkin tulisi alistua. Se on osoitus hengen köyhyydestä.
Siis 1 lapsisuus on ok ja kaksilapsisuus, mutta sen ylittävä määrä ei todellakaan ole jokaisen oma asia. Jotkut vain jakaantuvat liikaa rumia ja perseestä revittyjä geenejään! Se on valtiolle kallista ja muut ihmiset siitä oheiskärsii!
Aivan yhtä typerää ja säälittävää on tulla nillittämään toisen perhekoosta tuossakin tapauksessa. Sivistyneet ihmiset eivät sellaiseen lankea.
Tässäkin maassa on edelleen paljon vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyviä ennakko-odotuksia ja mieletön määrä sosiaalisia paineita (pulloäidit/imettävät, työssäkäyvät äidit/kotiäidit jne.) ja suoranaisia tabuja (vapaaehtoinen lapsettomuus, rasskaus- ja vauva-ajan negatiiviset tunteet ja kokemukset).
Oma yksi lapseni on jo teini-ikäinen, mutta ei suku eikä työyhteisö uskonut, ettei lisää ole tulossa, ennen kuin kerroin avoimesti, että piuhat on poikki. Siihen vihdoin loppui se märinä siitä että "kyllä se mieli vielä muuttuu...."
Kyllä aikuinen ihminen tietää, mitä tahtoo tai ei tahdo. Jostain syystä täällä kuitenkin ainoa oikea lapsilukutoive on kaksi, ei vähempää, eikä enempää, tai saat tottua vinoihin katseisiin.
Kyllä se siitä. Kaksilapsiset kaverit kiroilevat erotuomarinrooliaan, joka jatkuu vuodesta toiseen - yhden kanssa pääsee helpommalla heti sen jälkeen, kun viihdytyskoneen ura loppuu eli siinä vaiheessa, kun kavereiden tärkeys kasvaa. Molemmissa on puolensa.
Ilahduttavan järkevää puhetta. Myös lapsettomat saavat tosiaan kuulla näitä uteluita ja kaikentietäviä kommentteja siitä, miten se "mieli kyllä muuttuu vielä sinullakin". Se on todella ylimielistä ja loukkaavaa, riippumatta siitä, onko niitä lapsia ennestään yksi, kaksi vai pyöreä nolla. Välillä on tehnyt mieli tuollaisessa tilanteessa teeskennellä joku aivan hysteerinen itkukohtaus ja pillittää kovaan ääneen että en voi saada lapsia. Hillitsisiköhän sellainen yhtään näiden ihmisten halua tunkea nokkansa muiden lisääntymisasioihin?
No minä olen pettymys perheelleni, kun lapsiluku ei jäänyt siihen nollaan tai korkeintaan yhteen. Siskon ja serkkujen lapsiluku on nolla. Kun olin nuori, haaveilin isosta perheestä. Nyt kolmas lapsi tulossa ja olen onnellinen, että saan vielä tämän kolmannen (toivottavasti menee hyvin loppuun saakka), vaikkakin vastoin perheeni odotuksia. En minä oikeastaan mitään sen ihmeempää kaipaa elämältä. Sen vain että saisin nähdä heidän kasvavan aikuisuuteen...Itse haluaisin vanhuuden päivinä (jos saan sinne saakka elää) asettua luostarin rauhaan, mutta se riippuu siitä, onko siinä vaiheessa mies vielä tuossa vierellä ja miten lapset siihen asiaan suhtautuisivat (miten paljon he tarvitsevat minua sitten aikuisina).
Me siis ollaan reilusti alle kolmekymppisiä, mikä varmaan myös lisää tätä naukumista, että kyllä te vielä ainakin yhden teette. Kukaan ei tunnu tajuavan, että meillä on hyvä näin. Jos tulisin uudestaan raskaaksi, kasvaisi otsaani varmaan samantien metrin mittainen kyrpä, koska vihasin raskaana olemista ja sen mukanaan tuomia ongelmia niin paljon. Eikä se ole edes se ainoa syy miksi en halua enempää. Tuo ainokainen on tajuttoman helppo lapsi, nukkuu yöt, on terve ja motorisesti ikäisekseen taitava. Meillä on aika iisiä, vaikka puolivuotiaan kanssa voisi olla rankkaakin. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että toisen kohdalla olis rankempaa, tai no, en mä sitä toista haluis muutenkaan... :D
Mutta, mitähän nasevaa sitä heittäisi, että sais ihmiset uskomaan?
Tämä ei tietysti toimi teillä, mutta omani:
"Ensimmäiseni on teini-ikäinen, nytkö pitäisi vielä aloittaa alusta - pidätkö minua ihan yksinkertaisena?"
Tai
"Olin sterilisaatiossa heti täytettyäni 30, vaikuttaako siltä, että haulan lisää lapsia`?"
Jostain syystä nämä asiat ovat kaikkien yhteistä omaisuutta. Muistaakseni kyselyt alkoivat kihlauduttuani parikymppisenä. Nyt olen 35 ja perusvirteen liittyy vielä "olishan sulla vielä aikaa.....!" Ei ole, haluan kokea muutakin kuin äitiyden, siihen riittää yksi ihan hyvin.
Jostain syystä miespuolisilta ystäviltä hyväksytään yhden lapsen toive helpomimn kuin naiselta,jnka ilmeisesti edelleen pitää haaveilla Äidin urasta ollakseen hyväksyttävä. Mutta ei ole miehilläkään helppoa, nainen sen lapsiluvun tuntuu lopulta päättävän, mikä on ihan ymmärrettävää.
Kuulostaa niin tutulta! Meillä on yksi lapsi, kohta 3v ja hänen jo ollessaan vauva olimme miehen kanssa 100% varmoja ettei toista tule vaikka vauva-aika olikin älyttömän helppoa meillä. Suoraan sanoen inhoan pieniä vauvoja enkä missään vaiheessa tuntenut mitään vauvakuumetta ja muutenkin ensimmäinen vuosi oli minulle täyttä "pakkopullaa". Myin kaikki tarvikkeetkin pois heti pieneksi jäätyään. Kysely toisesta lapsesta on ollut aivan järkyttävää. Sukulaiset uteli koko ajan että koska teette toisen ja kaverit myös, selän takana puhuttiin ja ihmeteltiin ja säälittiin tätä ensimmäistä lasta kun yksin joutuu olemaan ym. Itselläni on yksi sisko, mutta hän on paljon vanhempi kuin minä joten meillä ei ole sillälailla sellaista läheistä suhdetta ja muistan pienempänä kadehtineeni kavereitani joilla oli sisaruksia pienellä ikäerolla. Ahdistus kasvoi sisälläni, tuntui jotenki itsekkäältä jättää lapsiluku yhteen, meidän lapsi on kuitenkin tosi sosiaalinen ja rakastaa leikkimistä toisten lasten kanssa ja melkeimpä kyynel silmäkulmassa katsoin kun toisten lapset leikkivät keskenään ja mietin omaa lastamme kuinka hän ei koskaa pääsisi kokemaan samanlaista. Ajan kuluessa koko ajan vahvistui tunne, että jotain puuttuu enkä saanut rauhaa. No sitten päätimme että tehdään toinen :) Nyt olen aivan loppusuoralla raskauden kanssa ja tuntuu siltä että tämä oli oikea päätös meille. Ikäeroa tulee olemaan se 3v. Niimpä olenkin sitä mieltä, että ei ikinä kannata olla varma mistään, koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan :)
Itse olen sitä mieltä, että on mahtava juttu, että tekee elämässään juuri niin kuin itse parhaaksi tuntee.
Minulla on mm. ystävä, joka on aina ilmoittanut tienneensä, että ei omia lapsia halua. Ikää hänellä jo sen verran, että utelut ja vinkkailut mahdollisesta mielen muuttumisesta ovat jääneet vähemmälle. Kumppaninsa on samanhenkinen.
Sitten on näitä yksilapsisia, kuka mistäkin syystä ja mitäpä se kenellekään kuuluu. Syy voi olla, että toista ei ole toiveista huolimatta tullut (vaikka unelma olisi voinut olla suurperhe), eikä siinä vaiheessa utelut "koskas toinen tulee??" auta mitään. Ja sitten on näitä, jotka ovat tienneet että yksi lapsi on se, minkä haluavat.
Sitten on näitä, joille saa lapsia tulla niin paljon kuin on tullakseen. Muu elämä esim: rahallinen toimeentulo, työura jne. ei ole elämässä niin tärkeää. Nämä saavat monesti kuulla vihjauksia ehkäisyn käytöstä ja siunailuja siitä, että eikö esim. seitsemän lasta ole jo tarpeeksi.
Itse odotan toista lasta. Olen aina tiennyt, että jos vain mahdollista niin toivoisin saavani useamman kuin ynden lapsen. Senkin olen tiennyt, että pienellä ikäerolla en lapsiani halua, vaikka esikoisen vauva-aika olikin kai melko tavallista, eikä erityisen hankalaa. Molemmat raskaudet lähteneet alulle ensimmäisellä yrityksellä ja olleet helppoja. Siispä esikoisen täyttäessä 4v on tämän tulokkaan laskettu aika. Mielen sopukoissa on sitten mahdollisesti muutaman vuoden päästä vielä yksi lapsi, kun ikäkään ei kuitenkaan ihan heti tule vastaan. Jos vaikka sitten kun esikoinen on koulussa ja tämä toinenkin muutaman vuoden.
Onhan meilläkin tullut heti esikoisen syntymästä lähtien kommentteja siitä, että toinen pitäisi tehdä jne. mutta aina olemme vastanneet "Tehdään niitä tasan niin monta, kun itse jaksetaan hoitaa, vaikka mistäpä tuon tietää, saadaanko koskaan edes toista": Tai "Eiköhän tuo meidän lisääntyminen ole ihan meidän oma asia, johon sinun mielipidettä ei tarvita."
Olettepa te epäitsenäisiä. Ettekö itse tiedä, mitä haluatte? Miksi selvittelette päätöksiänne kenellekään ja puhutte asiasta, vaikka esikoinen on vielä vauva?
Miksi teidän tarvitsee selitellä kenellekään, kuinka monta lasta olitte ajatellut hankkia.
En ole ikipäivänä tavannut pariskuntaa, joka kertoisi esikoista hoivatessaan, että tarkoitus on tässä saada vielä 3 lisää, kunhan keritään.
Ja jos niin joku sanoisikin, en voi kuvitella, että muut alkaisivat toppuutella ja korostaa, että lapsista on vaivaa ja vastusta, yksikin riittää näinä aikoina. "Mutta kyllähän teiän mieli vielä muuttuu". Naurahduksia päälle.
Sekaannutteko itse ystävienne elämään tuolla tavoin?