Kyllä on raskasta ja vaikeaa olla ystävä epävakaan ja herkästi masentuvan ihmisen kanssa. Joitakin tosi antoisia hetkiä on ollut, ymmärrämme toisiamme hyvin ja on ollut hauskaakin. Mutta sitten on paljon kamalia pahan olon purkauksia, hirveitä puheripuli- ja vaahtoamiskohtauksia, toisten ihmisten haukkumista ja syyttämistä, vihaista raivoamista, itsensä mitätöimistä, itsemurhalla uhkailua yms. Ystävyyttämme on kestänyt jo yli 10 vuotta mutta nyt tuntuu että voimani ovat lopussa tämän ihmisen kanssa. Hän ei pysty käymään töissä eikä ota vastuuta omasta elämästään vaan syyttää kaikesta äitiään. Tiedän ettei tilanne tule koskaan paranemaan, hän on ollut jo pitkään hoidossa ja lääkityksellä vuosikausia.
En varmaan jaksa enää siksi että hyvät hetket ovat niin harvassa ja jos niitä on, niistä pitää ikään kuin maksaa useammalla huonolla kohtauksella hyvinkin pian. Ystäväni tuntuu edellyttävän minulta loputonta ymmärtämistä ja tukemista vaikka korostaakin ettei halua rasittaa minua ongelmillaan.
Väkisinkin tulee ajatelleeksi että tällainen ihminen on täysin itseensä keskittynyt loppujen lopuksi ja pohjattoman huomionnälkäinen. Hänellä on hyvin vähän läheisiä ystäviä. Hän uskoo että kaikki hänen ongelmansa ratkeaisivat jos joku vahva ihminen rakastaisi häntä.
En raaski jättää häntä vaan yritän pikku hiljaa vieroittautua. Mutta pakostikin on välillä sanottava hieman tylymmin ja vihjattava että jaksamiseni hänen kanssaan on koetuksella.
En varmaan jaksa enää siksi että hyvät hetket ovat niin harvassa ja jos niitä on, niistä pitää ikään kuin maksaa useammalla huonolla kohtauksella hyvinkin pian. Ystäväni tuntuu edellyttävän minulta loputonta ymmärtämistä ja tukemista vaikka korostaakin ettei halua rasittaa minua ongelmillaan.
Väkisinkin tulee ajatelleeksi että tällainen ihminen on täysin itseensä keskittynyt loppujen lopuksi ja pohjattoman huomionnälkäinen. Hänellä on hyvin vähän läheisiä ystäviä. Hän uskoo että kaikki hänen ongelmansa ratkeaisivat jos joku vahva ihminen rakastaisi häntä.
En raaski jättää häntä vaan yritän pikku hiljaa vieroittautua. Mutta pakostikin on välillä sanottava hieman tylymmin ja vihjattava että jaksamiseni hänen kanssaan on koetuksella.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mitä jos pitäisit vähän taukoa, mutta et hylkäisi rasittavaa epävakaata kokonaan? Olen jo vanhempi tuommoinen ja ymmärrän tasan mistä puhut.
Mutta kun meillä ei tosiaan ole liikoja ystäviä, niin se lemppaaminen ottaa koville. Minäkin pyöritän joka päivä mielessäni sitä että piiiitkäaikainen ystäväni lopulta hylkäsi minut kokonaan. Ymmärrän syyt erittäin hyvin, mutta silti. En ole valinnut olla epävakaa. Anteeksiantoni on loputon. Samaa ei voi sitten odottaa "terveiltä"????
Alkua kun luki niin mietin että ootkohan mun kaveri mutta eihän mulla oo kavereita, tai joo yks, mutta en tosin puhu sille ongelmistani/asioistani kovin avoimesti. :'D On oikeasti varmasti todella rankkaa koska ollaan niin vaikeita ihmisiä, mutta uskoisin että ystäväs ymmärtäis jos sille selittäisit asian. Aattelen ainakin että jos joku mulle sanois ettei jaksa kohta enää, niin pakko olis antaa toiselle tilaa.
Ite oon kyllä ajautunut siihen tilanteeseen että oon karkottanu kaikki ympäriltäni aikoinaan sairastamisellani ja siitä johtuvalla käytökselläni. Tästä syyllisyydestä, itseinhosta ja häpeästä ei enää jaksa nousta. Nykyään torjun kaikki ihmiset, laitan stopin jos joku miespuolinen yrittää tehdä syvempää tuttavuutta. Tosin ikinä en edes haluaisi seurustella/suhdetta. En kestäisi ajatusta että joku rakastaisi mua enkä huomiostakaan tykkää yhtään, tosin teinivuosina/alkuaikoina sairastumisessa oli huomionhakuisuusongelma.
Ehkä sellasen vinkin antaisin jos kaveris on yhtään samallainen (käsittääkseni epävakaa persoonallisuushäiriöiset saattaa olla tosi paljon erilaisia jos vertais ihmisiin muihin joilla sama diagnoosi, kun epävakaa on niin laaja-alaista). No kuitenkin, ehkä voisit olla jämäkkä. Sanoa ihan suoraan ettet enää jaksa draamaa, VÄLITÄT hänestä mutta et vaan ITSE jaksa tota kaikkea. Toi puheen vahtoomis ja kaikki ylipirteys-aktiivisuus ja kaikki hälinä mikä tässä sairaudessa välillä on, se toisinaan vaikeuttaa ajatella asioita, ellei niitä joku sano ihan suoraan. Ei välttämättä pysty ajattelemaan loogisesti kun kaikki päässä vilisee epävakautta! Mutta en usko että ystäväs on tunnekylmä ja uskon että jos sille asian sanois niin pystyis ajatella sitä (ehkä kaiken dramatisoinnin jälkeen tosin) mutta kuitenkin. Oot liian helposti vietävissä sen oloissa/tunteissa ja sillä se sua riepottelee etkä jaksa. Epävakaat kannattaa laittaa aisoihin asettamalla rajoja. Näin oon käsittäny.
Ja vaikka kuinka paljon ärsyttää asiat mistä syistä haluut ottaa etäisyyttä tai laittaa se ajattelemaan. Luulen että silläkään ei oo mitään väliä, esitätkö ne syyt vai sanotko pelkästään ettet jaksa ''tota kaikkea''. Jos sanoo asian sieltä täältä mikä ärsyttää tai mitä ei jaksa niin se voi ottaa puolustuskannan itelleen ja huutaa raivota ja kaikki kääntyy taas siihen samaan draamaan. Yleensä vasta jälkeenpäin pystyy ajattelmaan asioita. Mutta ehkä kaikkein tärkein muistaa vetää ne kaikki rajat, siihen että sulla on oma elämä eikä sun tarvii väsyttää ittees sellasen takia. Et jaksa ja sulla on oikeus kääntää ittees se välittäminen ja ottaa huomio ittees. Ei ystävyyden pidä rasittaa ja väsyttää. Toiselta pitää voida saada samaa reiluutta ihmissuhteeseen.
Nyt menee jo vaikeeks selittäminen. Suosittelen ehkä sitä jämäkkyyttä ja rajojen pitämistä. Suoraan sanomista. Vaikka tiedän että sekin on yks taitolaji opetella olla olematta epävakaan vietävissä. :/
Luoja, että vihaan tätä sairautta. Tää on tuhoavaa just siks kun tää tuhoaa ympäristönkin.
En usko että tämä henkilö aina tiedostaa persoonallisuuden ja psyyken kehittymättömyyttään. On hyvä että ymmärrät rajasi, ja osaat ottaa ajoissa vaarin kun hälytyskellot noin soivat, että et jaksa.
Pitää sanoa välilla äänenpainolla, joka kuuluu ja ottaa etäistyyttä. Sano hänelle suoraan että tarvitset omaa tilaa ja olet väsynyt. Tee nyt selvät rajat ka älä ole aina käytettävissä. Vain näin tämä henkilö on itsekkin pakotettu miettimään käytöstään ja kasvaa, jos kasvaa.
Kyllä hänessäkin potentiaalia kasvaa ja ei aina odottaa että toiset paijaavat.
Minäki haukun muita ihmisiä siitä kun mua kiusattiin.
Sehän on täysin oikein.
Jos kumppanisi haukkuu muita siksi, koska he on käyttäytyneet huonosti häntä kohtaan, niin eikö sun pitäisi ymmärtää se ?
Vai haukkuuko hän muita jotka ei liity hänen ongelmiinsa??
Haukkuuko hän ilkeyttään?
Vai johtuuko kaikki hänen huonosta menneisyydestä, jossa häntä on kiusattu?
Sellaisen kuvan saan kumppanistasi.
Ei hän huono, paha ihminen ole, mut enpä tunne tarpeeksi hyvin, mut voisitko kertoa hänestä enemmän, kiitos?
Kiitos vastauksista! Ne lisäävät ymmärrystäni asiaan. Tässä on tosiaankin kinkkinen ongelma siksi, että ystäväni on SAIRAS ja se vaatii minulta ystävänä extra-annoksen ymmärrystä ja jaksamista.
Heikot hetkeni ovat tulleet viime aikoina siksi että olen huomannut että purkaukset ovat joka kerta samanlaisia, samansisältöisiä ja toistuvat säännöllisin väliajoin. Minusta tuntuu silloin kun olisin joku ihme roskakori jonka niskaan kaikki p..a kaadetaan. Sitten, simbsalabim, asiat onkin ystävälläni taas ihan ok ja minä jään hölmistyneenä tukka pöllyssä ihmettelemään että huh huh, rajumyrsky kävi, ihan kamalia asioita sain taas kuunnella/lukea eikä kommenteillani tuntunut loppujen lopuksi olla juurikaan väliä. Kaikki jatkuu entisellään. Seuraavaa rajumyrskyä odotellaan.
Olen omassa elämässäni tullut siihen tulokseen että en voi sälyttää oman onneni tai hyvinvointini takeita kenenkään toisen ihmisen harteille. Siksi en voi hyväksyä ystäväni elämänasenteessa sitä, että hän syyttää ongelmistaan äitiään enkä sitä, että hän odottaa jonkun muun tekevän hänet onnelliseksi ja "pelastavan" hänet. Olemme puhuneet tästä asiasta monta kertaa mutta ystäväni on eri mieltä kuin minä.
Kuten moni teistä sanoi, minun on mietittävä omaa jaksamistani ystäväni kanssa. Mitkä lopultakin ovat ne asiat jotka minua tässä ystävyydessä kantavat ja antavat minulle jotain? Miten paljon jaksan näitä rajupurkauksia?
Minusta ei myöskään tunnu hyvältä se että hän sanoo että olen hänen ainoa toivonsa terapeutin lisäksi. Lisäpainoa harteilleni...
Mietin myös sitä miten puhua ystäväni kanssa MINUN jaksamisestani hänen kanssaan. Hänellä kun on tämä sairaus, tarkoittaako se automaattisesti sitä että minun on terveenä aina vaan jaksettava enemmän? Voinko ylipäätään puhua hänen itsekkyydestään vai onko kaikki vain sairaudesta johtuvaa?
Jospa et käyttäisi sanaa "itsekkyys", vaan kerrot vain omista tuntemuksistasi.
Näin et syytä epävakaata.
Minua harmittaa, että ent.ystäväni ei puhunut minulle suoraan, vaan hävisi = poistui elämästäni. Huomasin kyllä, ettei hän enää ollut innostunut viettämään aikaa kanssani, mutta tämän vaisuuden lisäksi en saanut mitään selitystä. Se tuntui ja tuntuu hylkäämiselle. Luulen, ettei hän olisi pystynyt asiallisesti, kiihtymättä puhumaan ja siksi antoi olla.
Vedän jostain syystä puoleeni epävakaita ihmisiä, joilla myöhemmin ilmenee erilaisia ongelmia. Ehkä jotenkin pidän ns. Erilaisista ihmisistä, mutta en tietoisesti hakeudu sekopäiden joukkoon. Usein tapaan jonkun kivan ihmisen, joka myöhemmin kertoo omasta lääkityksestään/ pahoista traumoistaan/ sekoaa psyykkisesti. Olen joutunut pistämään välit poikki muutamien kanssa oman itseni takia. Silti yhä uudelleen näitä ihmisiä putkahtaa elämääni ongelmineen. Minulla on onneksi muutama ns.normaali kaveri ja olen viime aikoina miettinyt, että minun kannattaisi viettää enemmän aikaa tasapainoisempien ihmisten kanssa, jotta pysyn itsekin tasapainossa. Nämä mieleltään sairaat/ epävakaat ihmiset kuormittavat myös minun psyykettäni. Esim. Syömishäiriöiset ystävät saavat miettimään omaa syömistä jne. Seurustelin monta vuotta ihmisen kanssa joka sairastui skitsofreniaan ja oli todella raskasta jättää hänet, mutta hän ei suostunut hoitoon ja minulla alkoi olla niin paha olo suhteessa, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pistää välit poikki. Tänä kesänä pistin välit poikki exystävään, joka lähetteli kummallisia vainoharhaisen syyllistäviä viestejä. On surullista miten jotkut ihmiset muuttuvat, mutta heitä on lähes mahdoton auttaa koska he eivät ymmärrä ottaa apua vastaan. Jokaisen kannattaa miettiä mihin asti on valmis uhraamaan oman elämänsä ja psyykkeensä auttaakseen muita. Tsemppiä
Vittu mä oon sekaisin. Mä haluun nähdä Tuiren.