Ihmisen pitää kiistää joka tilanteessa psykiatrinen "diagnoosi", koska se on aina vain mielivaltaisesti valittu "yleisdiagnoosi", joka vapauttaa "lääkärin" ja "hoitohenkilökunnan" kaikesta vastuusta jatkotoimenpiteiden osalta. Eli todellisuudessa "diagnoosilla ei ole mitään totuudellista tekemistä itse ihmisen kanssa.
Me emme usko psykiatriaan. Me uskomme ihmiseen.
Me emme usko psykiatriaan. Me uskomme ihmiseen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Juuri näin.. asiaa.
Se mikä minut herätti tähän päivään, oli tuo kun minulle leivottiin kaksisuuntainen dg vaikken edes täyttänyt kriteereitä!! No, mutta niitähän kyllä löytyy, kun kaivelemalla elämääni kaiveltiin.
Minulla ei siis ole päihdeongelmaa, ei vieraita suhteita, en ylipäätään ole seksistä kiinnostunut (oman miehen kanssa max 4 kertaa vuosi on ollut minulle riittävästi viimeisen 20 vuoden aikana) ei ajatustenrientoa, ei rikkimenneitä ihmissuhteita, mutta rahankäyttö ollut minulle helppoa (eikä velkaa ole, palkkatulot riittäneet ja säästöönkin on jäänyt)
Tilannehan taisi olla vain se, kun lääkäri ei muutakaan yleistermiä keksinyt pahalle ololle, oli kaksisuuntainen ajanhenkeen sopiva (?)
Kieltämättä oli kauheaa aikaa olla neuroleptilääkityksellä, kuukasien ajan elin jossain toisessa ulottovuudessa. Olihan se kokemus, eikä mikään mielyttävä sellainen.
Mutta kukapa hullunpapereita saanutta uskosi?
Ihminen ei ole vain psyykkinen olento, vaan ihmisellä on myös mielen henki, joka on yhdistävä tekijä psyyken ja ulkomaailman välillä. Kun psykiatria estää tuon mielen hengen kirkkaan virtaamisen ihmisen tajunnassa, niin silloin psyyke pääsee ikään kuin liimautumaan suoraan kiinni ulkomaailmaan. Kun mielen hengen virtaaminen estyy, niin silloin myös terve ajattelu estyy, eli liimautumisesta seuraa niin sanottu ”yllykkeellinen tunneajattelu”, jossa ihminen joutuu kamppailemaan henkisestä olemassaolostaan lähes toivottomista asemista. Onkohan psykiatria koskaan tullut edes ajatelleeksi sellaista todellisuutta, kuin mielen hengen todellisuus?