Kuinka paljon teissä on kaltaisiani ihmisiä, joilla on vaikeus löytää sielunkumppaneita, vaikka omaa hyvät sosiaaliset taidot, eikä ole ujo?
Kuten mainitsin, omaan hyvät sosiaaliset taidot, eli kykenen ilmaisemaan itseäni selkeästi ja ymmärrettävästi, sekä ymmärtämään toisia niin sanallisen kuin sanattoman viestinnänkin kautta, tunneälyni on herkkä ja hyvä. Olen luonteeltani enemmän introvertti, eli sosiaalisen elämän tarpeeni ovat melko vähäiset, tarvitsen omaa rauhaa ja yksinoloa, mutta kuten yleensäkin introvertit, kaipaan myös sopivassa määrin toisten seuraa ja ennenkaikkea pinnallista syvempää yhteyttä toisiin ihmisiin, siis ennemmin pientä joukkoa hyviä ystäviä, muttei suurta kaverijoukkoa tai jatkuvaa small talkia.
Koska omaan hyvät sosiaaliset taidot, eikä ujouskaan ole esteenä, pystyn hakeutumaan mihin tahansa sosiaalisiin tilanteisiin ja näin ollen valmiudet ystävien löytämiseen ovat periaatteessa hyvät. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, etten löydä helposti ihmisiä, jotka jakaisivat edes kohtuullisessa määrin samanlaisen tunnemaailman vaikkapa elokuvien, musiikin ja taiteen tai jopa harrastusten parissa.Kun avaan sieluni maisemaa tuntemilleni ihmisille, huomaan etten löydä yhteyttä heidän kanssaan, kaipaan sitä että voisin kokea jakavani saman tunnemaailman ja yhteisiä intohimon kohteita. Toinen alue, jossa sielunkumppanuuden löytyminen on vaikeaa, on rationaalinen maailman ymmärtäminen. Tuttujen tai tuntemattomien kanssa keskustellessa huomaan turhautuvani siihen, miten vähän ihmiset ovat perehtyneet asioihin muodostaessaan mielipiteitä, käytetyt tietolähteet ovat yksipuolisia, niihin suhtaudutaan vailla lähdekritiikkiä, eikä itsenäistä ajattelua käytetä, vaan ennemminkin vain vahvistetaan valmiita poliittisia tai aatteellisia ennakkoluuloja ja -käsityksiä valikoimalla tietoa niitä tukevaksi. Jos ihmisille tuo toisenlaisen näkökulman, katse muuttuu tyhjäksi ja sulkeutuneeksi, ei haluta edes ottaa vastaan tietoa, joka vosi muuttaa käsityksiä. Monesti heidän käsityksiään muuttavan tiedon ja laajemman näkökulman esiin tuominen saa aikaan jopa suuttumusta, mikä jo paljastaakin sen, ettei asiaan ole perehdytty, eikä ehkä halutakaan perehtyä, halutaan vain säilyttää omat ennakkoluulot.
Itse olen ollut nuoresta saakka sellainen, että muodostan mielipiteitä hankkimalla paljon tietoa eri lähteistä ja suhtautumalla tietoon lähdekriittisesti, ottaen huomioon esim. tiedon tuottajan kytkökset ja motiivit, tavoitteet ja hyödyt, sekä ajattelemalla paljon asioita. En ole kuitenkaan raskassoutuinen, vaan nautin paljon elämän pikku asioista ja tunnetasolla olen voimakkaasti kokeva ihminen. Sen olen toki aina tiedostanut, että osa suuria tunteita aikaansaavista asioista kohdallani ovat massakulttuurin ulkopuolella, joillekin ehkä "outoja" tai "taiteellisia", mutta koen suuria tunteita myös hyvin maanläheisistä ja välillä yleisestikin suurta suosiota saavuttavien asioiden parissa. Kuitenkin esim. elokuvien suhteen huomaan havainnoivani eri asioita ja pitäväni pääosin eri asioista kuin suuret massat tai yleensäkään tuntemani ihmiset. Sen vuoksi en nykyään juurikaan tuo tuntemilleni ihmisille esille suosikkejani, koska ne eivät saa vastakaikua, kommentteja sähköpostin kautta tai kasvotusten, ennemminkin pyrkimyksen ohjata keskustelua toisaalle.
Edellä kuvatusta johtuen tunnen yksinäisyyttä, vaikka minulla on ympärillä läheisiä ja jonkin sortin ystäviä sosiaalisen elämän tarpeisiin määrällisesti riittävästi. Voisin toki mennä uusiin harrastuksiin, mutta tällä hetkellä harrastuksia on tarpeeksi. Kuten todettua, kyse ei ole siitä, ettenkö kykenisi tutustumaan uusiin ihmisiin, vaikka olen introvertti, niin sosiaalisten taitojeni vuoksi kykenen helposti tutustumaan ihmisiin, puhumaan tuntemattomien kanssa kaupoissa ja kaikkialla missä heitä kohtaan. Ongelma on löytää ihmisiä, tai ihmistä, jonka kanssa tuntisin sielunkumppanuutta. Introvertille määrä ei korvaa laatua, olen kyllä pannut merkille että joillekin ekstorverteille riittääkin laaja kaveriverkosto, kaikki eivät edes kaipaa kovin syvää ystävyyttä ja yhteyden kokemista. Toki sellaisiakin ekstroverttejä on, mutta introvertille tällainen syvemmän yhteyden kokeminen on useammin tärkeää ja vastavuoroisesti laaja "kaveri" verkosto aika merkityksetön, tarvetta päästä puhumaan ja kuuntelemaan seurustelun vuoksi ei ole niin paljon, suurempi tarve on jakaa yhteistä tunne- ja ajatusmaailmaa, kokea tulevansa ymmärretyksi ja ymmärtää toista.
Kuten mainitsin, omaan hyvät sosiaaliset taidot, eli kykenen ilmaisemaan itseäni selkeästi ja ymmärrettävästi, sekä ymmärtämään toisia niin sanallisen kuin sanattoman viestinnänkin kautta, tunneälyni on herkkä ja hyvä. Olen luonteeltani enemmän introvertti, eli sosiaalisen elämän tarpeeni ovat melko vähäiset, tarvitsen omaa rauhaa ja yksinoloa, mutta kuten yleensäkin introvertit, kaipaan myös sopivassa määrin toisten seuraa ja ennenkaikkea pinnallista syvempää yhteyttä toisiin ihmisiin, siis ennemmin pientä joukkoa hyviä ystäviä, muttei suurta kaverijoukkoa tai jatkuvaa small talkia.
Koska omaan hyvät sosiaaliset taidot, eikä ujouskaan ole esteenä, pystyn hakeutumaan mihin tahansa sosiaalisiin tilanteisiin ja näin ollen valmiudet ystävien löytämiseen ovat periaatteessa hyvät. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, etten löydä helposti ihmisiä, jotka jakaisivat edes kohtuullisessa määrin samanlaisen tunnemaailman vaikkapa elokuvien, musiikin ja taiteen tai jopa harrastusten parissa.Kun avaan sieluni maisemaa tuntemilleni ihmisille, huomaan etten löydä yhteyttä heidän kanssaan, kaipaan sitä että voisin kokea jakavani saman tunnemaailman ja yhteisiä intohimon kohteita. Toinen alue, jossa sielunkumppanuuden löytyminen on vaikeaa, on rationaalinen maailman ymmärtäminen. Tuttujen tai tuntemattomien kanssa keskustellessa huomaan turhautuvani siihen, miten vähän ihmiset ovat perehtyneet asioihin muodostaessaan mielipiteitä, käytetyt tietolähteet ovat yksipuolisia, niihin suhtaudutaan vailla lähdekritiikkiä, eikä itsenäistä ajattelua käytetä, vaan ennemminkin vain vahvistetaan valmiita poliittisia tai aatteellisia ennakkoluuloja ja -käsityksiä valikoimalla tietoa niitä tukevaksi. Jos ihmisille tuo toisenlaisen näkökulman, katse muuttuu tyhjäksi ja sulkeutuneeksi, ei haluta edes ottaa vastaan tietoa, joka vosi muuttaa käsityksiä. Monesti heidän käsityksiään muuttavan tiedon ja laajemman näkökulman esiin tuominen saa aikaan jopa suuttumusta, mikä jo paljastaakin sen, ettei asiaan ole perehdytty, eikä ehkä halutakaan perehtyä, halutaan vain säilyttää omat ennakkoluulot.
Itse olen ollut nuoresta saakka sellainen, että muodostan mielipiteitä hankkimalla paljon tietoa eri lähteistä ja suhtautumalla tietoon lähdekriittisesti, ottaen huomioon esim. tiedon tuottajan kytkökset ja motiivit, tavoitteet ja hyödyt, sekä ajattelemalla paljon asioita. En ole kuitenkaan raskassoutuinen, vaan nautin paljon elämän pikku asioista ja tunnetasolla olen voimakkaasti kokeva ihminen. Sen olen toki aina tiedostanut, että osa suuria tunteita aikaansaavista asioista kohdallani ovat massakulttuurin ulkopuolella, joillekin ehkä "outoja" tai "taiteellisia", mutta koen suuria tunteita myös hyvin maanläheisistä ja välillä yleisestikin suurta suosiota saavuttavien asioiden parissa. Kuitenkin esim. elokuvien suhteen huomaan havainnoivani eri asioita ja pitäväni pääosin eri asioista kuin suuret massat tai yleensäkään tuntemani ihmiset. Sen vuoksi en nykyään juurikaan tuo tuntemilleni ihmisille esille suosikkejani, koska ne eivät saa vastakaikua, kommentteja sähköpostin kautta tai kasvotusten, ennemminkin pyrkimyksen ohjata keskustelua toisaalle.
Edellä kuvatusta johtuen tunnen yksinäisyyttä, vaikka minulla on ympärillä läheisiä ja jonkin sortin ystäviä sosiaalisen elämän tarpeisiin määrällisesti riittävästi. Voisin toki mennä uusiin harrastuksiin, mutta tällä hetkellä harrastuksia on tarpeeksi. Kuten todettua, kyse ei ole siitä, ettenkö kykenisi tutustumaan uusiin ihmisiin, vaikka olen introvertti, niin sosiaalisten taitojeni vuoksi kykenen helposti tutustumaan ihmisiin, puhumaan tuntemattomien kanssa kaupoissa ja kaikkialla missä heitä kohtaan. Ongelma on löytää ihmisiä, tai ihmistä, jonka kanssa tuntisin sielunkumppanuutta. Introvertille määrä ei korvaa laatua, olen kyllä pannut merkille että joillekin ekstorverteille riittääkin laaja kaveriverkosto, kaikki eivät edes kaipaa kovin syvää ystävyyttä ja yhteyden kokemista. Toki sellaisiakin ekstroverttejä on, mutta introvertille tällainen syvemmän yhteyden kokeminen on useammin tärkeää ja vastavuoroisesti laaja "kaveri" verkosto aika merkityksetön, tarvetta päästä puhumaan ja kuuntelemaan seurustelun vuoksi ei ole niin paljon, suurempi tarve on jakaa yhteistä tunne- ja ajatusmaailmaa, kokea tulevansa ymmärretyksi ja ymmärtää toista.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Hei, kirjoituksesi upposi minuun täysin. Vaikutat todella mielenkiintoiselta henkilöltä. Minä tunnen juuri samanlaista sielun yksinäisyyttä kuin sinäkin, vaikka olen vielä alle 25 vuotias.
Nimenomaan huumori ja elokuvat joista tahtoisin keskustella niin ovat ihan erilaisia kuin muiden. Myös tavassa katsella maailmaa ns ulkopuolisen silmin on niin eriävä moniin muihin.
Koen olevani introvertti vaikka olenkin puhelias läheisille ihmisille. Minullekin riittää muutamat hyvät ystävät ja en yksinkertaisesti jaksa sellaista vouhotusta mitä moni harrastaa, joilla on paljon ystäviä.
Harmi etten jaksa nyt keskittyä sen syvemmin kirjoittamiseen, minkä sinun hieno kirjoituksesi olisi ansainnut.
Kiitos vastauksestasi. Olet nuori ja jo nyt kasvanut henkisesti paljon, johtuen pitkälti luonteesi ja persoonasi massasta poikkeavuudesta, se ei tee sinusta parempaa, mutta tekee sinusta ajattelijan. Live elämässä kaltaistemme on vaikea kohdata, koska olemme harvassa, eikä luonteemme tule nopeasti esille sosiaalisissa kontakteissa, koska ei ole halua tuoda esille intohimonsa ja mielenkiintonsa kohteita silloin, jos huomaa etteivät ne kiinnosta läsnäolijoita.
Tavalaan kirjoitin avaukseni tälle foorumille, jotta näkisin miten paljon tai vähän on samoin kokevia, toisaalta myös pieni toivonkipinä mielessä siitä, että voisi löytää ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia henkilökohtaisellakin tasolla esim. sähköpostitse, tai löytää sellainen foorumi, jossa samoin tuntevia voisi kohdata. Vastausvyöryn perusteella lienee syytä epäillä, että olemme harvassa :) Vuorovaikutus ihmisten kanssa, jotka kulkevat samoissa vesissä voisi olla virkistävää, vaikka kaltaisemme kykenevät elämään onnellisena muutoinkin, tuntien vain ajoittain yksinäisyyttä ja selittämätöntä kaihoa sielussa, myös muiden ihmisten seurassa ja läheisten keskuudessa, siis vailla näennäistä yksinäisyyttä.
Sepä se, että tällä (varsin hiljaisella) palstalla tuntuu olevan pääasiassa ekstroverttejä, minkä näkee siitä, että esim. pari päivää sitten postatut hyvin ekstroverttinäkökulmasta kerrotut ohjeet "yksinäisyyden poistamiseen" (pitää elää "aktiivista elämää" jotta voi kertoa muille "omassa elämässään tapahtuneista asioista)" keräsivät kiitosta.
Ekstroverttien on käytännössä mahdoton ymmärtää introverttinäkökulmaa, joka esim. keskittyy enemmän ajatuksiin kuin ulkoisen maailman tapahtumiin, kuten tietenkin myös päinvastoin. Ekstrovertit ovat kuitenkin maailmassa selvä enemmistö, mistä johtuen ympäristön normit ovat ekstroverttimäisiä. Ensin vähän hämmästelin sitä, että ekstrovertit ovat enemmistö myös täällä yksinäisyyspalstalla, mutta tarkemmin ajatellen siinä ei ole mitään ihmeellistä. Ekstroverttien sosiaalisen kontaktin tarve on nimittäin paljon suurempi kuin introverteillä, mistä johtuen he ovat alttiimpia tuntemaan itsensä yksinäisiksi.
"Ekstroverttien sosiaalisen kontaktin tarve on nimittäin paljon suurempi kuin introverteillä, mistä johtuen he ovat alttiimpia tuntemaan itsensä yksinäisiksi."
Juuri näin.Toisekseen ekstoverteillä on joskus vaikeuksia ymmärtää, että heidän tarjomansa sosiaalisen kanssakäymisen toimintatavat eivät välttämättä helpota suuresti intovertin yksinäisyyden tunnettta, koska ekstroverteille mieluisissa sosiaalisissa tilanteissa introvertti voi kokea yksinäisyyttä joskus jopa enemmän kuin yksin ollessaan ja niide jatkuessa riittävän pitkään myös uuvuttaa introverttiä henkisesti, samaan aikaan kun ekstrovertti lataa itseään henkisesti. Minullakin on pari ekstroverttiä ystävää, joiden kanssa tapaan yleensä pari kolme tuntia kerrallaan, siinä ajassa he ehtivät ladata akkujaan kertomalla kuulumisiaan ja puhumalla asioistaan, enkä vastaavasti ala siinä ajassa vielä uupumaan kohtuuttomasti. Pidän heistä ihmisinä, mutta sellaista yhteyttä en heihin saa, että voisin tuntea yhteenkuuluvutta jakamalla esim. samoja tunteita, samojen tai eri asioiden parissa. Tämä johtuu siitä, että jos alan kertoa heille miten valtavia tunteita olen kokenut jossakin matkakohteessa, musiikin tai taiteen parissa, huomaan ja vaistoan heidän muuttuvan levottomaksi ja keksivän puheestani jonkun oman aiheen, jonka ulos puhaltamiseksi he odottavat kärsimättömänä puheenvuoroaan :) Useimmiten huomaan, etteivät he edes ymmärrä tunteita, joita koen, saati että voisivat kokea niitä samalla tavoin. Tätä kuvasin osin myös avauksessani, introvertin kaipuuta löytää ystäviä, joiden kanssa voi tuntea ja kokea suurta yhteyttä koska jakaa samoja, vahvoja tunne- tai älyllisiä kokemuksia saman tai vaikka eri asian parissa. Introversioon kuuluu useammin nimittäin myös vahva empatiakyky, jolloin ymmärrän täysin toisen tunteita myös sellaisen asian parissa, joka ei itseäni kiinnosta. Toki empatiakykyisiä ekstroverttejäkin on, valitettavasti omalle kohdalle sellaisia ei ole sattunut, vaan tuntemani henkilöt "eivät ymmärrä", jos kerron saavani suurta nautintoa asioista, joista he eivät pidä.
Introvertti tarvitsee ennemmin muutamia, läheisiä ja syviä ystävyyssuhteita, joiden kanssa voi jakaa kokemuksiaan suuria tunteita herättävistä intohimon ja mielenkiinnon kohteista, musiikista, elokuvista ja harrastuksista. Introvertit osaavat kyllä myös nauttia kohtuudella keventävästä small talkista ja elämän pienistä asioista tai huumorista, tämä kyky on tietenkin yksilöllistä, toiset introvertit, jopa jotkut harvat ekstrovertit haluavat vain puhua vakavista asioista. Huumorintaju ja kyky nauttia elämästä ja pienistä asoista ei liitykään niinkään introversioon tai ekstroversioon, vaan ovat muita luonteen piirteitä, tosin keskimääräisesti ekstrovertin tunne-elämä ei ole niin voimakas kuin introvertin, vaikka ekstrot ilmaisevat itseään näkyvämmin, meillä introverteillä voi olla valtavia tunteita tyynen kuoren alla, se ei tarkoita kuitenkaan tunteiden tukahduttamista, niiden esille tuomisen tarve on vain vähäisempi julkisesti, ennemmin jaamme tunteita ja kokemuksiamme hyvän ystävän, tai muutaman sellaisen kesken ja vain silloin, kun koemme että vastaanottaja ymmärtää meitä ja haluaa jakaa.
Minä ilmoittaudun myös jonon jatkoksi. Ikävä kyllä en ole luova enkä taiteellinen ollenkaan, mutta analyyttinen ja pohdiskeleva olen. Ihmisten valmiina omaksutut pureksimattomat mielipiteet saavat minutkin turhautumaan. Olen kova kyseenalaistamaan kaiken, siis todella ihan kaiken, ja se saa ihmiset usein hämmentymään. En ole hyökkäävä ja kerron näkemykseni vain, jos sitä minulta suoraan kysytään. Sen verran vuodet ovat minulle opettaneet.
Ikävä kyllä olen myös niin herkkä, etten kestä ihmisten raadollisuutta ja olen nykyään vetäytynyt omaan rauhaani, mitä nyt töissä on pakko koettaa tulla ihmisten kanssa toimeen, kestää kilpailua ja ihmisten kylmyyttä.
Hei "siili1". Lyhyen kuvauksen perusteella vaikutat vahvasti introvertiltä. Vaikka taiteilijoissa ja tiedemiehissä on enemmän introverttejä kuin keskimäärin, eihän kaikilla ole niitä lahjoja. Koska vaikutat viestisi perusteella empaattiselta ja vahvat tunteet omaavalta ihmiseltä, voisit kuitenki arvata, että kykenet nauttimaan musiikista ja ehkä muustakin taiteesta, kauniista maisemista ja luonnon ihmeistä vahvasti, tuntemaan voimakkaasti. Luonnollisesti olet kova kyseenalaistamaan, koska perehdyt asioihin hyvin ja olet tiedostava ihminen, joka havaitsee ja välittää ihmiskunnan ja lähiyhteisön vääryyksistä. Toimit myös hienosti, kun et kuluta itseäsi loppuun ja riko ihmissuhteita saarnaamalla hyökkäävästi joka käänteessä, vaan kerrot näkemyksesi ennemmin kysyttäessä. Tiedostava ja asioihin perehtyvä ihminen on vaarassa myös kuormittua psyykkisesti, sen vuoksi on tärkeää suhteuttaa roolinsa ihmiskunnassa, tiedostaa muiden ihmisten tiedollinen ja henkinen tila suhteessa omiin vaikutusmahdollisuuksiin ja suoda itselleen oikeus nauttia myös elämän pienistä asioista ja suurista myönteisistäkin tunteista.
Minulle tuli aloittajan tekstistä mieleen, että hän on hyvin älykäs mutta älykkyydessään ei pysty kätkemään tiettyä ylemmyyden tunnetta. Tai siis toki yrittää, mutta se saattaa paistaa läpi. Muutenkin ihmiset ovat hyvin herkkiä sille, että kokevat toisen katsovan ikäänkuin yli ja olevan tietävinään heidän tunteensa. Suurin osa kaipaa sosiaalisista suhteista ennenkaikkea kuuntelua eikä halua tulla neuvotuksi tai kuulla analyysia tai esitelmää. Itse asiassa sellainen saattaa olla loukkaavaa.
Hei "tavallinen pupujussi". Anonyyminä asioista kirjoittaessa voi tuoda asioita vähän toisin esille kuin kahdenvälisissä suhteissa. Voin kertoa sinulle kuitenkin, etten ole ylemmyydentuntoinen, päinvastoin. En halveksi vähäisintäkään ihmistä. Jos jokin minut saa hiiltymään, niin sellainen ihminen joka pitää itseään muita parempana ja halveksii sitä päihderiippuvaista, masentunutta, työtöntä, köyhää, saamatonta, koska tuollainen halveksija ei ymmärrä ylimielisyydessään, että meille on annettu muun lahjakkuuden lisäksi erilaisia määriä esim. sitkeyttä, ahkeruutta ja luonteen lujuutta, hyvin pärjäävät eivät ole oikeasti itse hankkineet niitä lähtökohtia, joiden avulla he jaksavat tehtä kovasti työtä, opiskella, kehittää itseään, välttää riippuvuudet ja säilyä psyykkisesti terveenä. Niiltä, joille on paljon annettu, myös paljon vaaditaan. Jos joku saa minut suuttumaan, niin ihminen joka halveksii heikkoa, syrjäytynyttä, elämän kolhimaa, itse pidän heitäkin täysin saman arvoisina kuin itse olen, tai kuka tahansa.
"Muutenkin ihmiset ovat hyvin herkkiä sille, että kokevat toisen katsovan ikäänkuin yli ja olevan tietävinään heidän tunteensa"
Olen samaa mieltä, että ylenkatsominen loukkaa jokaista, jolla on toimiva tunne-elämä. Myös se hiertää varmasti, jos joku on tietävinään heidän tunteensa, mutta on väärässä. Sen sijaan jos toinen on empaattinen ja tulkitsee ystävän tunteita oikein, osoittaa sekä rationaalisesti että tunnetasolla ymmärtävänsä, pääsevänsä samalle aalltopituudelle, tuo monille varsinkin introverteille erittäin suurta mielihyvää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Uskon kyllä, etteivät kaikki tällaista kaipaa, ainakaan niin paljon.
"Suurin osa kaipaa sosiaalisista suhteista ennenkaikkea kuuntelua eikä halua tulla neuvotuksi tai kuulla analyysia tai esitelmää"
Toit esille sosiaalisten suhteiden toisen puolen, ekstroverttinäkökulman, enemmistö onkin ekstroverttejä, joten väittämäsi "suurin osa" pätee. Tosin suomessa arvellaan, että enemmän introvertteja olisi jopa puolet väestöstä. . Olen huomannut saman erityisesti ektstroverttien kohdalla. Sen huomatessani esim. tuttujen ekstroverttien kanssa olenkin opetellut toimimaan niin, että annan heidän vain puhua ja kuuntelen tarkkaavaisesti, myötäilen ja usein myös ymmärrän heidän tunteitaan ja kokemuksiaan, minkä osoitan hienovaraisella viestinnällä, koska he tykkäävät puhua pitkään vailla suuria keskeytyksiä. Älä pelkää, heille en yleensä pidä analyysiä tai esitelmää, koska aivan kuten totesit, he eivät siitä pidä.
Osa meistä, varsinkin enemmän introversioon taipuvaisista ihmisistä taas kaipaa sosiaalisissa suhteissa vuorovaikutusta, sitä että tietää toisen kuuntelevan, olevan kiinnostunut ja haluaa tämän ottavan kantaa, usein yhdessä myös analysoidaan älyllisiä ja rationaalisia asioita, tunnepuolen asioissa käytetään sekä sanallista että tunneälyn ja kehon viestintää niin, että tiedämme, tunnemme ja koemme olevamme samalla aaltopituudella. Introvertti kaipaa siis sosiaalisissa suhteissa ennenkaikkea sitä, että ymmärtää toista ja tulee itse toiselle ymmärretyksi niin älyllisellä kuin tunnetasollakin. Tässä ei ole kyse mistään ylimielisyydestä, vaan yrityksestä selittää tämän persoonallisuuspiirteen eroavaisuuksia, jotta voisimme kaikki tulla toistemme kanssa paremmin toimeen. Kuten edellisessä kappaleessa totesin, ekstroverttien kanssa toimin itsekin erilailla kuin introverttien, enemmän heidän ehdoillaan hyvänä kuuntelijana.
Ja olet aivan oikessa, analyysi, esitelmä ja neuvominen on väärin käytettynä loukkaavaa. Toisen ihmisen kanssa taas ainakin analyysi, tunne- ja älyllisten kokemusten jakaminen ja tasapuolinen vuorovaikutus, syvän yhteyden hakeminen niin kokemus- kuin tunnemaailmassa suorastaan toivottavaa.
Itsellä on joskus kai noin ollut, mutta nykyään en koe noin. Minulla on joukko erilaisia ystäviä: yhden kanssa jaan joitain yhteisiä asioita, toisen kanssa taas toisia ja jne. Erilaiset ihmiset täydentävät tarvettani ystävyydessä. En koew erikoista ystävuuden nälkää.
Ajattelen myös, että ei kaikkea voi elämältä saada. Jokaisella on asioita, joissa jollain tapaa ontuu.
Hienoa, että olet löytänyt elämääsi ihmissuhteita, jotka tyydyttävät sosaalisen elämän tarpeesi, kavereita ja ystäviä.
Kerroit, ettet koe erikoista ystävyyden nälkää, näin varmasti onkin suurimmalla osalla ihmisistä. Olet löytänyt lisäksi itsellesi sopivan selviytymisstrategian, eri asioista kiinnostuneet, erilaiset ystävät, joiden kanssa jaat asioita, mitä ilmeisemmin itseäsi tyydyttävällä tavalla.
Meille introverteille ystävyyssuhteiden rakentaminen on siinä mielessä vaikeampaa, että tarvitsemme usein ystävyydeltä syvempää yhteyden kokemista niin rationaalisella kuin tunne-elämän tasollakin. Tarvitsemme empaattisia ystäviä, jotka kykenevät ymmärtämään itseämme ja toisinpäin me heitä, myös sellaisissa asioissa, joista emme itse pidä ja saa mielihyvää. Jotta ei tulisi väärinkäsitystä, kuten toisen kirjoittajan kohdalla oli tullut, en yritä viestittää että olisin parempi ihminen kuin toiset, koitan vain kuvata ihmisten erilaisuutta sosiaalisen elämän tarpeiden osalta, niin määrällisesti kuin sisällön osalta. Yksinäisyyden kokeminen myös tavallisissa sosiaalisissa tilanteissa on introverteille varsin yleistä.
Itsellänikin on kavereita eri harrastusten parista, erilaisilla elämänarvoilla ja erilaisilla mieltymyksillä varustettuna. Ja teen kuten sinäkin, jaan yhden kanssa kokemuksia vaikka kaukomatkailusta, toisen kanssa lapin erämaavaelluksista, kolmannen kanssa vaikkapa veneilystä tai muusta harrastuksesta, joidenkin kanssa luonnollisesti useammissakin asioissa. Osa näistä kavereista on lähiomaisia. Introversio ja ekstroversio ovat persoonallisuuden piirteitä, joita ei voi oikeasti muuttaa, eikä ole tarvettakaan.
Melko vahvasti introverttina koen kuitenkin usein yksinäisyyttä yhdessä toistenkin kanssa, koska koen yllä mainitun tavan jakaa asioita eri kavereideni kanssa eri asioissa riittämättömäksi, jään kaipaamaan ihmissuhteita, joissa voisin jakaa syvemmin sekä sanallisen että sanattamon viestinnän tasolla, tunteiden tasolla. Tämä on tosin aika yleistä introverteillä, koska heidän sosiaalisen elämän tarpeensa ovat määrätyssä mielessä vaativammat.
Tällaista syvää ystävyyden kokemista on vaikea, ehkä mahdoton saavuttaa niin, että yhden kanssa puhuu intohimosta ja kiinnostuksesta veneisiin, toisen kanssa erämaavaellukseen tai taide/tunne-elämykseen, kolmannen kanssa useampaan asiaan. Tämä johtuu siitä, että introvertit omaavat keskimäärin suuremman empatiakyvyn, mutta vastavuoroisesti myös kaipaavat empaattista lähestymistapaa ystävyydessä ja sen kokemisessa. On hyvin vaikea saavuttaa etenkään tunne-elämän tasolla syvää ystävyyden ja yhteyden kokemusta sellaisen ihmisen kanssa, jonka empatia ei riitä ymmärtämään ja samaistumaan sellaiseen toisen ihmisen kokemukseen ja tunteisiin asiassa, joka ei itsellä sytytä suuria tunteita, intohimoa tai kiinnostusta. Jos joku nyt haluaa kysyä, kuinka sellaiseen voi edes samaistua ja sitä ymmärtää, olen aika neuvoton sanomaan siihen mitään helppoa ratkaisua. Empatiaa voi kyllä kehittää jossain määrin, mutta jokaisella taitaa olla siinäkin suhteessa syntymälahjana sekä kasvatuksen kautta luodut rajat, joiden puiteissa voi liikkua.
Toki on luonnollista, että ystävyyssuhteessa keskustellaan eniten molempia kiinnostavista, molemmille intohimoa synnyttävistä asioista, jaetaan elämää, kokemuksia ja tunteita. Hyvä ystävyyssuhde kestää myös erilaisuutta ja erilaisia kiinnostuksen kohteita, jos kykenee samaistumaan ja ymmärtämään toisen fiiliksiä ja kokemuksia, jotka eivät itseä sytytä, ystävyyssuhde on avartava, monipuolisempi ja syvempi. Tällainen ystävyyssuhde avartaa kuin matkailu erilaisissa kulttuureissa tai niihin perehtyminen kirjallisuuden tai muilla keinoin.
Minua ainakin tökkii teksteissäsi se, miten voimakkaasti olet jämähtänyt noihin pelkistäviin 'ekstrovertti' ja 'introvertti' määreisiin ja millä tavalla puhut ihmisistä. Veikkaisin että psykoanalyysi voisi tehdä sinulle hyvää. Sinulla olisi harrastuksistasi päätellen rahaakin siihen.
"Minua ainakin tökkii teksteissäsi se, miten voimakkaasti olet jämähtänyt noihin pelkistäviin 'ekstrovertti' ja 'introvertti' määreisiin ja millä tavalla puhut ihmisistä. Veikkaisin että psykoanalyysi voisi tehdä sinulle hyvää. Sinulla olisi harrastuksistasi päätellen rahaakin siihen."
Olen pahoillani, että olen tuottanut sinulle "tökkimis" tunteen. En ole jämähtänyt ekstroverti ja introvertti -määreisiin, vaikka olenkin käsitellyt niitä tässä keskustelussa paljon. Olen käsitellyt aihetta tässä avaamassani keskustelussa sen vuoksi paljon, koska se on ihmisille edelleen varsin tuntematon asia ja aiheuttaa paljon turhaa väärinymmärrystä, tuomitsemista ja virheellisiä neuvoja esim. sosiaalisten suhteiden muodostamisessa ja kanssakäymisessä. Kun luet kirjoituksiani tarkemmin, huomaat etten ole käsitellyt tätä yhtä ihmisen persoonallisuutta ohjaavaa piirrettä "pelkistävästi", vaan tuonut esille että harva on äärimmäisen ekstorvertti tai introvertti, vaan useimmat ovat enemmän jompaa kumpaa ja variaatiota on paljon.
Kiitos vaan ystävällisestä neuvosta hankkiutua psykoanalyysiin :)
Olen toki saanut osallistua erilaisiin psykologisiin testeihin runsaasti työhön ja sen hakemiseen liittyvissä asioissa, mutta eihän tässä iässä enää kai kenellekään sellaisten tulokset tule yllätyksenä, vaan useimmat jo tietävät ja tiedostavat varsin hyvin persoonallisuutensa ja psyykkiset ominaisuutensa. Useimmat eivät tarvitse ulkopuolista apua oman persoonallisuutensa tuntemisessa, vaan identiteetti kehittyy 25-30 ikävuoteen mennessä varsin selkeäksi. Jos jollakin on vaikeuksia tuossa suhteessa, ei kai hyvä ammattiapukaan voi vahingoksi olla.
Tällaisen foorumin suppean keskustelun perusteella en kuitenkaan lähde kenellekään antamaan neuvoja hakeutumaan sellaiseen, se ei olisi mielestäni mitenkään viisasta.
Kaikki kirjoittamasi vain kertoo siitä kuinka kipeästi tarvitset psykoanalyysiä. Ei se, että kirjoitat kaikkien olevan introvertti-ekstroverri -janalla, poista käsittelysi pelkistävyyttä. Olet jäänyt sanoittamaan ihmisiä tuollaisten turhien määreiden kautta. Psykologiset testit ja varsinkin kaikki ihmistä pelkistävästi kuvaavat "tulokset" ja määreet ovat myös täysin turhia. Kukaan ihminen ei myöskään pysty tutustumaan persoonallisuuteensa yhtä hyvin yksin kuin vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa. En myöskään käsitä viimeistä lausettasi? Miksei olisi viisasta neuvoa ihmisiä hakeutumaan psykoanalyysiin? Psykoanalyysi on hyödyksi kaikille. Tuo viimeinen lause paljastaa että olet vähintään alitajuisesti liittäänyt psykoanalyysiin negatiivisia määreitä, jotka liittyvät mielenterveysongelmiin. Jo pelkästään se paljastaa ettet tunne itseäsi tarpeeksi hyvin.
" Olet jäänyt sanoittamaan ihmisiä tuollaisten turhien määreiden kautta."
Ihmisen persoonallisuudessa se, onko enemmän introvertti tai ekstrovertti, määrittää todella paljon, miten paljon ja millaista sosiaalista kanssakäymistä ihminen tarvitsee tuottamaan itselleen hyvinvointia. Se, että sinä pidät sitä turhana, ei tee siitä turhaa, monille se on hyvin keskeinen asia ja sen oivaltaminen muuttaa elämän laatua olennaisesti, koska ei yritä olla jotain muuta mitä on, ei yritä muuttaa itseään asiassa, jossa ihminen ei voi muuttua. Toisille tällä asialla on suuri merkitys, joillekin asialla ei varmaan ole paljonkaan merkitystä.
"Psykologiset testit ja varsinkin kaikki ihmistä pelkistävästi kuvaavat "tulokset" ja määreet ovat myös täysin turhia."
Olen käyttänyt psykologisia testejä apuna esim. rekrytoinnissa, vaikka luotan suurelta osin henkilökohtaiseen haastatteluun ja koulutus- ja työhistoriaan. Toki sinulla on tässäkin asiassa oikeus mielipiteeseesi, mutta kyse on vain omasta väittämästäsi, ei tieteellisistä faktoista. Itse olen havainnut psykologiset testit hyväksi tueksi esim. rekrytointiprosesseissa, jos ne ovat linjassa haastattelujen ja muiden testitulosten sekä työtodistusten kanssa, syntyy hyvä lopputulos. Testit myös auttavat nuorta ihmistä identiteettinsä rakentamisessa, kun vain osaa suhtautua niihinkin kriittisesti. En kuitenkaan väitä tätä absoluuttiseksi totuudeksi, jokainen voi arvioida asiaa itse hankkimansa tiedon ja oman kokemuksen pohjalta.
"Psykoanalyysi on hyödyksi kaikille."
Tuollakaan väitteellä ei ole tieteellistä pohjaa. Pyskoanalyysin hyödystä kaikille ei ole kiistatonta tieteellistä näyttöä. Tuon lauseen jälkeisiin henkilökohtaisuuksiin en ota kantaa, enkä jatkossakaan henkilökohtaisuuksiin, koska tarkoitus on keskustella asioista eikä keskustelijoista. Aiemminkin olen havainnut keskustelufoorumeilla sen, että kokiessaan jäävänsä asia-argumentoinnissa alakynteen, jotkut keskustelijat yrittävät siirtää keskustelun painopisteen siihen, että puhuttaisiin keskustelijoista. Voihan olla, että olet vain yrittänyt provosoida ja suututtaa, mutta koska en ole asiasta varma, olen kuitenkin vastannut asiapohjalta, asiallisesti.
"Aiemminkin olen havainnut keskustelufoorumeilla sen, että kokiessaan jäävänsä asia-argumentoinnissa alakynteen, jotkut keskustelijat yrittävät siirtää keskustelun painopisteen siihen, että puhuttaisiin keskustelijoista. "
Tuo on liian helppo selitys. Uskon, että syyt ovat paljon moninaisemmat eivätkä aina mitenkään noin dramaattisia.Minulle on varsin luontainen ajatus, että jos keskustellaan introverttisyydestä, niin sitten tuodaan kyseinen käsitekin esille. Keskustelupalstoilla ihmiset vain helposti sanovat asiansa kärjistetymmin kuin tavallisesti, eikä niinkään siksi, että kokisi jäävänsä alakynteen. Voihan sekin tietysti olla mahdollista, että noinkin käy jollekin.
Aloitusviestiisi: olen jossain määrin kaltaisesi, ja tiedän osaavani nähdä asioiden pohjimmaiset rakenteet. En ehkä kuitenkaan ole ihan samanlainen, ehkä jotain samaa tyyppiä tunnistin kuitenkin itsessäni, kun luin sinun aloituksesi.
Introvertti siis olen ja olen myös add. Eli viihdyn yksin tuplahyvin.
mielelläni pohdin asioiden syvimpiä rakenteita ja ne ovat minulle helposti hahmotettavissa, koska add:n ansiosta osaan luontaisesti ajatella ns.laatikon ulkopuolelle. En kuitenkaan aina jaksa enkä viitsi heittäytyä keskusteluun aiheesta kuin aiheesta. Tämä seikka herättää monessa ylirationaalisessa ihmisessä suunnatonta ärsytystä, kun eivät osaa ymmärtää mitenkään miten voi olla noin, mutta olen vuosien myötä oppinut hyväksymään sen.
Osin siksi, että olen oppinut, ettei ihmiset osaa ajatella (uskon ajattelun olevan opittava kyky) enkä jaksa asettua opettajaksi. Nautin kyllä suuresti silloin, kun jonkun toisen kanssa löydetään yhteinen intressi keskustelunaiheeksi. Mukava on myös joskus istua vain kuuntelemaan, jos toinen kertoo itselleen auenneesta oivalluksesta.
Ekstoverttien kanssa on aika uuvuttavaa ja toivon, että joku päivä löydän konstin olla heidänkin kanssaan ilman, että uupuisin täydellisesti.
-------------------------------------------------------
Tämä alla oleva on off-topic, pahoitteluni, mutta tuli nyt mieleen:
tuolle psykoterapiafanittajalle: ilmeisesti sitten itse olet istunut pitkäänkin psykoterapiassa, kun sitä noin paljon suosittelet? Saanko kysyä minkätyyppisessä terapiassa käyt (jos käyt) ja onko pohjalla jotain mt-ongelmia vai käytkö vain kohentaaksesi tietämystäsi itsestäsi? Jos viimeistä, niin millä perustein valitsit itsellesi sopivan terapiamuodon?
Koitin sitä joskus, mutta terapeutti (hän oli myös psykiatri) koki ettei terapiasta olisi minulle juurikaan hyötyä, kun ei ollut mitään suurempaa ongelmaa, johon terapian on todettu auttavan. Eikä psykiatrista sairautta, jota pitäisi erityisesti seurata. Osasin käsitellä itsekin eteen tulevia ongelmia, ei ollut neurooseja, osasin tunnistaa ja nimetä tunteeni. Olisihan se mukavaa, että suomessakin olisi laajempaa terapiakulttuuria tarjolla, mutta toisaalta koen, että jos on edes jossain määrin terve ja osaa käsitellä itseään, niin sitten ei tarvitse mitään erityisempää terapiaa, ihminen voi oivaltaa itseään myös terapeuttisesti muuten. Joku saa ideoita itsensä suhteen katsellessaan elokuvia, joku toinen lukiessaan kirjoja tai olemalla kanssakäymisissä toisten kanssa. Pahempi tila kai olisi sellainen ettei voisi nähdä itsestään omia kehityksen paikkojaan ja alkaisi ulkoistaa sitten sisäistä, tuntematonta ahdistusta toisiin ihmisiin esimerkiksi projisoimalla.
Hieno kirjoitus "introintro39".
"Tuo on liian helppo selitys. Uskon, että syyt ovat paljon moninaisemmat eivätkä aina mitenkään noin dramaattisia."
Aivan mahdollista. Ja onhan varsin yleistä toimia niin, että kun on itse saanut apua johonkin ongelmaan tietyllä tavalla, niin sitä suositellaan kaikille. Esim. monet, (varsinkin ekstrovertti ystäväni :)) "tuputtavat" kaikille hyviksi harrastuksiksi, matkailukohteiksi ja toimintamalleiksi ihmissuhteissa sellaisia asioita, joista itse saavat mielihyvää tai ovat havainneet toimiviksi, sen kummemmin ajattelematta tai tiedostamatta, että olemme niin persoonaltamme kuin mieltymyksiltämme hyvin erilaisia.
"En kuitenkaan aina jaksa enkä viitsi heittäytyä keskusteluun aiheesta kuin aiheesta. Tämä seikka herättää monessa ylirationaalisessa ihmisessä suunnatonta ärsytystä,"
Varmasti hyvin harva jaksaa keskustella aiheesta kuin aiheessta ja moni meistä introverteistäkin haluaa jossain määrin harjoittaa keventävää small talkia tai huumoria, introverttiyshän ei mitenkään liity esim. huumorintajuun tai sen puuttumiseen.
"Ekstoverttien kanssa on aika uuvuttavaa ja toivon, että joku päivä löydän konstin olla heidänkin kanssaan ilman, että uupuisin täydellisesti."
Omalla kohdalla olen havainnut hyväksi tavaksi huolehtia, että tapaamisilla ei ole mahdollisuutta venyä liian pitkiksi, tunti pari riittää. Lisäksi ainakin omat hyvin ekstrovertit tuttuni ovat tyytyväisiä, kun saavat puhua pulputtaa ja hyppiä aiheesta toiseen, eivätkä edes huomaa kuunteleeko heitä intensiivisesti vai ei, joten jos puhetulva uuvuttaa, voi heitä loukkaamatta keskittyä vähän omiin ajatuksiinkin ja kuunnella "puolella korvalla", antaen hiukan signaalia että on kärryillä ja kuuntelee. Päinvastoin, jos ryhtyy liian tarkkaavaiseksi ja alkaa tuomaan omia näkökulmiaan esille, ikään kuin ottamaan keskustelun "vakavasti", nämä ekstrot ystävät häkeltyvät ja ehkä hiukan närkästyvätkin, huomaa monesti etteivät he haluakaan, että heidän esille tuomistaan aiheista käydään syvempää dialogia. Jos nyt joku kysyy, mistä voin tuon tietää, niin kerrottakoon, että se perustuu siihen, että toiset ovat tulleet hyvin tutuksi ja itse käyttää parhaansa mukaan rationaalista ymmärrystä ja tunneälyä vuorovaikutussuhteessa. Kun lopputulos on onnistunut, ystävä on pulissut tunnin kaksi muutamia aiheita, saanut niihin pintapuolisia ja kevyitä vastauksia, eräänlaista myötäilyä, hän lähtee tilanteesta iloisena ja saattaa jopa todeta, että oli kiva jutella taas :) Ja kun ei itse ole lähtenyt vastoin toisen mieltymyksiä viemään keskustelua aiheesta syvempii vesiin, voi niitä sitten omassa rauhassa pohdiskella, mikäli aihe oli kiinnostava, ikäänkuin pureksia ja sulatella, ehkä jopa perehtyä aiheeseen tarkemmin tiedollisesti. Tämä kaikki vaatii toki sosiaalisia taitoja ja tilannetajua, koska ajoittain tulee vastaan myös aiheita, joista nämäkin ystävät haluavat keskustella "syvällisemmin".
Psykoterapiaan liittyvissä kommenteissa allekirjoitan näkemyksesi aika pitkälle, muutoin emme toki tarvitse laajempaa terapiakulttuuria, mutta psykiatrisista sairauksista kärsiville olisi toki hyvä olla noita palveluita riittävästi saatavilla.
"...emme toki tarvitse laajempaa terapiakulttuuria...".
Ai siksi että sinä sanot niin? Mitä muita "kulttuureja" emme tarvitse?
Mistä luulet tuon negatiivisuuden terapiaa kohtaan kumpuavan? Toistatko vain muiden iskostamia näkemyksiä, yhtä lammasmaisesti kuin ne ihmiset joita aloitusviestissäsi "arvostelit"?
Ai niin, et kommentoi "henkilökohtaisuuksia". Ei suinkaan sen takia ettet pysty, vaan siksi että haluat keskittyä "asiaan". Muistit vielä kirjoittaa per'ään melkein kokonaisen kappaleen siitä, mitä *muut* ihmiset tekevät jäädessään alakynteen.
Introverttiyden oivaltaminen auttaa. Psykologiset testit auttavat. Lomakkeet. Kaavat. Ulkoiset määreet. Puheesi ovat aivan kuin minun puheeni viiden vuoden takaa. Häiriintyneitä, näennäisälykkäitä.
Psykoanalyysiä olen käyttänyt kattoterminä itseensä tutustumisen muodoille. Itseään pohtimalla tutustuu itseensä. Vuorovaikutus ihmisen kanssa, joka tietää milloin psyykeestä ovat esillä terveet ja milloin sairaat, puolustautuneet puolet, auttaa tuota prosessia. Jos noita asioita ei voi pitää faktoina, voimme samantien ruveta keskustelemaan siitä, onko Marsin kohdalla oikeasti jättimäinen suklaajäätelöpallo ja ufojen signaalit vain häiritsevät mittalaitteitamme.
On aika surullista millainen kulttuuri lähes kaikissa yhteiskunnissa on rakentunut liittyen ihmisen psyykeeseen. Sinullakin kun on oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa. Voit joko hakea apua itsesi tutkiskeluun ja toivoa että onnistut vuosien kuluessa laajentamaan näkemystä ja purkamaan rakennelmia tai sitten pohtia näitä samoja asioita vielä eläkkeellä ja hakea lohtua siitä että joku on yksinäisyys palstalla kanssasi samaa mieltä. Ei asiaa mikään palstan välityksellä tapahtuva keskustelu tai nokkelat vastaukset auta.
Ja nimimerkille introintro39:
Psykoanalyysiä suosittelen (vaikka harvalla on siihen varaa sanan varsinaisessa merkityksessä, eli 4-5 kertaa viikossa vuosien ajan). Olen ollut sekä istualtani että makuultani ja oman kokemukseni perusteella itsensä käsittely on tehokkaampaa makuuasennossa, pois päin terapeutista.
Itseensä tutustuminen vuorovaikutuksessa terapiassa on tehokkaampaa kuin yksin. Ja aika erikoisen elämän saisi olla elänyt, jos ei olisi miltään osin sen verran voimakkaasti puolustautunut, että sen purkaminen käytännössä vaatisi ulkopuolista ohjausta.
Psykiatrisi mielipiteet kuvaavat juuri sitä keskittymistä johonkin diagnooseihin ja "mielenterveyden ongelmiin". Psykiatria itsessään on jo ihan huuhaa tiede. Ihmiskunnalla ei ole vielä käsitystäkään aivojen toiminnasta. Laaja-alaisesti vaikuttavia, epäspesifejä lääkkeitä tuputetaan sattumanvaraisesti, käytännössä sen mukaan mitä lääkefirmat markkinoivat. Eikä vaivauduta tutustumaan edes siihen vähään tietoon, mitä aivojen ja lääkkeiden kemiaa tutkivista artikkeleista olisi saatavilla, muuten kuin aivan yleisellä tasolla.
Huomauttaisin myös, etten ole oman hoitomuotoni tuputtaja aivan klassisessa mielessä. Syy miksi suosittelen juuri terapiaa on se, etten tiedä olemassa olevan mitään muitakaan itseensä tutustumisen työkaluja. No, ehkä psykedeelit saattavat muuttaa tajunnantilaa ja "kaataa psyykeen puolustuksia". En tiedä en ole kokeillut. Ainakin ne ovat sattumanvaraisia ja riskaabelejakin.
Hyvä nimimerkki ".................."
Hienoa, että olet löytänyt keinon, jolla olet voinut tutustua itseesi paremmin. Toivotan sinulle kaikkea hyvää, tarkoitukseni ei ole ollut loukata sinua, eikä julistaa omia mielipiteitäni ehdottomana totuutena.
Peace
Sen verran pakko sanoa ettet vieläkään vastannut kysymykseen. Puhut aloituksessa keskustelukyvystä, muttet itse lähde keskustelemaan kuin niiden kanssa jotka toistavat mielipiteitäsi.
Heippa vaan, aavikon henki, kiitos vastauksestasi.
Olen pitkälti samaa mieltä kanssasi. Mukavaa oli tätä pohdiskella tässä muutaman päivän aikana.
Saman olen minäkin huomannut, että jos yrittää osallistua keskustelun ekstrovertin kanssa, se tyssää nopeasti. Pitää vain pysyä erittäin pinnallisella tasolla, niin sitten sujuu sekin. Vaikka väsyttävää se on, tasapainon hakeminen tässä onkin ollut minulle haaste. Ennen (nuorempana siis) koitin muuttaa itseäni, sillä paineet ovat suuret siihen, että lapsia aletaan muokkaamaan ekstrovertimpään suuntaan. introvertti lapsi oppii helposti että hän ei kelpaa, häntä ei kuunnella, hänen on muuttuttava, sen sijaan, että esimerkiksi jo koulussa introvertteja lapsia rohkaistaisiin olemaan se mitä hän sisimmältään on. Näin lapsi saisi parhaat mahdollisuudet löytää jo varhain oman äänensä ja tapansa olla (ja myös löytää tavat miten olla ekstroverttien kanssa ja miten vetäytyä niistä tilanteista ajoissa) ja samoin ekstrovertit oppisivat vähän itsekin tulemaan vastaan.
tässä on mennyt muutama päivä taukoa, kun flunssaa yritti pukata ja keho vaati 12 tunnin yöunia, joten ehkä olen jo hukannut punaisen langan, mutta silti: kiito ajatuksistasi, oli virkistävää pohtia sängyn pohjalla tätäkin osaa introverttien maailmasta lisää.
------:lle
asetit kysymyksesi aavikon hengelle, mutta minun on pakko kysyä: miten se on negatiivisuutta terapiaa kohtaan, jos toinen sanoo, että hänestä ei tarvita laajempaa terapaiakulttuuria? Samalla logiikallahan sinulle voisi sanoa, että miksi ihmeessä olet noin negatiivinen niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole samaa mieltä sinun sanomaasi.
----
Psykonalyysista ei minulla ole kokemusta, mutta makuultaan se ei onnistuisi. Nukahtaisin noin 5 minuutin kohdalla.
Uskon, että terapiasta (terapeutin vastaanotolla) on hyötyä silloin, kun ihminen ei osaa avata tai oivaltaa itseään muuten. TAI jos hän kokee aidosti, että hyötyy sellaisesta. minulle sopii enemmän keholliset tavat terapoida itseäni.
Tunnen erään psykoanalystin, joten tiedän siltä osin paljon psykoanalyysista ja sen tekniikoista, kuten kritiikistäkin, mutta sen enempää en psykoanalyysista sano, koska ei ole omakohtaista kokemusta siitä. Voisin kokeilla sitä - helpostikin, kokeilen mielelläni uusia asioita. mutta se nyt ei ole tämän päivän juttu.
Ihmiset vain ovat erilaisia. Toiset vain osaavat hoitaa itseään myös sisäisesti, toiset tarvitsevat siihen toisen ihmisen.
kitrjoitit näin: "Itseensä tutustuminen vuorovaikutuksessa terapiassa on tehokkaampaa kuin yksin. "
minä väitän (tahallisesti provosoiden, älä kuitenkaan provosoidu, vaikka provoisin tahallisesti, tarkoitukseni ei ole saada ketään provosoitumaan), että tuo on ekstrovertin puheenvuoro.
Tutustun itseeni tehokkaammin itsekseni ja uskon, että moni muukin tekee niin. En tarkoita etteikö toisilla ihmisillä olisi hyvää vaikutusta minuun, tottakai on ja pidän siitä, että on löytänyt edes pari timanttia ystäväkseen, joiden kanssa voi käydä hyvinkin syväluottaavia keskusteluja aiheesta kuin aiheesta. Siellä on monet kerrat keskusteltu myös terapeuttisessa mielessä.
"Psykiatrisi mielipiteet kuvaavat juuri sitä keskittymistä johonkin diagnooseihin ja "mielenterveyden ongelmiin". "
Harmi, että muodostit tuollaisen mielikuvan. Hän ei ole psykiatrini, koska minulla ei ole hoitosuhdetta häneen, kävin hänen luonaan osada adhd-tutkimuksia. Se kokeus, mikä minulle hänestä tuli ei ollut tuollainen, jota sinä hänestä sanoit.
"Psykiatria itsessään on jo ihan huuhaa tiede."
Sanot sinä, joka käyt psykoanalyysissa säännööllisesti?
" Ihmiskunnalla ei ole vielä käsitystäkään aivojen toiminnasta. Laaja-alaisesti vaikuttavia, epäspesifejä lääkkeitä tuputetaan sattumanvaraisesti, käytännössä sen mukaan mitä lääkefirmat markkinoivat. Eikä vaivauduta tutustumaan edes siihen vähään tietoon, mitä aivojen ja lääkkeiden kemiaa tutkivista artikkeleista olisi saatavilla, muuten kuin aivan yleisellä tasolla."
Tai sitten vaivaudutaan ja paneudutaan niin pitkälle, kun nykytiedon valossa voi paneutua. poikkeuksia on lääkäreissäkin ja metodeissa.
Pahoitteluni "tuputtaa" käsiteestäni. Koen käsitteen kuitenkin täysin samansisältöisenä miten itse sitä käytit: suosittelee. Tuputuksen tunne siitä tulee, jos suosittelua tekee liian päällekäyvästi, mutta sehän toki on vain minun tunteeni, ei tarvitse ottaa sitä henk. kohtaisesti.
Voin hyvin samaistua aloittajan viestiin, vaikka itsekin olen puolta nuorempi. Katselin juuri vanhoja luokkakuvia ja huomasin että erotuin lapsena jo niin että minulla oli aika voimakkaat ilmeet, mikä varmaan kertoo tavallista voimakkaammasta tunne-elämästä. Lisäksi minulla oli ja on yhä taipumus pitää sellaista taidetta joka muiden mielestä menee "yli" tai on pateettista ihan normaalina. Lisäksi olen matemaattisesti älykäs, en nyt mikään nero mutta olin kumminkin yläasteen kilpailussa kouluni paras.
Omaa yksinäisyyden tunnettani olen yrittänyt helpottaa sillä, että jaan eri intohimoja eri ihmisten kanssa. Osa nuoruudesta meni sitä murehtiessa että samankaltaisia ihmisiä ei enää ollut. Kaikki lukion luokkakaverit tuntuivat tylsiltä, tyhmiltä tai liian erilaisilta. Kumminkin ymmärsin että olen ihmisriippuvainen vaikka en saakaan ihmissuhteista niin paljon irti kuin muut vaikuttavat saavan. Vähitellen olen saanut itsestäni ihan sosiaalisen. On kyllä yhtä mahdollista, että kun tarpeeksi ihmisiin tutustuu niin oppii löytämään joukosta ne eniten itsensä kaltaiset ja myös käyttämään tilaisuudet paremmin hyväksi. Eli en tiedä olenko sen sosiaalisempi vai tullut vain paremmaksi samanmielisten löytämisessä.
En kumminkaan ole ikinä seurustellut vaikka olen kuulemieni kommenttien perusteella ihan kivan näköinen nuori nainen. Toivon, että löytäisin miehen jonka kanssa voisi jakaa asioita. Tällaisia tulee vastaan niin harvoin ja sitten pitäisi vielä olla kiinnostus molemminpuolinen ja elämäntilanteet sopivat. Ei ole helppoa. Kai voisin seurustella jonkun muunkin kanssa, mutta epäilen että jos sellainen "sielunkumppani" tulisi vastaan niin sitten pitäisi kaikki aloittaa alusta, joten miksi rakentaa tulevaisuutta väärän henkilön kanssa. Minulla on yksi tuttavapariskunta jolla oli hyvin samat intohimot ja harrastukset keskenään jo ennen kuin he menivät yhteen, ja ovat olleet nyt 6-7 vuotta yhdessä. Ovat kyllä kovasti omassa maailmassaan, ja joskus tulee vaikutelma etteivät paljon kaipaakaan sinne muita.
Hei "omaperäinen". Hienoa, että olet jo varsin nuorena oppinut tuntemaan itseäsi ja luonnettasi, sekä löytänyt itsellesi sopivia toimintatapoja sosiaalisessa elämässäsi. Monet varsinkin nuoremmat ihmiset kärsivät, koska yrittävät muuttaa persoonaansa yleisten normien mukaiseksi vastoin luontoaan, mikä johtaa pahimmoillaan psyykkisiin ongelmiin.
"Eli en tiedä olenko sen sosiaalisempi vai tullut vain paremmaksi samanmielisten löytämisessä"
Omien sosiaalisten tarpeiden tunnistaminen niin määrän kuin sisällönkin suhteen on varmasti auttanut sinua rakentamaan sosiaaliset suhteet sellaisiksi, joista saat paremmin iloa. Monet yrittävät toimia yleisesti tyrkytettyjen sosiaalisten normien mukaisesti, väsyen ja kuormittuen siitä.
Yksi asia joka lisää sosiaalisuutta on muuten yhdessä tekeminen. Naisten sosiaalinen kulttuuri on hirveästi sitä että vain rupatellaan pöydän ääressä. Varsinkin sellaisessa koen itseni helposti ulkopuoliseksi. Jotta pääsee mukaan niin ajatusten pitäisi liikkua samoissa sfääreissä kuin muillakin eli menneiden päivien kuulumiset jne. Jos ei ole niin menevä persoona vaan enemmän kotona viihtyvä introvertti niin eihän tuollaisia kuulumisia ole samalla tavalla kuin muilla. Kahden introvertin (tai enintään kolmen, on harvinaista että löytyy isompi samanhenkinen joukko) jutut ovat enemmänkin luokkaa mitä olet lukenut/ajatellut viime aikoina.
Kuitenkin jos on ihmisiä joiden kanssa on yhteisiä projekteja niin silloin aika kuluu mukavasti ja yhteistä puhumista löytyy jälkeenpäin. Tämän takia olen mm. paljon osallistunut järjestötoimintaan. Tuo on lisännyt aktiivisuuttani sen verran että olen miettinyt muutunko vielä introvertista ekstrovertiksi, mutta kyllä se sama perusluonne taitaa kumminkin olla siellä taustalla.
Minä kaipaisin kunnon keskustelu kumppania,.
Voisin keskustella maan ja taivaan väliltä ihan mitä tahansa.
Olen älykäs ja kiinnostunut kaikesta. ärsyttää kaikki p..jauhajat.
Ruotsalais-sarja "Silta" valotti hienosti aspergerin syndroomaa ja sitä kautta ymmärtämään sosiaalista rajoittuneisuutta.
Karmea tosiasia on se, ettei sitä ns. sielunkumppania enää löydy, jos ei sitä löytynyt nuorempanakaan. Yksinäiselle ja elämän kolhimalle ihmiselle kasvaa näkymätön kuori ympärilleen, jonka läpi edes vilpittömän ihmisen on mahdotonta päästä, koska yksinäisen ihmisen anturit ovat ylhäällä etsien tekopyhyyttä, valhetta ja petosta tuosta vilpittämästäkin ihmisestä (tosin en ole vilpitömiä ihmisiä tavannut...). Joten sielunkummpanin löytymiseen ihminen itse on jo asettanut itselleen sellaiset esteet, ettei sitä todellakaan löydy, johtuen aiemmista pettymyksistä, menetyksistä ja epäonnistumisista. Sielunkummpani elävän ihmisen sijaan voi löytyä jostakin tv-sarjasta, elokuvasta tai alkoholista. Nämä eivät koskaan petä. E haluaisi masentaa täysin itseäni, mutta näin se valitettavasti vain on. Elämä on räpiköitävä jotenkin läpi kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Lopulta kuolema tulee ja armahtaa pienen poikasensa. Jotkut tosin eivät jaksa rämpiä elämäänsä läpi vaan ottavat tuskissaan oikeuden omiin käsiinsä.
Kun on tarpeeksi omalaisensa ja tarpeeksi erilainen ehkä vielä elämänsä alistama - antaa periksi, hiljenee. Kaiken taakse itsensä hiljaa piilottaa. Vain haaveilee... .Joskus kun aamu sarastaa toivoo, että rakkansa katseen voisi vierellään vielä tavoittaa. Joku toinen - sielunkumppani - jonka kanssa jakaa sen mistä aiemmin haaveili. " Tää on vaiettu rakkaus, josta tarinan voisi kirjoittaa...."
Hei Aavikon henki. Kiva lukea kirjoituksiasi. Oma elämänkokemukseni on paljon samanlainen kuin sinulle. On perhe, lapset ja lapsenlapset, on mukavia työkavereita ja harrastuksia, kavereita sitä kautta. Jokunen ystäväkin löytyy, ihan tarpeeksi. Itsensä kun on oppinut tuntemaan ja tietää, minkä verran kaipaa toisten ihmisten seuraa ja minkä verran haluaa olla omissa oloissaan rauhassa, latailla akkujaan yksinäisyydessä, kuten meidän tyyppiset ihmiset tekevät, takkatulen ääressä, laiturin nokassa, saunan lauteilla, kirjaa lukien, ihan vain mietiskellen ja ikkunasta katsellen luonnon kiertokulkua (maalla kun asumme). Samalla jaan myös kokemuksen kanssasi siitä, että syvää sielujen yhteyttä ja sinfoniaa on vaikea kokea, toki yhden ystävän kanssa yhdessä asiassa vähän enempi, toisen kanssa toisessa asiassa.
Varmasti koemme jo nyt syvempääkin ystävyyttä kuin ekstrovertimmat ihmiset, kaipuumme ja kaihomme, johtuu kai siitä, että haluamme paljon syvempää kontaktia läheisiin ystäviin kuin keskimääräiset ekstrovertit, joille riittää pinnallisempi turina ja vähäisempi syvällisyys. Voihan olla, että tämä kaihomielisyys on osa persoonaammekin ja kuten kirjoituksistasi huomaa, se ei tee onnettomaksi, vaan on tietyllä tavalla bitter sweet. Olisiko osin tätä slaavilaista luonteenpiirrettä, mitä monissa suomalaisissa on.
Sekin on hieno havaita, että molemmat olemme kokeneet sen, että vähemmän ulospäin suuntautuneena voi omata ja kehittää sosiaaliset taidot tosi hyväksi, ehkä jopa helpommin kuin ulospäin suuntauneemmat ja paljon enemmän sosiaalista kanssakäymistä kaipaavat ekstrovertit.
Onnellinen olen minäkin, kuten huomaan kirjoituksistasi sinunkin olevan.