Paperissa lukee nyt yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Saikkua on määrätty kevään loppuun asti. Niin opiskeluista kuin töistä.
KUKAAN ei jää tuollaisella perusteella noin pitkälle saikulle. EI KUKAAN!!!! Mulla ei ole mitään syytä nyt jäädä saikulle. Minä kyllä pärjään, olen pärjännyt niin helvetin pitkään ilmankin. Saan luvan pärjätä jatkossakin.
Jos nyt jään saikulle, niin siitä on harmia kaikille muille. Olen opettaja. Oppilaani kärsivät. Samoin opiskelut. Kaiken lisäksi minusta vaikuttaa,ettei kukaan usko, että minulla on mitään ongelmia. Olen aina iloinen ja vedän roolia.
Mulla on diagnosoitu myös ADHD, rajatilapersoonallisuus ja minulla on dissosiaatiooireita. Mutta musta ei tunnu siltä, että olisin sairas.
Minä en nimittäin koskaan saa...
-paniikkikohtauksia
-kunnollisia ahdistuskohtauksia
-eikä minulla ole masennusta ja vain hyvin harvoin pieniä itsetuhoisia ajatuksia.
Niin monella muulla on niiin paljon pahempia ongelmia, niin miksi minä jäisin saikulle. Miksi hemmetissä???
Okei. Mulla on ollut kaksi aika vaikeaa parisuhdetta, olen eronnut fundamentalistisesta seurakunnasta ja jättänyt 18-vuotiaana koko siihenastisen elämän taakseni. Minua on kiusattu koulussa, vanhemmat ovat kääntäneet selkänsä.
Mutta se EI OLE MIKÄÄN SYY. Minä olen silti ihan tolpillani. Tämä sama epämääräinen olotila on jatkunut jo 7 vuotta. Mitä joku puolen vuoden saikku siihen auttaisi? 7 vuotta olen pärjännyt.
Vihaan niin kovasti itseäni ja säälittävää valitustani.
KUKAAN ei jää tuollaisella perusteella noin pitkälle saikulle. EI KUKAAN!!!! Mulla ei ole mitään syytä nyt jäädä saikulle. Minä kyllä pärjään, olen pärjännyt niin helvetin pitkään ilmankin. Saan luvan pärjätä jatkossakin.
Jos nyt jään saikulle, niin siitä on harmia kaikille muille. Olen opettaja. Oppilaani kärsivät. Samoin opiskelut. Kaiken lisäksi minusta vaikuttaa,ettei kukaan usko, että minulla on mitään ongelmia. Olen aina iloinen ja vedän roolia.
Mulla on diagnosoitu myös ADHD, rajatilapersoonallisuus ja minulla on dissosiaatiooireita. Mutta musta ei tunnu siltä, että olisin sairas.
Minä en nimittäin koskaan saa...
-paniikkikohtauksia
-kunnollisia ahdistuskohtauksia
-eikä minulla ole masennusta ja vain hyvin harvoin pieniä itsetuhoisia ajatuksia.
Niin monella muulla on niiin paljon pahempia ongelmia, niin miksi minä jäisin saikulle. Miksi hemmetissä???
Okei. Mulla on ollut kaksi aika vaikeaa parisuhdetta, olen eronnut fundamentalistisesta seurakunnasta ja jättänyt 18-vuotiaana koko siihenastisen elämän taakseni. Minua on kiusattu koulussa, vanhemmat ovat kääntäneet selkänsä.
Mutta se EI OLE MIKÄÄN SYY. Minä olen silti ihan tolpillani. Tämä sama epämääräinen olotila on jatkunut jo 7 vuotta. Mitä joku puolen vuoden saikku siihen auttaisi? 7 vuotta olen pärjännyt.
Vihaan niin kovasti itseäni ja säälittävää valitustani.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hakeudu psykoterapeutille ja unohda kaiken maailman pseudotieteen "diagnoosit". ADHD, rajatilapersoonallisuus ja niin edespäin eivät ole sairauksia vaan niillä kuvataan tietynlaista käytöstä, tietyn henkilön tai yhteisön näkökulmasta. Olet sairas, jos sinulla on flunssa tai vastaava. Jos sinulla taas on henkisesti vaikeaa ja elämän ongelmia, on se psyykkistä vaivaa, mikä ei ole sairaus tai sairautta. Psyykkisten ongelmien käsittelyyn ja ratkaisemiseen kannattaa tarvittaessa hyödyntää osaavaa psykoterapeuttia. Historiasi perusteella ei olisi mikään ihme, että sinulla on välillä vaikeaa. Sosiaalisuhteilla, nykyisillä ja menneillä, voi olla hyvin suuri vaikutus ihmisen jaksamiseen läpi elämän. Jos uskot, että tällä on vaikutusta sinun kohdallasi, se terapia voisi olla ainakin kokeilemisen arvoinen. Toivottavasti tästä oli sinulle jotakin apua ja ideaa.
Varmaan lääkäri on ajatellut että niinkuin itsekin kirjoitit, sama epämääräinen tila on jatkunut JO 7 vuotta. Siihen ei muutaman viikon sairasloma auta mitään.
Nyt sinulla on mahdollisuus käsitellä asioita kaikessa rauhassa, käydä terapiassa ja hoitaa itseäsi. Ehkä tajuat itsekin kun jonkin aikaa on kulunut että sairausloma oli sittenkin hyvä asia.
Kyllä ne siellä työelämässä pärjäävät ilman yhtä ihmistä sen puoli vuotta, kukaan ei ole niin korvaamaton.
Keskity sinä nyt itseesi ja paranemiseesi.
Ja kotona tekemättä mitään kuvittelit nimimerkki Minäkö oireiden parantuvan?
Korkeintaan muutaman viikon lepo tekee tehtävänsä, tuon jälkeen homma kaatuu itseään vastaan.
Juuri nuo psykiatriset diagnoosit tekevät saajalleen pahaa vahinkoa; ne eivät edes perustu minkään ns faktaan vaan ovat yleistermejä tietynlaiselle käyttäymiselle. Voihan vielä olla niinkin, että vuosien saatossa, kun ihminen henkisesti kasvaa ja kehittyy, nuo sairauden piirteet ikäänkuin katovat itsellään.
Luulen, että monet meistä kuitenkin itse tietävät mitä haluavat elämältä ja ratkaisu on heissä itsessään, mutta niiden löytäminen ja ymmärtäminen voi toisinaan olla työlästä.
Jos kokee, että nykyinen elämä, työ, parisuhde tms on raastavaa, voi pysähtyä ja rauhassa etsiä uuden suunnan tai sitten hetken lepää ja jatkaa siitä mihin jäi.
Ottaa opiksi virheistään ja on armollinen itselleen.
Kiitos ajatuksista.
Käyn jo terapiassa toista vuotta ja jatkan sitä edelleen.
Minusta tuntuu vaan niin typerältä tämä tilanne, koska tosiaan pysyn ihan hyvin maailman menossa mukana, vaikka minulla onkin vähän vakeaa välillä. Tosin, tunteet ailahtelee päivän aikana, käyden koko skaalan läpi. Välillä olen ihan loppu, tyyliin jo valmis lopettamaan ihan kaiken ja toisena hetkenä olen 110 prosenttisesti vauhdissa ja elämässä kiinni.
Jäin miettimään kuitenkin sairaan ja terveen rajaa.
Minun mielestä ei voi sanoa, että ihminen on terve jos on niin pahasti masentunut, ettei pääse sängystään ylös. Sama pätee siinä, jos kuulee ääniä, saa koko ajan paniikkikohtauksia, yrittää jatkuvasti itsemurhaa tai on vaikka psykoosissa. Mielestäni silloin ei auta määritellä asiaa "tietyn henkilön tai yhteisön näkökulmasta".
Tiedän, ettei ehkä pitäisi verrata itseään muihin, mutta olen silti jotenkin vaan saanut päähäni, että JOS minulla olisi jotain kunnollisia merkkejä PAHOISTA PSYYKKISISTÄ ONGELMISTA, niin silloin voisin oikeasti jäädä pois töistä. Ehkä alitajuisesti odotankin, että saisin sellaisia ongelmia ja paahdan siihen saakka täysillä. Ja taas näen tämän koko ajattelun hölmöyden.
Olen kuitenkin nähnyt vuosien aikana ympärilläni niin paljon pahempia asioita, että tuntuu, että olen jäämässä pois kaikesta 37.0 asteen "kuumeen takia", vaikka lähipiirissä kuumeillaan 39 asteessa...
En parempaakaan vertausta tähän keksinyt. :D