Tätä on bulimia sairautena, ei pelkkää syömistä ja oksentamista.

Kun toi kuvio toistuu tarpeeks monta kertaa niin sä kadotat ittes. Et ees tiä mikä on totta ja mikä ei. Saatat elää jotkut hetket sumussa, jälkeenpäin et muista siitä tapahtuneista juuri mitään. Kun on kadottanu ittensä, tai ees osan itteään, niin silloin se sairaus on juurtunu suhun. Se on vähän niin ku repiny sun itsetunnon irti ja asettunu sen tilalle. Siitä on tullu osa sua. Se ohjaa sun jokaista ajatusta, rakentaa valheiden verkkoja, kiinnittää sun huomioin epäolennaiseen. Se vie sun keskittymiskyvyn, se lamaannuttaa sun tunteet ja pakottaa sut uskomaan et kukaan muu ei voi ymmärtää sua niin ku se. Jos sä koitat kieltää sitä tai päästä siitä eroon, niin se vaan tiukentaa otettaan. Se on sun mielessä aina.
Et ees huomaa tai et muista, et missä vaiheessa sun elämä rupes pyörii ruoan ympärillä. Joskus se oli vaan ravintoa, joskus nautintoa, mut nyt se o koko elämä. Et voi käsittää omaa ajatuksen juoksuas.
”Jos nyt syön tässä tän patongin, sit käyn ostaa karkkii joita voin mussuttaa bussimatkan ku pääsen perille niin siinähän on se pusikko vieressä missä voin sit käydä oksentamassa” tai ”okei, söin aamulla puuroo eikä mulla oo ees nälkä mut voisin silti ostaa muffinsipaketin ja ehkä suklaalevyn.. Tai pitäskö sittenki hakee mäkistä kuus juustohampparii? No joo, ehkä mä haen ne kaikki, kerkeen kuitenki oksentaa ne juustohampparit pois ennen ku tunti alkaa ja voin syödä ne loput sit tunnilla ja sithän onki jo ruokkis eli voin ahtaa itteeni viel lisää ruokaa ja sit mennä sinne ruokalan inva-vessaan oksentaa.”
Eli siis kaikki päätökset ja valinnat mitä sä teet tulee sen kautta, et pystyykö ystäväsi bulimia hyötymään niistä. Ja jos se ei pysty, niin se keksii kyllä keinon millä asia saadaan hoidettua sille miellyttävimmällä tavalla. Se on valmis viemään sulta kaiken, ja se viekin.. Niin pitkään ku sillä on sut, se ei tarvi mitään muuta. Ja se ajattelee et niin pitkään ku sulla on se, sä et tarvi mitään muuta. Te kaks ootte täällä toisianne varten, ruokitte toinen toisianne ja te kaks jaatte ne kaikkein syvimmät salaisuudet, vaan te kaks. Se haluu pitää kiinni kuolemaan saakka, koska se kuolee vasta ku sä kuolet.

jatkuu..

Karusti kirjotat mutta asiaa, bulimia on pahinta itsesäälintää ja huijausta , psaka riippuvuus joka vetää sairastavan itteensä yksin pyörimään itseinhoon ja ruualla lääkintään. Ite oon rimpuillut syömishäiriöiden kanssa liian monta vuotta, korvaan yksinkertaisesti elämättömyyttä/yksinäisyyttä ja pahaaoloani syömisellä, ja kun syömisellä kuluttaa yksin aikaa se vie aikaa oikealta elämältä, on helpompaa lohduttautua yksin syöden , kun tulla tyrmätyks ihmistenkanssa..ja tääkin on tekosyy,yksinäisyyden pelkoa.. :/ . Mulle on helvettiä olla yksin, ilman rakkaita ihmisiä ja oon ajanut itteni just siihen yksinäisyyteen, tääkin päivä yksin ja paistan sämpylöitä uunissa , puolikassia safkaa pöntössä, pelkoa huomisen kamaluudesta ja yksinäisyydestä, harmi ettei oo alkoholia .. Et tällänen monttu mun "sydämessä"/olossa.

Mä oon 25-vuotias Helsinkiläinen. Oon enemmän ku valmis jättää bulimian! Mut se ei taida olla oikeen halukas jättämään mua...
Oon sairastanu bulimiaa 10 vuotta. Oon ollu niin monessa hoidossa; terapiassa, osastolla, päiväosastoilla, bulimiaryhmässä jne. Tällä hetkellä mulla on hoitokontakti hus:in syömishäiriöpolille, käy siis n. viikottain juttelemassa oman sh:n kanssa.
Haha, ei tää mun syömishäiriö ollukkaan mikään teinivuosien hairahdus niin ku aluks aateltiin. Tai ehkä oliki, mä oon vaan jämähtäny siihen ikään. En oo muuttunu juuri mitenkään siitä mitä olin 15-vuotiaana. Kaikkee oon kyl yrittäny! Oon vaihtanu paikkakuntaa, jopa maata, että saisin ”uuden alun” ja mahdollisuuden mennä eteenpäin. Mut eiköhän tää mun elämän vihollinen tuu tiukasti kiinni kyljessä.
No niin, nyt kun mietitään tätä nykyhetkee eli ainoota asiaa millä sinäänsä on merkitystä mun loppuelämälle niin pahalta näyttää. Oon siis 10 vuotta pyörittäny tätä paskaa. Mun elämään mahtuu lukemattomia kariutuneita ihmissuhteita, liikaa seksikumppaneita, satoja ”uusia alkuja”, yksinään valvottuja öitä, tuhansia hukkaan menneitä euroja, litroittain alkoholia, satunaisia huumeita ja miljoonia valheita.
Ystävistä jäljellä on ihan muutama vaan. Oon huono pitää ihmisiin yhteyttä. Sit ku jotain joskus saan sovittua niin yleensä myös perun ne tapaamiset, ja syynä on vaan laiskuus. Ei huvita lähtee kotoo mihinkään, mielummin oon omassa sängyssä joko nukkumassa tai ahmimassa. SAIRASTA!

jatkuu..

Toi biisi on niin totta...

Bulimia ei oo sellanen syömishäiriö, jossa pelkkä laihuuden tavottelu olis pääasia. Tottakai bulimikko tietää et mässäämällä 10 000kcal illassa niin yksinkertasesti EI voi laihtua. Bulimiaa ja anoreksiaa yhdistää sairautena vaan se, e niissä molemmissa käytetään ruokaa välineenä. Anoreksia on pakko-oireista toimintaa, ihmisellä tulee siihen fiksaatio ja pakkomielle. Bulimia puolestaan on riippuvuus. Se on riippuvuutta ruoksan, syömiseen ja oksentamiseen. Bulimia on täysin verrattavissa alkoholi-, huume-, peli- tai seksiriippuvuuteen. Se antaa jotain sellasta tyydytystä mitä ei muualta saa. Se on surkeiden sattumusten sarja et mikä riippuvuus sulle puhkee, mulle siunautu bulimia. Mut kyllähän mä huomeen että riippuvuus mihin tahansa syntyy mulla ainaki helposti! Ja alkoholia on tullu läträttyä kurkusta alas ihan mielin määriin, samoin on huumekokeiluita.. Impulsiinen sairaus joka kaiken lisäks muuttaa muotoonsa hetkessä. Missä on vika ku tarvii tunteensa turruttaa keinolla millä hyvänsä? Eikö mikään koskaan riitä?.

Levottomuuden tunteessa ei ole mitään väärää. Me emme pysty hallitsemaan aikaa, mutta on inhimillistä toivoa, että saisi mahdollisimman pian sen mitä odottaa. Tai että voisi häätää äkkiä pois sen mikä pelottaa.
Niin me olemme toivoneet lapsesta saakka aina siihen hetkeen, jolloin alamme suhtautua välinpitämättömästi elämään. Silloin kun olemme lujasti kiinni nykyhetkessä, odotamme kiihkeästi jotakuta tai jotakin.

Levottomuus syntyy ihmisen mukana, ja koska me emme pysty milloinkaan hallitsemaan sitä, meidän on opittava elämään sen kanssa, niin kuin ihminen on oppinut suhtautumaan tyynesti myrskyihin.

Kaikki eivät kuitenkaan opi sellaista kanssakäymistä, niinpä heidän elämästään tulee yhtä painajaista. Se mistä tulisi kiittää - päivän jokainen hetki - muuttuu kiroukseksi. He haluavat ajan kuluvan nopeammin tajuamatta, että samalla se vie heitä nopeammin kasvotusten kuoleman kanssa. Ja mikä pahinta, yrittäessään päästä eroon levottomuudestaan he etsivät asioita jotka tekevät heidät entistä levottomammiksi. He lakkaavat elämästä omaa elämäänsä ja alkavat vain odottaa pahinta, kuunnella huhupuheita ja valittaa, että päivä ei lopu koskaan. He ryhtyvät purkamaan kiukkuaan ystäviinsä, perheeseensä, työtovereihinsa. He syövät huonosti, joko liikaa tai pystymättä nielemään palastakaan. Ja iltaisin he painavat päänsä tyynyyn mutteivät saa unta.
Silloin levottomuus kutoo harson, jota ei voi nähdä ihmisen vaan ainoastaan sielun silmin. Ja sielun silmät ovat sumeat, koska ne eivät pidä lepohetkeä.
Silloin ihmisen mieleen hiipii yksi hänen pahimmista vihollisistaan: pakkomielle.
Se tulee ja sanoo: ”Tästä lähtien minä määrään sinun kohtalostasi. Pakotan sinut tavoittelemaan sellaista mitä ei ole olemassakaan. Minä hallitsen myös sinun elämäniloasi. Sielusi ei saa enää rauhaa, koska minä ajan innokkuuden tiehensä ja valtaan sen paikan. Annan pelon levitä maailmaan, ja sinä olet jatkuvasti kauhuissasi tietämättä syytä. Ei sinun tarvitsekaan tietää – sinun on vain oltava peloissasi ja ruokittava siten kerta kerralta enemmän pelkoa. Minä hoen sinun sydämessäsi, että sinun työsi kuuluu nyt minulle, ja sen tarkoituksena on ajaa sinut loitolle kaikesta ja kaikista, ystävistäsi, perheestäsi, itsestäsi.”
Levottomuus kuuluu siis elämään, mutta älkää antako sen hallita tekemisiänne. Se ei häviä koskaan kokonaan, mutta elämässä on tärkeää oppia ymmärtämään, että voimme hallita asioita jotka ovat yrittäneet orjuuttaa meitä.

Itse en ole alipainoinen, hieman pyöreähkökin, vaikka olen sairastanut bulimiaa jo kuusi vuotta. Minulla on "hyviä" kausia bulimian suhteen, jolloin en oksenna joka päivä, mutta ahmin silti, jolloin paino saattaa nousta nopeasti jopa kymmenen kiloa. Sitten on hetkiä, noin parin päivän-viikon-kuukauden aikajaksoja, jolloin syön terveellisesti, liikun jne, mutta liikun itseni aina niin loppuun, että tulen ylikuntoon ja levätessä riippuvuus hyökkää taas. Tuolloin bulimia ottaa vallan ja painon putoaminen jatkuu ja sairas mieli on tyytyväinen. Olen onnellinen, kun syön normaalisti, mutta se ei anna samaa tyydytystä kuin se, että voin ahtaa itseni täyteen kaikkea hyvää ja laihtua silti. Riippuvuus tämä on ja aina olen korvannut sen jollain muulla, jos olen siitä hetkeksi eroon päässyt, nykyään liikunta, ennen shoppailu.. Rahat ja terveyden tämä vie, oli sitten paha tai hyvä jakso.. Nyt olen hakeutunut hoitoon ja muutama hyvä päivä takana, silti pelkään koko ajan nurkan takana vaanivaa hirviötä, että milloin romahdan. Todennäköisesti viimeistään, kun sairastun flunssaan. Nyt liikun taas valtavan paljon, katsotaan maltanko levätä vai onko pelko sortumisesta niin suuri,että menen levon tarpeesta huolimatta ennemmin treenaamaan.