Olen 34v nainen. Perusduuunariammatteja pari, ja nyt olen yrittänyt lähihoitajaksi. Ei ystäviä, avomies on.
Minusta on aina ollut todella raskasta ihmisjoukoissa, pienemmissäkin porukoissa jos kyseessä on melko vieraat ihmiset. Lähihoitajaharjoittelussa olin aivan poikki ja puhki työpäivän päätteeksi, eikä kyse ollut työn fyysisestä raskaudesta. Tuntuu kuin kaikki energia olisi valunut ulos ja päätä särkee, niskat ovat kiristyneet. Jos minun pitää puhua vieraille (ei esiintyä), sydämeni hakkaa kahtasataa, tunnen kun kehooni hyökyy adrenaliinia, ääneni alkaa vapista, tulee lieviä rytmihäiriöitä ja kasvoni punoittavat. Tämä todellakin tapahtuu ihan epävirallisissakin keskusteluissa. Ainoastaan kahden kesken voin olla normaalimmin.
Kotiin päästyäni haluan vain olla yksin, en kerta kaikkiaan jaksa tehdä mitään. Olenkin kärsinyt jo kahdesta työuupumuksesta, enkä ymmärrä mitä teen väärin. En ole perfektionisti yms..
Ihmisille yritän olla mahdollisimman ystävällinen, hymyilen yleensä niin paljon että poskiin sattuu illalla. Kuuntelen, olen empaattinen. Yritän ottaa kaikki huomioon.
Minulle itselleni tulee yleensä tunne ihmisten keskellä, että en sovi tänne. Olen liian erilainen. Kukaan ei ole kiinnostunut minusta. Ystävystyn ainoastaan sellaisten toisten "eksyneiden" kanssa, harmittomien altavastaajan oloisten ihmisten kanssa, koen että meillä olisi jotain yhteistä. Mutta pienen ajan päästä en jaksa antaa kellekään mitään, ja jätän kaiken yhteydenpidon, kun koen sen liian raskaana henkisesti. Koen että en pysty olemaan oma itseni.
Olen tähän asti luullut että kyse on huonosta itsetunnosta. Mutta se ei ole perimmäinen syy. Tiedän että olen ihan fiksu, ystävällinen, mukava, nätti ihminen.
Aloin miettimään, miten voisin olla lähihoitaja jos ihmisten parissa oleminen on minulle näin vaikeaa? Mietin, miksi jotkut ovat niin sosiaalisia, ja toiset tuntuvat saavat voimaa muista ihmisistä, oikein kukoistavat seurassa, viihtyvät, nauravat..
Itselläni on jokin lukko alitajunnassa, joka saa minut ahdistumaan näin valtavasti ihmisten keskellä.
Ja se syy on, että pidän muita ihmisiä UHKANA itselleni.
Vauvasta asti olen imuroinnut tietoa maailmastani, ja siinä olen "oppinut", että muut ihmiset ovat pelättävä asia, heistä on haittaa, vaivaa, he tahtovat hyötyä sinusta, tahtovat sinun epäonnistuvan, arvostelevat sinua, odottavat mahdollisuutta vetää maton altasi.
Tämä on kärjistetty, mutta näin olen vanhemmiltani oppinut, ja huomaamattani tätä uskomusta kantanut mukanani, ja ihmetellyt miksi en osaa vain olla rento, iloinen ja rauhallinen muiden seurassa. Olen sitten syyllistänyt itseäni, että miksi en vaan osaa olla. Syyllistänyt siihen asti että olen rankaissut itseäni syvällä masennuksella ja syömishäiriöllä kolmekymppiseksi asti.
Olen sisäistänyt tämän "muut ihmiset ovat uhka" opin niin perustellisesti, etten enää tajunnut sitä tietoisesti. Kehoni reagoi ihmisiin kuin fyysiseen uhkaan. Olen kuin saaliseläin petojen joukossa. Yritän kaikin tavoin osoittaa harmittomuuttani muille hymyilemällä ja olemalla ylimukava, enkä kerro yleensä mielipiteitäni jos ne poikkeavat joukosta. Tavallaan nöyristelen kuin pelokas eläin. JA NYT VASTA TAJUSIN TÄMÄN TIETOISESTI. En yhtään ihmettele että ihmiset eivät oikein tiedä miten minuun reagoida, jos viestitän tällaista tiedostamattomasti heille. Totta kai he haluavat pysyä mieluummin erossa minusta.
Ei ihme, että olen uupunut fyysisesti. Ei ihme, että haluaisin monesti vain jäädä yksin kotiin ja vain olemaan rauhassa. Ei ihme, että en osaa ystävystyä kenenkään kanssa. Ainut ihminen kehen luotan on avomieheni, enkä häneenkään ilmeisesti 100%, koska en osaa olla hänen kanssaan luottavaisesti intiimisti.
Nyt vaan pitäisi tietää mitä tehdä asialle. Täytyy jotenkin kouluttaa keho uudelleen pois tästä stressireaktiosta. Se on mahdollista, vaikkakin ehkä hidasta.
Mutta se että olen nyt tiedostanut perimmäisen ongelmani, antaa minulle valtavasti toivoa. Sanonkin muille, että ONGELMA ET OLE SINÄ, ONGELMA ON JOKIN USKOMUKSESI, jonka olet jo pienenä lapsena oppinut virheellisesti maailmasta ja muista. Sen jälkeen olet ottanut sen itseesi, ja alkanut syyllistämään itseäsi, tai muita. Vihainen syyllistää muita, masentunut syyllistää itseään.
Löydä siis perimmäinen väärä uskomuksesi, ja ala tehdä töitä sen muuttamiseksi. En tiedä itse vielä miten, mutta ehkäpä vaikka jonkin eft-terapian kautta.. Mutta olen nyt toiveikkaampi kuin koskaan että voin muuttaa itseäni!
Minusta on aina ollut todella raskasta ihmisjoukoissa, pienemmissäkin porukoissa jos kyseessä on melko vieraat ihmiset. Lähihoitajaharjoittelussa olin aivan poikki ja puhki työpäivän päätteeksi, eikä kyse ollut työn fyysisestä raskaudesta. Tuntuu kuin kaikki energia olisi valunut ulos ja päätä särkee, niskat ovat kiristyneet. Jos minun pitää puhua vieraille (ei esiintyä), sydämeni hakkaa kahtasataa, tunnen kun kehooni hyökyy adrenaliinia, ääneni alkaa vapista, tulee lieviä rytmihäiriöitä ja kasvoni punoittavat. Tämä todellakin tapahtuu ihan epävirallisissakin keskusteluissa. Ainoastaan kahden kesken voin olla normaalimmin.
Kotiin päästyäni haluan vain olla yksin, en kerta kaikkiaan jaksa tehdä mitään. Olenkin kärsinyt jo kahdesta työuupumuksesta, enkä ymmärrä mitä teen väärin. En ole perfektionisti yms..
Ihmisille yritän olla mahdollisimman ystävällinen, hymyilen yleensä niin paljon että poskiin sattuu illalla. Kuuntelen, olen empaattinen. Yritän ottaa kaikki huomioon.
Minulle itselleni tulee yleensä tunne ihmisten keskellä, että en sovi tänne. Olen liian erilainen. Kukaan ei ole kiinnostunut minusta. Ystävystyn ainoastaan sellaisten toisten "eksyneiden" kanssa, harmittomien altavastaajan oloisten ihmisten kanssa, koen että meillä olisi jotain yhteistä. Mutta pienen ajan päästä en jaksa antaa kellekään mitään, ja jätän kaiken yhteydenpidon, kun koen sen liian raskaana henkisesti. Koen että en pysty olemaan oma itseni.
Olen tähän asti luullut että kyse on huonosta itsetunnosta. Mutta se ei ole perimmäinen syy. Tiedän että olen ihan fiksu, ystävällinen, mukava, nätti ihminen.
Aloin miettimään, miten voisin olla lähihoitaja jos ihmisten parissa oleminen on minulle näin vaikeaa? Mietin, miksi jotkut ovat niin sosiaalisia, ja toiset tuntuvat saavat voimaa muista ihmisistä, oikein kukoistavat seurassa, viihtyvät, nauravat..
Itselläni on jokin lukko alitajunnassa, joka saa minut ahdistumaan näin valtavasti ihmisten keskellä.
Ja se syy on, että pidän muita ihmisiä UHKANA itselleni.
Vauvasta asti olen imuroinnut tietoa maailmastani, ja siinä olen "oppinut", että muut ihmiset ovat pelättävä asia, heistä on haittaa, vaivaa, he tahtovat hyötyä sinusta, tahtovat sinun epäonnistuvan, arvostelevat sinua, odottavat mahdollisuutta vetää maton altasi.
Tämä on kärjistetty, mutta näin olen vanhemmiltani oppinut, ja huomaamattani tätä uskomusta kantanut mukanani, ja ihmetellyt miksi en osaa vain olla rento, iloinen ja rauhallinen muiden seurassa. Olen sitten syyllistänyt itseäni, että miksi en vaan osaa olla. Syyllistänyt siihen asti että olen rankaissut itseäni syvällä masennuksella ja syömishäiriöllä kolmekymppiseksi asti.
Olen sisäistänyt tämän "muut ihmiset ovat uhka" opin niin perustellisesti, etten enää tajunnut sitä tietoisesti. Kehoni reagoi ihmisiin kuin fyysiseen uhkaan. Olen kuin saaliseläin petojen joukossa. Yritän kaikin tavoin osoittaa harmittomuuttani muille hymyilemällä ja olemalla ylimukava, enkä kerro yleensä mielipiteitäni jos ne poikkeavat joukosta. Tavallaan nöyristelen kuin pelokas eläin. JA NYT VASTA TAJUSIN TÄMÄN TIETOISESTI. En yhtään ihmettele että ihmiset eivät oikein tiedä miten minuun reagoida, jos viestitän tällaista tiedostamattomasti heille. Totta kai he haluavat pysyä mieluummin erossa minusta.
Ei ihme, että olen uupunut fyysisesti. Ei ihme, että haluaisin monesti vain jäädä yksin kotiin ja vain olemaan rauhassa. Ei ihme, että en osaa ystävystyä kenenkään kanssa. Ainut ihminen kehen luotan on avomieheni, enkä häneenkään ilmeisesti 100%, koska en osaa olla hänen kanssaan luottavaisesti intiimisti.
Nyt vaan pitäisi tietää mitä tehdä asialle. Täytyy jotenkin kouluttaa keho uudelleen pois tästä stressireaktiosta. Se on mahdollista, vaikkakin ehkä hidasta.
Mutta se että olen nyt tiedostanut perimmäisen ongelmani, antaa minulle valtavasti toivoa. Sanonkin muille, että ONGELMA ET OLE SINÄ, ONGELMA ON JOKIN USKOMUKSESI, jonka olet jo pienenä lapsena oppinut virheellisesti maailmasta ja muista. Sen jälkeen olet ottanut sen itseesi, ja alkanut syyllistämään itseäsi, tai muita. Vihainen syyllistää muita, masentunut syyllistää itseään.
Löydä siis perimmäinen väärä uskomuksesi, ja ala tehdä töitä sen muuttamiseksi. En tiedä itse vielä miten, mutta ehkäpä vaikka jonkin eft-terapian kautta.. Mutta olen nyt toiveikkaampi kuin koskaan että voin muuttaa itseäni!
Vastaukset 22
Vanhimmat
Kuinka pääsit lähäriksi jos olet noin introvertti? Minulle ammatinvalintapsykologi sanoi, ettei kannata edes harkita koska olen erakkoluonne - en kuulemma läpäise millään psykologista testiä.
Olen samanlainen kuin sinä.
Rakkain terveisin sielunkumppanisi pohjanmaalta.
Onhan toiset ihmiset jotenkin uhka. Ehkä sosiaaliset ja ulospäinsuuntautuneet, ei välitä, eikä ota pettymyksiä niin vakavasti. Musta tuntuu, että olen vapaa ja turvassa vain yksin. En jaksa tutustua keneenkään, otan mahdolliset pettymykset liian raskaasti. Ja onhan ihmisten väleissä usein skismaa. Löytyykö riidatonta sukua, työpaikkaa, harrastusporukkaa taloyhtiötä ym. Missä on useampi ihminen, on selän takana pahan puhumista, luottamuksen pettämistä, valehtelua. Sitä on ihan joka tasolla vallan huipulta meihin sossun elätteihin. Ja kun oon ollu niin paljon yksin, en osaa selvitellä sotkuja. En tajua enkä ymmärrä ihmisten välisiä pelejä. Naamakkin sanotaa yhtä ja kohta kuuluu toista kautta muuta. Tai sitten joku ripustautuu "terapoitavaksi" tms. Mulla on joku vika, että en saa ihmissuhteita pysymään tasaveroisina. Joudun joko auttajan rooliin tai mun tarpeita ei kuunnella tai molempia. Ihmiset suuttuu, jos sanoo, että nyt tarviin omaa aikaa. Ottaa sen henkilökohtasena loukkauksena, jos ei jaksa/halua tavata just sillon. Mä en halua, enkä pysty läpsähtämään yhteen kuin magneetti ja rauta ja olemaan kiinni toisessa koko ajan ja jakaa ihan kaikki. Haluan tehä omiani, kun mulla on yksinäisiä luovia harrastuksia, en halua puhua koko ajan puhelimessa ja tapaamisia ois vaikka kerran viikossa. Mut monelle tää ei riitä. Juttelen ajoittain mielelläni ja olen sosiaalisella päällä. Ehkä mun kaltasille osa-aikasosiaalisille pitäs olla kahviloita, joissa vois halutessaan käydä kattomassa, ketkä sinne tänään on halunnu tulla. ;)
Baareihinhan voi tällä periaatteella mennä, mutta se maailma ei kiinnosta mua.
Moi taas "kumppanini/sielunveljeni" !
Eli ite oon semmonen ujo, yksinäinen ja arka mut joilleki ihmisille puhun paljon, mut en kovin monille kai ja isot massat pelottaa minua.
Kahden kesken oon paremmin juttutuulella jonku kaa, jos en aina silloinkaan.
Olen erakko, tarvitsen tilaa elääkseni.
Olen kuitenkin ONNELLINEN, jos joku vieras tulee kylään meille ja musta paljastunut hyvän keskustelijan elkeitä sekä ystävällisyyttä/kohteliaisuutta, jotka vallitsevia piirteitä itessäni sekä iloisuus.
Muuten harmaata massaa tää elämä.
Ei saa mistään kiinni oikein, sillä ei oo henkisiä voimavaroja, enkä luota ihmisiin tippaakaan.
Ja olen muuten vain erakko, yksineläjä.
Rakkautta saan isältä ja äidiltäni mm sekä velipoika ja lasken mukaan rakkaan lemmikkini, mut jaan myös rakkautta ympärilleni.
Rakkaus on se tärkeä asia, vaikkei oiskaan parisuhrteessa.
Valitettavan kova on tää nykymaailma(kiusaajat, ihmiset pitää toisia pelinappuloina jne hirveen kiire tahti töissä ja loppuunpalamiset).
Itselläkin on joskus juuri tuollainen fiilis kuin aloittajalla, ei yksinkertaisesti pysty luottamaan ihmisiin kuin ehkä monen kuukauden tutustumisen jälkeen.
Mutta eikö ole sellainen sanontakin kuin:
"parempi yksin kuin huonossa seurassa"
Ja kyllä, monet uskomukset voivat juontaa juurensa lapsuudesta, esimerkiksi huonosta isäsuhteesta tai huonosta suhteesta muihin sukulaisiin ja sitä kautta aiheuttaa pelon muita ihmisiä kohtaan.
Jos pelkää noin paljon sosiaalisia kontakteja, niin hae ihmeessä apua! Hyvä että tiedostat ongelman, etkä yritä kieltää sitä, siitä se parantuminen lähtee. Tsemppiä. :)
Taidat olla HSP, Highly sensitive person. Ite oon kans, eikä työelämä siksiKÄÄN sovi minulle. Olen linnoittautunut kotiin.
Asenteesi on aivan oikea, miksi sitä täytyisi muuttaa? HSP:nä vain TIEDÄT asioita, niiden oikean tolan. Muut ihmiset todellakin ovat raatelevia susia, jotka eivät halua muille mitään hyvää. Aina valmiita tuhoamaan toisen täydellisesti joten VARO!
Tosin sosiaaliala taitaa olla sinulle väärä valinta. Ehkä soveltuisit yksityiseksi sairaanhoitajaksi, joka käy kodeissa avustamassa vanhuksia. Mutta paikka, jossa olet jatkuvasti muiden ihmisten ympäröimä on itsemurhaa. Tarvitset työn, jota voit tehdä yksin tai pienessä tutussa tiimissä joka ei vaihdu.
Minäkin läpäisin psyk. testit lähäriksi vaikka olen varsinainen ihmispelkääjä. Siitä on sitten vain haittaa töissä, joutuu kovasti pinnistelemään että jaksaa, varsinkin tietyntyyppisten ihmisten seurassa.
Kyllä sinä voit kokeilla lähärin työtä, onnistumisista saat voimaa ja vanhukset on kivoja, niitä ei tarvii pelätä.
Et tee mitään väärin, olet vain lapsuutesi vanki. Niin olen minäkin enkä siitä koskaan toivu. Pitkä psykoterapia saattaisi auttaa sinua, ( ja minua ) se on vaan kallista.
Sama juttu täällä, lähäriksi valmistuin ja tosiaankin sama fiilis työpäivän jälkeen oli jotenkin henkisesti ihan väsynyt olo, itse olin päiväkodissa 6kk.
Tällä hetkellä ihanan rauhallisessa toimistotyössä jossa monena päivänä tulee lausuttua vain huomenta, ja huomiseen sanat :D
Itekkin oon halunnut lähihoitajaksi ja sama luonne,ns. "väärät" ihmiset imee mut kuiviin, ainoastaan läheiset ihmiset ja tietynlaiset ihmiset on stabiilia positiivista seuraa. Sitä kai kuluttaa itse itsensä loppuun kokoaikaisella stressaamisella pelolla ja epävarmuudella vieraimpien seurassa. ihme yhteys sinäänsä tää ammatin valinta tälle ihmistyypille?, ennemminkin sanoisin että ollaan piilo exterverttejä, liian läsnä kaikelle kokoajan, intenssiivisiä ja se on rankkaa....
17 3, otappa huomioon että introvertit ei yleensä halua ystäviä.
Eli ei niitä kannata ohjailla koska ei ne edes kuuntele eli minä tässä tapauksessa.
Oon ite äärimmäinen introvertti.
Suomen "pahin" introvertti jolla 0 ystävää.
Ei mun kaa vois olla edes parisuhteessa, en tiiä heh.
Tulisi pian vain kylmää kättä =)
vähän vitsailen tässä.
Muistan että oot kiusattu 17 3 mutta miksi niin usein ohjailet, ikäänkuin määräilet ihmisiä ja syytät meitä samanlaisia kuin sinä, että hankkikaa ystäviä jne, mutta kun kaikki ei halua niitä ystäviä??
siis mitä? taidat olla sekoittanut mut johonkin muuhun
Hei "MrJuha82vaan".
Oikaisen väärinkäsityksesi introverteistä. Koet itse olevasi äärimmäinen introvertti, joka ei kaipaa ystäviä, se ei ole kuitenkaan tavallista introverteillä, vain hyvin harva haluaa olla erakko.
Lähes kaikki introvertit haluavat ystäviä. He kaipaavat nimenomaan syvää ystävyyttä, jossa voivat jakaa mielipiteitään, ajatuksiaan ja tunteitaan, usein asioista joihin ovat perehtyneet huolella tai jossa kokevat suuria tunne-elämyksiä.
Introvertti ei myöskään tarjoa parisuhteessa kylmää kättä, koska introvertti on keskimäärin ekstroverttiä empaattisempi, tunne-elämältään vahvempi ja jopa älykkäämpi, ajattelee ja pohtii asioita enemmän, vaikka näyttää tunteitaan hillitymmin ja vähemmän.
Introvertti voi kokea suurta yksinäisyyttä, ellei hän pääse jakamaan rationaalisia ja tunne-elämän asioita sellaisten kanssa, joiden kanssa on samalla aaltopituudella. Tästä syystä introvertti voi kokea yksinäisyyttä toisten seurassakin, jos seura on enemmän ekstrovertiaalista ja harrastaa small talk painotteista sosiaalista kanssakäymistä, josta introvertti uupuu ainakin liian suurina annoksina.
Jos on ihan oikeasti erakkoluonne, ei juuri kärsi yksinäisyydestäkään. Yleisesti ottaen introvertit kaipaavat ystäviä, mutta tälläkin foorumilla jotkut ekstrovertit antavat toimimattomia neuvoja niiden hankkimiseksi, koska eivät ymmärrä erilaisia persoonallisuuksia ja sosiaalisen elämän tarpeita.
Käyttäkää "kaunista" suomalaista sanaa "umpimielinen".
Hei!Tämän sivun aikaisemmissa kirjoituksissa pistää silmiin esim. nimimerkki "kriittisen" ihmettely kuinka joku on läpäissyt lähihoitajakoulutuksen psykologiset testit vaikka on semmonen ja tämmönen...Tiedoksi kaikille että...Aikuispuolen lähihoitajakoulutuksien psykologisista testeistä pääsee läpi kuka vaan,jos on päässä hiukkasenkaan maalaisjärkeä.En tiedä onko nuorisopuolella samanlaiset testit.Niissä testeissähän muka yritetään selvittää esim. onko henkilöllä itsetuhoisia taipumuksia.Itse sairastuin vuosia sitten pahaan masennukseen.Olen tänä päivänä ok,mutta masennuksesta parantuminen kesti seitsemän vuotta.Noiden rankkojen vuosien aikana itsemurha ajatukset olivat läsnä lähes päivittäin.Kun hain lähihoitajakoulutukseen,olin tuolloin vielä pahasti sairas.Psykologisissa testeissä kysyttiin minulta,että onko minulla koskaan ollut itsetuhoisia ajatuksia ja että olenko koskaan tuntenut oloani masentuneeksi.Valehtelin noihin molempiin kohtiin tietenkin,että ei ole ja en ole.Sen verran järkeilin että jos vastaan rehellisesti,niin ei minua hoitajakoulutukseen varmasti valita.Muutenkin vastailin testin kaikiin muihinkin kysymyksiin aina hyvin iloisesti ja positiivisesti.Piirtämis testeihin en piirtänyt sitä mikä ensimmäiseksi tulee mieleen.Niihinkin piirtelin kaikkea iloista ja positiivista,vaikka synkällä ja sairaalla milelelläni olisi tullut jotakin aivan muuta mieleen.Tietenkin läpäisin testit ja pääsin koulutukseen.Nämä testit ovat ihan hevon kukkua.Niissä voi valehdella kuka vaan.Minun tarinallani oli onnellinen loppu.Lähihoitajakoulutus avasi silmäni ja pelasti henkeni.Koulutuksen aikana opiskeltiin esim. mitkä ovat suomalaisia kansantauteja.Yksi yleisimmistä on masennus.Älysin viimein hakea apua ja pelastuin.Sorry,meni vähän ohi sivun aiheesta:)
Nuorempana hain sairaanhoitajakouluun (siis AMK), jossa oli mainittujen hömppätestien ohella mm. tehtävä, jossa piti ryhmässä tehdä ja suunnitella jotain höpsöä, ja psykologi tarkkaili jatkuvasti vierellä kunkin osallistumisastetta ja sosiaalisuutta. Ketuiksihan se sitten meni kun todellakin olen 100% introvertti... Mutta ilmeisesti lähärihaussa ei ole tällaista?
Tuttua, tuttua...valtava uupuminen sos.tilanteissa, niiden karttaminen, turhautuminen small talking-keskusteluista, syvien ihmissuhteiden kaipuu. Taustalla kenties sukurasite, synnynnäinen temperamentti mutta myös vuosien koulukiusaus ja kaoottiset kotiolot. Viisikymppiseksi oon selvinnyt rajujakin depressiojaksoja kokeneena. Soveltuvuustestit hoitoalalle menivät aikanaan nappiin. Työ on palkinnut, mutta myös kuluttanut.
Täällä kans yksi elämänpyörästä pudonnu. En vaan jaksa virnistellä sosiaalisissa tilanteissa olipa se missä vaan. Jopa liian innokas kassaneiti saa minut ahdistuneeksi. Kirjoitit niinkuin minun elämästä suoraan. Ei ole enää kavereita ku ei ole niille mitään sanottavaa. Kotona komeroin ja roikun netissä. Kiva kun on muitakin sielunsisaria.
Aloittaja on päivänselvä HSP. Kannattaa tutustua aiheeseen, niin ehkä sitä kautta ymmärtää mistä kaikki johtuu. Harmi kun asiasta (siitä ei tiedetä) ei puhuta tarpeeksi. Monet ihmiset ovat aivan uupuneita väärästä elämäntyylistä ja tuntevat muutenkin olevansa erilaisia muiden kanssa. Kaikelle tälle löytyy selitys.
T. hsp nainenk
Aikamoinen urakka selviytyä itse ilman ulkopuolista apua. Itse olen yrittänyt ja pohjamutiin vajonnut kerta toisensa jälkeen. Se on syönyt sisintä. Lähäri-nimitys kuulostaa lähihoitaja ammattinimikkeen omaavalta lähinnä halventavalta nimikkeeltä. Jokaisella on oikeus olla ylpeä koulutuksen kautta hankkimastaan ammatista.
Kiitos !
Nyt vasta itekki tiedän, etten luota keneenkää. Olen introvertti, mutta on aikoja..kylläkin harvoin, että haluaisin jutella eikä onnistu kun en yleensä juttele kenellekkään.
Mulla on joku ongelma mielessä, ja tuntuu, että joku painaa joka suunnalta. Koska oon introvertti, ni iloitsen kun näen toisten olevan iloisia, mutta nyt oon vähä eristäytyny nii en nää ketää ilosena
Mun mielestä kotona on huono ilmapiiri ihmisten takia ja olenkin suunnillee kokoajan koneella, kännykällä tai sitte piirrän omassa huoneessa. Alkaa käyä hermoille, en pysty menee kouluu koska ahdistaa nii paljo ja en saa unta, kuulen väsyneenä harhoja.
En tiiä onko asia vakava, enkä sen vuoksi uskalla kertoa siitä muuten ku tällee nimettömästi.
Jos mun on pitäny sanoa jotain, mietin aina jälkeenpäin sanojani ja kadun niitä. En pelkää juurikaan mitään muuta kuin sitä että joudun olemaan ihmisten edessä.
Aika tutulta kuulostaa. Itse olen introvertti ja muistan ikuisesti kun huvikseni siskon tarot-korteilla tein jonkun persoonallisuustestin niin erakkohan sieltä tuli. Minulle muut ihmiset (varsinkin tuntemattomat) suurina määrinä ovat energiasyöppöjä. Tarvitsen oman kämpän rauhan ja yksinäisyyden, että toivun. Kun olin joskus töissä ja työkaverit kälkättivät keskenään ihan luontevasti, ajattelin että ketä kiinnostaa, joudun ihan oikeasti pakottamaan itseni olemaan hilipatihei. En kerta kaikkiaan ole temperamentiltani mikään ilopilleri, vaatii turvallista seuraa että rentoudun.
Tahtoisin kovasti parantua. Mielestäni olen luonut itselleni inhottavan kierteen, jossa mukavuusalueelta poistumisen kynnys on noussut äärettömyyksiin. Minun on hirveän vaikea pitää suhteita yllä toisiin ihmisiin, ja se melkeinpä jää heidän vastuulleen jos minun kanssani haluavat olla tekemisissä. Minulla on aina tunne etten ole tarpeeksi hyvä muiden seuraan joten jättäydyn pois. Jos olen sosiaalisessa tilanteessa, olipa se miten pieni tahansa, käyn sitä mielessäni läpi jälkeenpäin ja häpeän kun en suoriutunut siitä kunnolla.
Mihin tällaisia ihmisiä tarvitaan, jotka uskovat kikattavien teinien nauravan heille? Kuten sanoin, haluaisin parantua.
Täällä myös yksi introvertti :) Nykyään aika yksinäinen introvertti, mutta hirveästi en silti ole sellaista yksinäisyyden tunnetta. Olen suurperheen vanhin lapsi ja asun vielä kotona. Aina on hirveä meteli ympärillä vaikka omassa huoneessa olisinkin. Suoraan sanottuna mun yksinäisyyden tarve on kasvanut sitä mukaa mitä meille on tullut porukkaa tähän perheeseen, lol :D (rakastan mun meluavaa perhettä toki, mutta omilleen muuttaminen tulee kyllä olemaan aivan taivaallista /tai sitten ihan alkuun helvetillistä kun on tottunut tähän meteliin?)
Siis, enemmän kuin seuraa kaipaan rauhaa, ja jos joskus tuleekin vähän yksinäinen olo pari minuuttia oman huoneen ulkopuolella auttaa vähän liiankin tehokkaasti, huhhuh...
Tarkoitus on muuttaa syksyllä jatko-opiskelun merkeissä, jos siis pääsen minne haen *fingers crossed*. Toivottavasti sitten kun olen ollut jonkin aikaa rauhallisissa asuinolosuhteissa, saisin jälleen energiaa ja intoa tutustua uusiin ihmisiin.