Jep, eli mihinkä minunkin tarinani liittyy niin koulukiusaamiseen ja siitä samasta syystä mieleni on suurimmaksi osaksi järkkynyt ja päätin kirjoittamaan tänne.
Mä en tiedä uskallanko mä enää koskaan elää itteni näköistä elämää? vapautuneesti. Tehdä mitä huvittaa, olla millanen huvittaa. Täytän tänä vuonna nyt 19-vuotta ja kiusaamisesta tulee kuluneeksi 3-vuotta. Sitten keskeytin koulun.
En oo päässy paljoakaan elämässäni eteenpäin, ihan vaan vähän. Joten suuri kiipeäminen olisi vielä sinne huipulle jos tästä meinaa tasapainoiseen normaaliin elämään päästä. Onko se ikinä edes mahdollista jos ei koskaan aikaisemmin ole sellaista ollut? Miten minä jaksan nousta sinne huipulle, jotta voin huokaista ja elää tasapainoista ja onnellista elämää ja että mun ei tarviis enää käydä läpi tätä selviämistaistelua?
Mul on ihan kauhee trauma noista kiusaajista. Ammattiapua en ole vielä hakenut mutta meinaan hakea koska tiedän omat voimavarani ja tarvitsen jossain vaiheessa terapiaa, en selviä enää näistä koettelemuksista ilman sitä. Ne ylittivät sietorajani/kykyni.
Joskus pelkäsin niinku aivan saatanasti kertoo et minne mä muutan ja aion seuraavaks mennä. Koska mä pelkäsin ihan tosissaan et ne kiusaajat seuraa mua aikuisiälläkin, etenkin kun vielä ollaan tälleen nuoria! mut nyt ne kai tietää sen paikan minne oon muuttanu/useampiakin paikkoja minne aioin muuttaa... Kukaan niistä ei asu nyt täällä mut mä pelkäisin kauheesti et joku joskus niistä helvetin tekijöistä muuttais samaan paikkaan ja törmäis muhun ja mä siihen ja tunnistaisin hänet tai tunnistettais toisemme.
Miten aiheeton tai oleellinen tää mun pelko on, et näin tulee käymään?
Pelkään esimerkiks muuttaa tyyliäni taas rohkeammaksi ja näkyvämmäksi koska sit jos ne törmäis aikuisiällä muhun niin tunnistais et hei! tossahan se Maija menee. Vitun huora. Ja se mun ulkonäkö ois se mikä pistäis niillä silmään ja olis kiusaamisen uudestaan laukaseva tekijä.
Joo tosiaan se mun kiusaaminen oli huorittelua, koska oon aika säätäjä tyttö ja muutenkin perseillyt noiden miesten kanssa ihan tarpeeksi.
Henkiset arvet tosta on kuitenkin jääny ylä-asteelta kun kaikki haukku ja oli mun kimpussa.
Mä en tiedä uskallanko mä enää koskaan elää itteni näköistä elämää? vapautuneesti. Tehdä mitä huvittaa, olla millanen huvittaa. Täytän tänä vuonna nyt 19-vuotta ja kiusaamisesta tulee kuluneeksi 3-vuotta. Sitten keskeytin koulun.
En oo päässy paljoakaan elämässäni eteenpäin, ihan vaan vähän. Joten suuri kiipeäminen olisi vielä sinne huipulle jos tästä meinaa tasapainoiseen normaaliin elämään päästä. Onko se ikinä edes mahdollista jos ei koskaan aikaisemmin ole sellaista ollut? Miten minä jaksan nousta sinne huipulle, jotta voin huokaista ja elää tasapainoista ja onnellista elämää ja että mun ei tarviis enää käydä läpi tätä selviämistaistelua?
Mul on ihan kauhee trauma noista kiusaajista. Ammattiapua en ole vielä hakenut mutta meinaan hakea koska tiedän omat voimavarani ja tarvitsen jossain vaiheessa terapiaa, en selviä enää näistä koettelemuksista ilman sitä. Ne ylittivät sietorajani/kykyni.
Joskus pelkäsin niinku aivan saatanasti kertoo et minne mä muutan ja aion seuraavaks mennä. Koska mä pelkäsin ihan tosissaan et ne kiusaajat seuraa mua aikuisiälläkin, etenkin kun vielä ollaan tälleen nuoria! mut nyt ne kai tietää sen paikan minne oon muuttanu/useampiakin paikkoja minne aioin muuttaa... Kukaan niistä ei asu nyt täällä mut mä pelkäisin kauheesti et joku joskus niistä helvetin tekijöistä muuttais samaan paikkaan ja törmäis muhun ja mä siihen ja tunnistaisin hänet tai tunnistettais toisemme.
Miten aiheeton tai oleellinen tää mun pelko on, et näin tulee käymään?
Pelkään esimerkiks muuttaa tyyliäni taas rohkeammaksi ja näkyvämmäksi koska sit jos ne törmäis aikuisiällä muhun niin tunnistais et hei! tossahan se Maija menee. Vitun huora. Ja se mun ulkonäkö ois se mikä pistäis niillä silmään ja olis kiusaamisen uudestaan laukaseva tekijä.
Joo tosiaan se mun kiusaaminen oli huorittelua, koska oon aika säätäjä tyttö ja muutenkin perseillyt noiden miesten kanssa ihan tarpeeksi.
Henkiset arvet tosta on kuitenkin jääny ylä-asteelta kun kaikki haukku ja oli mun kimpussa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
En törmää koska ensinnäkin kävin kansakoulua peruskoulun opetussuunnitelman mukaan ja toiseksi sinne on matkaa 230 km.
Toiset sanoo mulle näin:
" Suomi on pieni maa, täällä törmää helposti samoihin ihmisiin. Kun ihmisiä muuttaa esim parisuhteiden ja töiden perässä tai muuten vaan toiselle paikkakunnalle ja sit jos on töissä esim jossain kaupan kassalla tai vaikkapa toimistovirkailijana, kun joudut toimittamaan asioitasi tai ensiavussa tai sairaanhoitajana tai lääkärinä, jos sinulle sattuu jotain. "
Tai sitten:
" Hyvin epätodennäköistä, että enää törmäisit. Nyt sulla alkaa uus elämä! "
Jääny vaivaamaan vaan enemmänkin toi kun ne tietää nyt niitä paikkakuntii minne oon aikonu joskus muuttaa ja missä nyt asun... et uskaltaaks täällä enää sittenkään vapaasti elää.
Mun äidin nykyinen mies lausui kiusaajista tähän tyyliin;
"kuula kalloon"
No empä viitti tollasenkaan hommaan lähtee...
ja valitettavasti, olen ollut kiusaaja myös joskus itsekin... mutta tuo et mua kiusattiin ei liittyny mitenkään sit siihen et mie kiusasin. Niillä ei ollut yhteyttä. Kadun tota tekoa. Mut tiedän asiasta molemmat puolet.
Kamalaa on oikeasti kuinka paljon tän hetkiseen elämään vaikuttaa peruskoulun kokemukset... Ite täytin just 23v ja peruskoulu ainoo suoritettu. Ja vaikka elämä on nykyään sairastelua mikä ei juuri liity tai välttämättä johdu kouluajoista, aloin sairastumaan yläasteella. KUINKA SE SILTI VAIKUTTAA HÄIRITSEVÄSTI JOKAPÄIVÄISEEN ELÄMÄÄN.
Ei uskalla lähteä kaupunkiin, en ikinä vois kuvitellakaan että liikkuisin keskustassa koska siellä on ihan liikaa ihmisiä jossa törmää aina joihinkin tuttuihin. Ja silti, missä ikinä onkin... Vaikka kaupassa kun käy, niin aina siellä jossain alitajunnassa se sama pelko, mitä jos 10minuutin kauppareissulla kävelee joku vanha tuttu vastaan. Yrittää siinä piiloutua takin ja pipon ja hupun alle. Häpeää kävellä tuolla ulkona, toivoo olevansa näkymätön, pelkää tapaavansa niitä peruskoulussa olleita VAIKKA NE TUSKIN ENÄÄÄ VUOSIEN JÄLKEEN MUISTAAKAAN OLEMASSA OLOANI! Vaikka niitä tuskin kiinnostais jos kävelis vastaan. Vaikka ne olis ehkä ''aikuistunut'' eikä enää haukkuis kävellessä vastaan ''pelleksi'' tai ''huoraksi'' tai suunnittelis tappavansa... (Niinku kuulin koulun ulkopuolelta että yks sun koululainen tulee tappaa sut)... VAIKKA NE EI VAIKUTA NIIHIN ENÄÄ EHKÄ, NIIN VARMAAN LOPPUIÄKS VAIKUTTAA SIIHEN ETTÄ HYVÄ JOS KAUPASSA USKALTAA KÄYDÄ.
Voi kun tietäisivät olla kiusaamatta. Tietäs vaan miten pilaavat muitten elämän EI PELKÄSTÄÄN KOULUSSA vaan muissakin asioissa tulevaisuudessa.
Ymmärrän sua ja pystyn samaistumaan tekstiisi.
En voi muuta sanoa kun yritä rohkaistua, ite oon saanu osan terveestä itsetunnostani takasin mut kyllä on paljon puutteitakin.
Esim en kykene kiusaamisen takia värjäämään tukkaani...
Kelatkaa nyt miten naurettavaa.
Miten jostain hiusväristä voi tulla noin iso ongelma? ei sen pitäs vaikuttaa henkilön persoonaan vaan ainoastaan ulkonäköön.
Mutta kuvittelevatko he sitten että yritän esittää jotain kovaa taas tms? ja siitä se homma lähtee jälleen liikkeelle...