Olen ymmärtänyt koliikkilapsen itkevän.

Elämäni ensimäinen muistikuva on Äitini kanniskelemassa minua
ympäri huonetta ja rauhoittelemassa. Itkuni oli hakkaavaa tyrskintää.
Muistan myös uneni, joka toistui ja muuttui kauheaksi itkukohtaukseksi.
Samoin unen aikana tunsin jumalatonta ahdistusta, joku olisi puristanut
tai painanut ja vatsan seutuun sattui myös.
Itkin itkujani koko lapsuuden ja olin tietysti vaikea kakara, ilman sääliä.
Uneni oli tummaa pilveä, mitään en nähnyt, mutta jokin lähestyi ja
samalla alkoi huutava itkuni.

Olin sitten yli parikymppinen, kun tajusin asiayhteyden.
Nyt viksut älkää viisastelko, sillä minä olen elänyt tämän elämän.
Minun pääni on takaraivolta sisäänpainunut ja paljon mietittyäni
tapausta, epäilen siittäjäni panneen emoani ehkä väkivaltaisesti
ja ehkä liian myöhään.
Tiedän, Älkää älyköikö. Helpottaa kun saan tuoda jossain julki
itkuisen lapsuuteni .