Kirjoitin tästä jo lähes saman tekstin Eroperhe-palstalle, mutta ilmeisesti palsta ei ole enää kovin aktiivinen, joten jospa täällä joku osaisi kommentoida jotenkin tilannettani ja neuvoa, mitä voisin tehdä.
Erosimme ex mieheni kanssa kolme vuotta sitten ja meille tuli yhteishuoltajuus. Aluksi lapsi oli vuoroviikot molemmilla, mutta sitten ex ei kokenut jaksavansa järjestelyä ja muutimme sen niin, että lapsi oli hänellä 2-3 kertaa kuussa muutaman päivän. Lopulta tämäkin sitten siirtyi siihen, että ex kävi katsomassa lastaan ehkä kerran viikossa parin tunnin ajan. Uuvuin tähän lopulta oman elämäntilanteeni (työttömyys, huono rahatilanne, aiempi masennustausta, yksinäisyys) ja lapsen ongelmien (päiväkodissa käytös- ja sosiaalisia ongelmia, kiukutteli ja kiusasi minua jatkuvasti, jouduimme useisiin tutkimuksiin, päiväkodista tehtiin lastensuojeluilmoitus - ls totesi kyllä kotiolojen olevan ok). Sinnittelin kuukausia, mutta sitten päädyin lopulta siihen, etten kestä enää, jätin lapsen isälleen ja muutin toiseen kaupunkiin. Tarkoituksenani oli selvitellä päätäni, elämäntilannettani ja asumisjärjestelyjä, jonka jälkeen ajattelin lapsen muuttavan asumaan kanssani. Puhe oli että ex hoitaisi lasta muutaman viikon, hän ei ilmaissut olevansa mitenkään tätä vastaan.
Ex lopetti kuitenkin yhteydenpidon kokonaan noin viikon jälkeen, hänen äidiltään sain tietooni, että lapsi voi hyvin ja ovat asuneet lähinnä heillä. Sitten ex puolisoni ilmoitti, että olen ollut vain haitaksi lapsen elämässä, lapsi jää asumaan hänen luokseen ja olisi parempi jos en yrittäisi tavoitella. Masennuin tästä pahasti, pyrin mielenterveyspalveluiden piiriin ja tällä hetkelläkin minulla on masennuslääkitys ja käyn terapiassa. Noin kuukauden kuluttua tästä sain sitten kuulla, että lapseni ollaan sijoittamassa sijaisperheeseen koska isä ei jaksa häntä hoitaa. Asiasta olisi ollut jonkinlainen kuulemistilaisuus, mutta monen sadan kilometrin päässä, sain tiedon vain muutamia päiviä ennen eikä minulla ollut rahaa matkustaa.
Nyt on kulunut noin puoli vuotta, olen muutamia kertoja käynyt lastani katsomassa sijaisperheessä, missä hän kyllä vaikuttaa voivan oikein hyvin ja ilmeisesti myös diagnoosi (keskittymishäiriö) oltaisiin saamassa. Nyt ex kuitenkin yllättäen ilmoitti, että hän haluaa lapsen yksinhuoltajuuden koska minä olen kuulemma "selvästi irtisanoutunut lapseni elämästä" ja viranomaisetkin ovat kuulemma ihmetelleet miten näin huonolla äidillä voi olla yhteishuoltajuus. Itse olen kuitenkin koko ajan haaveillut, että lapseni olisi mahdollista muuttaa jossain vaiheessa luokseni asumaan kerran isäkään ei kykene hänen kanssaan arkea elämään eikä sijaisperheestä saamieni tietojen mukaan käy kovin aktiivisesti tapaamassakaan. Masennukseni on helpottanut jossain määrin, olen tasapainoisessa parisuhteessa, olen saanut isomman asunnon (kolmio) ja etsin töitä. Tuntuu, että kaikki nyt yhtäkkiä sitten romahtaakin ja olen ponnistellut ihan turhaan, eiköhän ex mieheni sitten sen yksinhuoltajuuden saa jos viranomaisetkin ovat sitä mieltä, että en ole kelvollinen vanhempi :(
Haluaisin jotenkin tietää, miten tilannetta voisi tästä eteenpäin hoitaa. Olen käynyt täällä paikallisella lastenvalvojalla sopimassa elatusmaksuista joitakin kuukausia sitten, muihin asioihin hän ei kuulemma pystynyt ottamaan kantaa ja käski olemaan lapsen isään yhteydessä. Ex ei juuri vastaa puheluihini, tekstiviesteihini tai sähköposteihin. Sijaisperheen äitikään ei oikeastaan osaa sanoa mitään muuta kuin että kertoo exän kertoneen, että en hänen mielestään edes yhdessä ollessamme huolehtinut lapsesta asiallisesti. Sijaisäidin mukaan vietän aikaa ja kommunikoin lapseni kanssa mukavasti ja "lämpimästi", mutta hänen mukaansa edes lapsen lyhyt vierailu luonani vaatisi sitä, että olisi pitänyt viikottain yhteyttä ja että ex antaisi luvan. En oikein tiedä, mitä voisin tehdä tai keneen ottaa yhteyttä, ahdistaa ja tuntuu tukalalta.
Erosimme ex mieheni kanssa kolme vuotta sitten ja meille tuli yhteishuoltajuus. Aluksi lapsi oli vuoroviikot molemmilla, mutta sitten ex ei kokenut jaksavansa järjestelyä ja muutimme sen niin, että lapsi oli hänellä 2-3 kertaa kuussa muutaman päivän. Lopulta tämäkin sitten siirtyi siihen, että ex kävi katsomassa lastaan ehkä kerran viikossa parin tunnin ajan. Uuvuin tähän lopulta oman elämäntilanteeni (työttömyys, huono rahatilanne, aiempi masennustausta, yksinäisyys) ja lapsen ongelmien (päiväkodissa käytös- ja sosiaalisia ongelmia, kiukutteli ja kiusasi minua jatkuvasti, jouduimme useisiin tutkimuksiin, päiväkodista tehtiin lastensuojeluilmoitus - ls totesi kyllä kotiolojen olevan ok). Sinnittelin kuukausia, mutta sitten päädyin lopulta siihen, etten kestä enää, jätin lapsen isälleen ja muutin toiseen kaupunkiin. Tarkoituksenani oli selvitellä päätäni, elämäntilannettani ja asumisjärjestelyjä, jonka jälkeen ajattelin lapsen muuttavan asumaan kanssani. Puhe oli että ex hoitaisi lasta muutaman viikon, hän ei ilmaissut olevansa mitenkään tätä vastaan.
Ex lopetti kuitenkin yhteydenpidon kokonaan noin viikon jälkeen, hänen äidiltään sain tietooni, että lapsi voi hyvin ja ovat asuneet lähinnä heillä. Sitten ex puolisoni ilmoitti, että olen ollut vain haitaksi lapsen elämässä, lapsi jää asumaan hänen luokseen ja olisi parempi jos en yrittäisi tavoitella. Masennuin tästä pahasti, pyrin mielenterveyspalveluiden piiriin ja tällä hetkelläkin minulla on masennuslääkitys ja käyn terapiassa. Noin kuukauden kuluttua tästä sain sitten kuulla, että lapseni ollaan sijoittamassa sijaisperheeseen koska isä ei jaksa häntä hoitaa. Asiasta olisi ollut jonkinlainen kuulemistilaisuus, mutta monen sadan kilometrin päässä, sain tiedon vain muutamia päiviä ennen eikä minulla ollut rahaa matkustaa.
Nyt on kulunut noin puoli vuotta, olen muutamia kertoja käynyt lastani katsomassa sijaisperheessä, missä hän kyllä vaikuttaa voivan oikein hyvin ja ilmeisesti myös diagnoosi (keskittymishäiriö) oltaisiin saamassa. Nyt ex kuitenkin yllättäen ilmoitti, että hän haluaa lapsen yksinhuoltajuuden koska minä olen kuulemma "selvästi irtisanoutunut lapseni elämästä" ja viranomaisetkin ovat kuulemma ihmetelleet miten näin huonolla äidillä voi olla yhteishuoltajuus. Itse olen kuitenkin koko ajan haaveillut, että lapseni olisi mahdollista muuttaa jossain vaiheessa luokseni asumaan kerran isäkään ei kykene hänen kanssaan arkea elämään eikä sijaisperheestä saamieni tietojen mukaan käy kovin aktiivisesti tapaamassakaan. Masennukseni on helpottanut jossain määrin, olen tasapainoisessa parisuhteessa, olen saanut isomman asunnon (kolmio) ja etsin töitä. Tuntuu, että kaikki nyt yhtäkkiä sitten romahtaakin ja olen ponnistellut ihan turhaan, eiköhän ex mieheni sitten sen yksinhuoltajuuden saa jos viranomaisetkin ovat sitä mieltä, että en ole kelvollinen vanhempi :(
Haluaisin jotenkin tietää, miten tilannetta voisi tästä eteenpäin hoitaa. Olen käynyt täällä paikallisella lastenvalvojalla sopimassa elatusmaksuista joitakin kuukausia sitten, muihin asioihin hän ei kuulemma pystynyt ottamaan kantaa ja käski olemaan lapsen isään yhteydessä. Ex ei juuri vastaa puheluihini, tekstiviesteihini tai sähköposteihin. Sijaisperheen äitikään ei oikeastaan osaa sanoa mitään muuta kuin että kertoo exän kertoneen, että en hänen mielestään edes yhdessä ollessamme huolehtinut lapsesta asiallisesti. Sijaisäidin mukaan vietän aikaa ja kommunikoin lapseni kanssa mukavasti ja "lämpimästi", mutta hänen mukaansa edes lapsen lyhyt vierailu luonani vaatisi sitä, että olisi pitänyt viikottain yhteyttä ja että ex antaisi luvan. En oikein tiedä, mitä voisin tehdä tai keneen ottaa yhteyttä, ahdistaa ja tuntuu tukalalta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Älä suostu yksinhuoltajuuteen. Mies ei voine siihen edes vaikuttaa, kun lapsi huostaanotettiin häneltä. Mies saattaa aivan hyvin valehdella viranomaisten puheista.
Ota yhteyttä lapselle määrättyyn sosiaalityöntekijään ja kerro tilanne. Toivottavasti hän pystyy järjestämään ajan jolloin tulet kuulluksi ihan henkilökohtaisesti.
Sijaisäiti taas ei päätä vierailuista, vaan niistä pitää myös sopia sosiaalityöntekijän kanssa.
Huostaanoton purkaminen on pitkä tie. Päättyipä se miten tahansa älä katkaise yhteyttä poikaasi.
Voimia.
Kiitos vastauksestasi. Käsittääkseni lasta ei ole huostaanotettu virallisesti eikä kai ole mitenkään ex puolisoni tahdon vastaista, että lapsi ei hänen luonaan asu. Sijaisperhe on exälle jotain etäistä sukua. Ex on kai jossain määrin ollut lastensuojeluun yhteydessä ja sieltä joitakin viikkoja tämän sijaisperheeseen muuton jälkeen oltiin minuun yhteydessä ja kyselivät lähinnä lapseni asioista ja jotain että saanhan henkistä tukea ym ja lupasivat olla jatkossakin yhteydessä mutta yhteydenottoa sieltä ei ole kuulunut ja sijaisperheen äiti kertoi, etteivät ole mitenkään lastensuojelun asiakkaita.
Miehen puheista en tosiaan tiedä, en jotenkin pysty uskomaan, että hän valehtelisi ihan suoraan, mutta en jotenkin ymmärrä välillä hänen käytöstään muutenkaan... En vain tiedä, olen aina kärsinyt todella huonosta itsetunnosta ja jotenkin tuntuu ihan luontevalta, että muutkin minua pitäisivät kelvottomana ja huonona, tunnen jatkuvasti hirvittävää tuskaa kun ikävöin niin lasta. Olihan meillä tosiaan hyvin vaikeaa välillä, mutta paljon oli niitä hyviäkin asioita, joka ilta muistelen vain kuinka hän ennen aina illalla nukkumaan mennessä taputti kevyesti otsalle, silitti hiuksia ja toivotti hyvät yöt... :'(
En tiedä, ehkä sitten pyrin seuraavan kerran kun käyn mielenterveyshoitajalla kysymään, pystyisikö hän täällä järjestämään sosiaalityöntekijälle ajan jos hän pystyisi jotenkin asiassa neuvomaan, en ollut ajatellut että sosiaalityöntekijät hoitaisivat tällaisiakin asioita, minulle kun he ovat lähinnä todenneet, että ei tipu tukea :) Pelkään vain että jos ex vie tämän huoltajuusasian oikeuteen niin hän varmasti on vahvoilla kun pystyy antamaan ymmärtää, että olen muuttanut täysin yllättäen ja en ole pitänyt yhteyttä (kun hän ei ikinä mihinkään yhteydenottoihin vastaa). (Myönnän tietenkin, että toimin aika itsekkäästi tuolla tavalla "paetessani", mutta kun tuntui, että silloin ainoat vaihtoehdot olivat itsemurha tai jonkinlainen aikalisä, en ajatellut ratkaisua pysyväksi.) Mihinkään oikeudenkäynteihin minulla ei mitenkään ole varaa kun elän lähinnä nykyisen puolisoni pienehköillä tuloilla, poikani luona pyrin vierailemaan kuukausittain, mutta aina rahat eivät vain millään riitä.
Kysele sosiaalityöntekijältä tuosta sijoittamisesta. Onko heillä aavistusta, että ex-miehesi on siirrellyt lapsesi asumaan muualle. Yksityinen sijoitus kannattaa tehdä tiettäväksi sosiaalityöntekijälle. Se sijaisperheen ls-asiakkuushan on yleensä automaatio, koska sosiaalitoimi hoitaa lapsen valvomisen ja on sillä lalla lapsen puolella.
Asiasta kannattaa puhua mielenterveyshoitajalle. En tiedä pystyykö hän auttamaan ajan saamisessa, mutta ehkä se helpottaisi stressiä hieman. Toinen paikka joka voisi auttaa on diakoniatyöntekijälle juttelu. Jos et tiedä onko lapsella edes sosiaalityöntekijää, voit ottaa yhteyttä neuvontaan ja varata ajan kenelle tahansa työntekijälle. Kerro mitä ex on tehnyt, missä lapsi on ja hankaluuksista tapaamisissa. Jos kyseessä olisi oikea sijoitus, sinä saisit matkarahat sosiaalitoimesta, jos olet vähävarainen. Sillä pyritään tukemaan lapsen oikeutta vanhempaan.
Oikeudessa tulisi ilmi, ettei lapsi asu ex:n luona. Joten en menisi vannomaan että tilanne on hyvä hänellekään.
Eli ota yhteys.
-Kuntasi lastensuojeluun. Kerro tilanteesta heille ja laita valvomaan lapsesi tilannetta
- Oikeusaputoimisto. Siellä voivat auttaa mahdollisessa huoltajuus asiassa.
Muita mahdollisia paikkoja
-sosiaaliasiamies
-diakoniatyö
Kiitos vastauksesta.
Kyllä entisen kotikuntani lastensuojeluviranomaiset ovat tietoisia lapseni asuinpaikasta ja siitä, ettei hän isänsä luona asu. Olen vähän siihen käsitykseen jäänyt, ettei heitä hirveästi kiinnosta lapsen asiat enää kun häntä ei mikään uhkaa (sijaisäiti on ihan "normaali kansalainen" ja hänellä on muitakin sijoituslapsia) ja noita käytösongelmia ym on saatu ratkottua ihan perheneuvolan ja normiterveydenhuollon kautta. En oikein usko, että lasta kukaan valvoo sen kummemmin, en ainakaan ex puolisolta tai sijaisperheen äidiltä ole saanut tietooni mitään tahoa jonka kanssa he olisivat tekemisissä paitsi nuo lapsen ongelmien vuoksi käytettävät palvelut (psykiatri, toimintaterapeutti ym).
Olen toki nykyisestä tilanteestani puhunut mielenterveyshoitajalle, mutta hän nyt ei ilmeisesti ole mitenkään tämän alan asiantuntija eikä oikein ymmärrä ahdistustani asiasta. En tiedä sitten johtuuko siitä, että on nuori ja lapseton, mutta monesti olen saanut kuulla, että kannattaisi lähteä kirjastoon, elokuviin tai vaikka viihteelle että rentoutuisi sen sijaan että "haikailee" lapsen perään. Joskus hän kysyi, että onko minulla sitten muka huoli lapseni hyvinvoinnista kun koko ajan puhun asiasta... Eihän minulla huoli ole, vaan on vain niin ahdistavaa, että en ole yli vuoteen häntä nähnyt kuin pari kertaa muutaman tunnin kerrallaan kun aiemmin en ollut ollut hänestä pitkiä aikoja erossa! Toki ymmärrän että jatkuva ikävöinti ja asian vatvominen kuluttaa henkisiä voimavaroja, mutta en minä itselleni mitään kaipaa, haluaisin vain huolehtia lapsestani kun koen siihen olevani kykenevä. Uskon kuitenkin, että mt-hoitaja voisi sosiaalityöntekijälle varata ajan kun on niin aiemminkin tehnyt kun taloudellista tilannettani selviteltiin. Minä, lapseni tai ex puoliso emme kukaan kuulu kirkkoon, joten diakoniatyö ei ehkä oikein ole oikea osoite.
En saa sosiaalitoimesta mitään, koska nykyisen puolisoni ja minun yhteenlasketut tulot menevät nippa nappa sen toimeentulotukirajan yli. En kuitenkaan kehtaa puolisolta (joka suurimman osan rahoista talouteen tuo) yli sadan euron junamatkoihin jatkuvasti pyydellä rahaa.
Ehkä se lastensuojelukin sitten voisi olla oikea osoite, pelottaa vain, jos suututan exän jotenkin tai aiheutan hänelle ongelmia. Mutta ehkä ne asiat jotenkin tästä lähtevät selviämään.
Mitäs jos nyt keskittyisit ihan vaan siihen työnhakuun, ja itsesi hoitamiseen, sen lapsen perään huokailun sijaan. Kuulostaisi siltä, että lapsellasi ei ole hätää.
Sekä siltä ettet sinä kykene hänelle mitään pysyvää vielä tarjoamaan. Elät muiden siivellä. Mielenterveytesi on kuitenkin vielä ihan niin ja näin.
Jos rakastat lastasi, niin anna hänen olla. Toki se on epäitsekästä, etkä siihen välttämättä kykene, tai ainakin kärsit siitä. Mutta lapselle olisi hyvä olla siellä missä nyt on. Ja rauhassa keskittyä koulunkäyntiin.
En nyt suoranaisesti ajatellut, että lapsi muuttaisi tässä ja nyt luokseni, uskon, että se vaatisi molempien puolelta totuttelua esimerkiksi siten, että lapsi vierailisi luonani muutaman päivän ajan. Kun hänelle löytyisi suoraan täältä oma huone ja esimerkiksi ruoasta tai ajasta minulla ja puolisollani ei ole koskaan ollut pulaa vaikka muuten suhteellisen köyhästi elämmekin.
Lisäksi pääasiallinen huoleni oli, että lapseni isä haluaisi yksinhuoltajuuden ja muutenkin rajoittaa minua häntä tapaamasta vaikka aiemmin huolsin lasta useita vuosia lähes yksin.
En koe, että mielenterveyteni olisi mitenkään sellaisessa kunnossa, että lasta tai hänen kehitystään vaarannan. (Hän ei muuten ole vielä kouluiässä.) Kärsin masennuksesta jossain määrin edelleen, mutta se ilmenee lähinnä satunnaisena negatiivisten asioiden paisutteluna ja toimintakyvyttömyytenä, lapseni seurassa olen nyt nähdessä aina ollut hyväntuulinen ja psykiatrikin on arvioinut minun olevan työkykyinen.
Hei.
Ajattele lasta älä omia haaveitasi.
Hän on ilmeisesti sopeutunut ja kiintynyt nykyiseen paikkaan.
Veisit hänet epämääräiseen olotilaasi ja taas lapsi joutuisi sopeutumaan uuteen paikkaan.
Lapsi häiriytyy ja ikävöisi nykyiseen paikkaan.
Anna lapsen olla siellä, ex- miehesikin on ilmeisesti huomannut lapsen parhaaksi sijaisperheen.
Sinä voit pitää lapseen yhteyttä, käydä, lähettää kortteja, kirjeitä (sijaisäiti kyllä lukee).
Jos lapsi olisi sinun luonasi, miten uusi miehesi siihen suhtautuisi.
Miten itse hermostuisit, kun lapsi ei olisikaan rauhallinen, vaan kiukuttelisi.
pettymyksestä ja ikävästä.
Lapsen repiminen aina uuteen paikkaan aiheuttaa lapselle tunnehäiriöitä. Pelkää kehenkään kiintymistä, kun heti viedään taas muualle.
Kun lapsi kasvaa ja tulee isommaksi,(12 v) hän voi itse ilmaista haluaako muuttaa sinun tai isänsä luokse.
En ymmärrä millä tavalla olotilani olisi epämääräinen tällä hetkellä... Koen, että kun lapseni isälleen jätin mielentilani ja hyvinvointi olivat sellaisia, että ne eivät ainakaan lapsen hyvinvointia edistäneet (ruokin, viihdytin ja ulkoilutin häntä "kunnon äidin" tavoin, mutta sieluni oli täysin tyhjä, lapsikin varmasti vaistosi kuinka loppu olin välillä ja "lohdutteli" minua välillä sanomalla tyyliin "kyllä äiti me pärjätään, kaikki muuttuu paremmaksi kohta varmasti", mitä häpeän hirveästi, koska eihän muutaman vuoden ikäisen lapsen pitäisi joutua huolehtimaan vanhemmastaa :( ). Olen kuitenkin käynyt monia kuukausia terapiassa, minulla on nykyisessä kotikaupungissani (josta olen alunperin kotisin) vahva tukiverkko ja tosiaan tärkeinpänä puolisoni jonka olen tuntenut alunperin jo lapsuudesta asti, en koe, että olisin mikään satunnaisiin suuntiin tempova hullu, joka ei kykene lapselleen tarjoamaan tasapainoisia oloja.
Puolisoni haluaisi lapseni tänne aivan yhtälailla kuin minäkin, hän puhuu paljon toivovansa lapseni muuttavan meille ja on puhunut yhteistenkin lasten hankinnasta, mutta minusta se tuntuisi jotenkin loukkaavalta ja pahalta lastani kohtaan. Tai koen, että kun yhden lapsen on tehnyt, hänestä on velvollinen vastaamaan vähintään siihen 18-vuoden ikään ja mielellään paljon pidempäänkin, ei siihen uutta vauvaa voi heittää vain ikävän poistajaksi...
En todellakaan haluaisi riepotella lasta ympäriinsä, vaan haluaisin hänet asumaan luokseni. Totta kai hän saisi tavata isäänsä samalla tavalla kuin tähänkin asti, mutta kun koen olleeni se pääasiallinen huoltaja pitkälti monta vuotta niin miksi en sitä saisi nykyiselläänkin olla vaan huoltajuus pitäisi antaa ex-miehelleni joka haukkui minut lyttyyn alunperin kun tulin raskaaksi ja arvosteli minua jatkuvasti yhdessä ollessamme, halusi minun hoitavan lasta eron jälkeen ja sitten yhtäkkiä "omi" tämän kun en enää jaksanut jatkuvaa potkimista, puremista ja ulkopuolisia paineita (eipä sitten jaksanut itsekään kuin kuukauden... pahoitteluni, kun olen katkera, mutta kun koen omistaneeni niin paljon elämästäni lapselleni ja sitten yhtäkkiä olen tarpeeton ja välttämätön paha... Onneksi sentään lapseni ilahtuu minut nähdessään, viimeisen tapaamisen jälkeen oli kuulemma sijaisäidilleen sanonut, että "kiitos kun äiti sai tulla käymään, minulla on äitä aina niin kamala ikävä" :'( )