Rauhallisen tytön äiti

Kuulostaapa surulliselta. Valitettavasti en osaa yhtään auttaa. Meidän pian 3-vuotias tyttö on ihan samanlainen. Hieman hirvittää miten päiväkodin aloitus sujuu. Itse olen ollut myös ujo, ja olen joutunut aikoinani koulukiusatuksi. Varmasti elämässä pärjäisi helpommin jos olisi luonteeltaan vilkas ja reipas.

Olen lukenut lääketieteellisestä julkaisusta, että lapsi, joka on rauhallinen, hiljainen ja harkitseva omaa vilkkaan aivotoiminnan.

Kun taas lapsi on KÄYTÖKSELTÄÄN vilkas ja suunapäänä hääräävä hössöttäjä ja joka paikkaa näpelöivä ja kaappeja tutkiva, kaikkeen koskeva touhupekka, hänen aivonsa toimivat poikkeuksellisen hitaasti. Tämän vuoksi ADHD-lapsille annetaan aivotoimintaa vilkastuttavaa lääkettä, jotta heidän käytöksensä rauhoittuisi.

Olkaa ylpeitä rauhallisista lapsistanne. He ovat "parempia", kun rohkeat, reippaat ja vilkkaat.

Täällä kirjoittelee pian 3 vuotiaan tytön äiti joka on huomannut ihan samaa.
Kai niitä vilkkaita ja reippaita lapsia on vaan suurinosa että nämä rauhallisemmat ovat "poikkeavia".
Omaa tyttöäni on myös ihmetelty rauhallisuutensa ja harkitsevuutensa takia.
Ei säntäile minne sattuu, jaksaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, aina totellut nätisti aikuisia(uhmaa lukuunottamatta), kysyy aina luvan jos ollaan kylässä että saako ottaa jonkun lelun/tavaran.

Kerran oltiin ystävä perheen luona kylässä jossa samanikäisiä lapsia, mutta vilkkaammasta päästä. No toiset lapset tappeli, heitteli tavaroita, riiteli, availi ovia ja kaappeja. Oma lapseni sen sijaan leikki nukketalolla ja luki välillä kirjoja. No tämä äiti sitten vihjaili aika suoraan ettei lapsellani olisi muka mielikuvitusta kun vaan pysyy paikoillaan, itse olen kyllä eri mieltä!!

Sama juttu kun tyttö oppi kävelemään vasta puolitoistavuotta täytettyään. Niin äidit vihjaili aika suoraan että fiksut kävelee aikaisin jne. Mielestäni taas lapseni oli harkitsevainen eikä halunnut kaatuilla joten käveli vasta kun oli "valmis"!!

Kaikki lapset ovat mielestäni ihania juri omina itsenään, mutta välillä kyllä kieltämättä ärsyttää tämä rauhallisten ihmettely, mihin olen usein törmännyt!!!

Mielenkiintoinen tutkimus kyllä!!

Varmast monet ajattelee että vilkkailla lapsilla ja kovasti menevillä olisi enemmän sitä "aivotoimintaa" kuin niillä rauhallisilla jotka pysyvät suht paikoillaan tukien jotain samaa juttua..

Olipas tutun kuuloista..:( Meilläkin on nuori neiti joka on aina ollut rauhallinen ja harkitseva luonne .Huumorintajua löytyy myös. Kaverit syrjivät koko alaasteen ja yläasteen ,mutta onneksi oli 2tyttöä jotka olivat edes joskus kavereita. Nyt tilanne helpompi kun on ammattiopistossa. Kävimme koulukuraattorilla. ja myös psykologilla saamassa tukea. Myös jonkun uuden harrastuksen saaminen /löytämien voisi auttaa kaveririntamalla tai tukihenkilö. Näistä voi kysyä myös kuraattorilta. Kyllä se vielä paremmaksi muuttuu. Nykyään koulussa rauhalliset- ei mölyävät lapset jää sivuun ja siitä voi alkaa kierre joka joka jatkuu jollei siihen puutu. Ole ylpeä rauhallisesta ja fiksusta tyttärestäsi ja ole hänen tukenaan.

Voit kertoa lapsellesi mikä häntä vaivaa tutustuttuasi persoonallisuuksien eri muotoihin; introvertti ja ekstrovertti.

Tieto ei ehkä lohduta kiusaamiseen, mutta selittää kiusaamista kyllä, ei ole lainkaan ainut harkitsevamman persoonallisuuden ihminen, jota kiusataan. Jostain syystä avoimuutta ja yltiösosiaalisuutta pidetään hyveenä. Myöhemmin tyttäresikin hakeutuu jollekin alalle jossa on jo opiskelemassa muita kaltaisiaan pohdiskelijoita (filosofiaa, taiteita...) ja silloin hän löytää paremmin vertaisryhmäänsä. Peruskoulu menee sosiaalisesti tallaavampien tahdissa. Introvertin on usein esitettävä olevansa jotain muuta kuin on jos mielii pärjätä. kaikille esittäminenei ole luontevaa...

kyllä kiukuttaa lukea ja kuulla kiusatuista kun olin itsekkin sellainen oikeastaan joka-ikisessä koulussa missä oon ikinä ollut..

Minulla itkunpurskahdukset loppuivat vasta 8 vuoden kiusaamisen jälkeen, eli 9luokan kun aloitin, en jaksanut enää välittää.
Kuulostaa ehkä vaikealta, mutta yritä kertoa tyttärellesi olla välittämättä kiusaajista, ja omaamaan "so what" -asenteen, kiusaaminen vain yltyy varmasti jos alahuuli alkaa väpättämään, vaikka niinkin raa'alta se kuulostaa että pitäisi olla tunteeton ja ignorata kaikki mitä toiset sanoo ja tekee.

itse taisin tuolloin 8-9luokan välisenä kesänä huomata, että näistä cool- tyypeistä yläasteella tulee elämässä surkeasti menestyviä kapakkaruusuja, ja näinhän siinä suurinpiirtein kävikin, empä itsekkään mikään mahtavuus ole, mutta onnellinen kuin sika pienenä :)

Vieläkin näin aikuisena ajattelen että kuinka tyhmä olin yms, kun piti purskahtaa itkuun ja vastailla nolosti takaisin.. mutta ihan faktahan varmasti on että jos jotakuta on koulussa kiusattu, niin eihän sitä olla tarkoitettu loukkaavasti, korkeintaan pieneksi nälvimiseksi? vai onko ajatusmaailmani aivan väärässä...

Olipa niin surullista..Enpä osaa muuta neuvoa, kuin että kannustat tyttöä luottamaan itseensä ja olemaan välittämättä muiden höpinöistä. Kehu hänen ominaisuuksiaan ja nostata hänen itsetuntoaan. Kun vaan jaksat olla tukena ja kannustat eteenpäin, niin kyllä se pikkuhiljaa alkaa vaikuttamaan. Minäkään en ikinä ollut koulussa mikään suosikki, vaan olin aina yksin. Usein olin silmätikkuna ja haukuttuna, mutta oli vaan pakko itse yrittää tsempata itseäni. Yläasteella osasinkin jo olla välittämättä. Tsemppiä.

Voisitko kysyä koulusta jos tyttö voisi vaihtaa sellaiselle luokalle missä olisi joku hänen kavereistaan??

Kannattaa tehdä asialle pian jotain, kiusaaminen voi viedä koko itsetunnon ja vaikuttaa elämään pysyvästi.
Niin kävi itselleni kun jouduin yläasteella eri luokalle kuin ystäväni ja jouduin kiusatuksi.
Voit toki kannustaa lastasi olemaan vahva, mutta mielestäni kenenkään ei tarvitse sietää tai hyväksyä kiusaamista.
Juttele paljon ja anna tytön putkaa kotonaan pahaa oloaan.

Toivottavasti tyttösi pysyy omana itsenään eikä ala muuttaa käytöstään muiden vuoksi...

Minua hämmästyttää tässä keskustelussa se, että rauhallisuus rinnastetaan suoraan epäsosiaalisuuteen.
Minulla on 3 tytärtä joista vanhin on rauhallinen, ujo ja hieman "eteenpäin tuupattava", mutta tästä huolimatta hän on sosiaalinen ja hänellä on useita ystäviä. Ehkä hänen "laaja" ystäväpiirinsä johtuu siitä että hän on aloittanut päivähoidon aikaisin ja me olemme tuupanneet häntä erilaisiin harrastuksiin joissa hänen on ollut pakko tutustua muihin lapsiin.

Pakko vastata tähän, kun kuulostaa hieman tutulta. Minua kiusattiin ala-asteella, vaikken pitänytkään itseäni mitenkään ujona tai hiljaisena. Keskityin asioihin ja suoriuduin jutuista yleensä hyvin, mikä ehkä "kavereita" nyppi.

Halusin eri yläasteelle kuin kiusaajaporukka, ja sinne päästyäni en tuntenut juuri ketään. Uudessa koulussa tunsin itseni ujoksi ja kömpelöksi, koska ihmiset olivat uusia, enkä ole ekstravertti. Syksyn aikana eräs luokkani tytöistä yritti parantaa omaa nostettaan porukassa ja päätti ruveta kiusaamaan minua. Ei mitenkään suuresti, mutta kuitenkin näkyvästi jättämään ulos porukasta, vaikka seisoin toisten tyttöjen kanssa samassa piirissä välitunnilla. Sellainen eristäminenkin sattuu.

Aikaisemmasta kiusauskokemuksestani oppineena arvelin, että olisi parasta ottaa asia heti itse käsittelyyn, koska valitettavasti koulun toimenpiteet (vaikka niitä olisikin) vaikuttavat hyvin harvoin. Niinpä kerättyäni rohkeutta ennen yhden tunnin alkua, kysyin ihan suoraan tältä tytöltä: "Miksi sä kiusaat mua?" Tyttö meni tosi noloksi ja rupesi änkyttämään, ettei kiusaa jne. Koska vieressä oli toisia luokkakavereita, jotka kuulivat kysymyksen, tilanne oli entistä painostavampi kiusaajalle. Sen jälkeen kukaan ei ole koskaan kiusannut minua ja meistä tuli jopa tuonkin tytön kanssa jonkinasteiset kaverit, eikä kumpikaan kanna kaunaa, vaikkemme tekemisissä enää olekaan.

Oma puuttumiseni kiusaamiseen lopetti sen heti alkuunsa, sillä tilanne oli jatkunut vasta parin päivän ajan, eikä kiusaaja ollut päässyt vielä vauhtiin. Lisäksi siihen vaikutti se, että minulla oli "pokkaa" kohdata kiusaaja silmästä silmään, mitä kaikilla kiusatuilla ei varmasti ole, jos kiusaaminen on jatkunut liian kauan ja vienyt itsetunnon. Tämän konstin olen havainnut kuitenkin tehokkaimmaksi. Ja voihan sitä vielä jaksaa, jos kiusaaja siirtyy siilipuolustukseen ja rupeaa nälvimään. Voi sanoa esim. "Ihan oikeasti, miksi sä kiusaat? Se ei tunnu kivalta. En mäkään kiusaa ketään. Onko sulla itselläs jotenkin paha olo, kun pitää muihin purkaa, jne." Jos asiasta keskustelisi opettajien kanssa, kiusaamiseen varmaankin puututtaisiin. Toimenpiteen jälkeen kiusaaminen saattaisi toki silloinkin loppua, mutta jäljelle jäisi leima siitä, että on "kannellut opettajalle", mitä monikaan koululainen (varsinkaan kiusattu, jolla muutenkin on ikävä painolasti kiusaamiskokemuksen takia) ei itselleen toivo).

Kannustan kuitenkin puuttumaan asiaan, sillä yläaste kestää monta vuotta, ja sen käyminen kiusattuna saattaa murtaa itsetunnon ja heikentää elämänlaatua juuri niinä tärkeinä itsenäistymisen vuosina, jolloin olisi äärimmäisen suotavaa tulla hyväksytyksi omana itsenään. Kenelläkään ei ole oikeutta kiusata toisia, ja kuten joku ylhäällä kirjoitti, monesti kiusaaminenkin on vain ajattelemattomuutta. Kiusaajat eivät ehkä vain pysähdy ajattelemaan, mitä tekevät ja miltä toisesta tuntuu. Ehkä kyse on juuri uuden roolin hakemisesta uudessa koulussa ja hyväksynnän hakemiskeinona olisivat juuri "nerokkaat" sutkaukset toisesta oppilaasta sen kummemmin ajattelematta. Tällöin on hyvä muistuttaa siitä, että se sattuu. Paljon tsemppiä tyttärellesi ja sinulle myös! Kyllä se siitä.

Näin se valitettavasti on rauhallisuus, ujous, hiljaisuus ei ole tässä maailmassa valttia. Joskus toki esim. rauhallisuudesta on hyötyä ja jotkut jopa kadehtivat, että olisinpa minäkin noin rauhallinen, enkä esim. hermostuisi niin helposti. Myös jossain työtehtävissä rauhallisuus on hyvä asia. Mutta varsinkin yläasteella on hienoa esittää kovista ja meluta, polttaa ja juoda. Helposti ne kiltitkin sortuu ryhmäpaineessa, kun haluaa kuulua joukkoon. Jos ei sitten ole muita samanlaisia joukossa ja ne meluajat ole pienempi joukkio.

Myös aikuisiässä se, että on kokoajan suuna päänä on hyvä. Nämä puhekoneet itsekin aina mainitsevat joka käänteessä, että kuinka ovat puheliaita. Vaikka ei se aina mielestäni ole hyvä, jos keskeyttää muiden puheet, puhuu päälle ym. Itse olen vähemmän puhelias ja olen saanut useasti kuulla siitä. "Ai se puhu?", "jaa olithan säkin täällä", "ooks sä aina ollut noin hiljainen" ym.

Kiusaaminen syö itsetuntoa ja valitettavasti sitä kautta lisää sitä ujoutta. Puutu mahdollisimman pian kiusaamiseen. Itselläni jopa puheeni kärsi, ääneni muuttui narisevaksi. Ja se taas lisäsi sitä, että en halunnut avata suutani.

Onko lapsellasi harrastusta jonka kautta saada kavereita? Monesti harrastukset voi myös kohottaa itsetuntoa.