Kuinka sallittua ja/tai kiellettyä tämä on? Siis, että esim. kahden henkilöhahmon välisessä keskustelussa peilataan kummankin päänsisäisiä ajatuksia? Kannattaako tällaista tyyliä käyttää?
Tietysti on helppoa valita lukukohtaisesti joku näkökulmahenkilö ja pysyä siinä, mutta onko kuinka suositeltavaa, että esim. kappalekohtaisesti vaihtelee (vuorottelee) tätä näkökulmahenkilöä? Vai onko tämä ehdoton no, no?
Jotenkin tuntuu, että jos kohtauksessa tai dialogissa keskitytään kuvaamaan vain yhden henkilön ajatuksia ja aistihavaintoja, jäävät muut tilanteessa olijat statisteiksi ja niin ollen pinnallisemmiksi. Ongelma korostuu etenkin silloin, kun kaksi päähenkilöä tai kaksi samanarvoista sivuhenkilöä kohtaavat. Kumman näkökulma valitaan, ja kenen ajatuksen juoksua seurataan?
Olen saanut tekstistäni palautteen, jossa todetaan, että näkökulmien heittely lukujen sisällä pitää saada ryhtiin, ts. poistaa se. Teknisestihän tämä on helppoa, mutta kuten jo yllä totesin, silloin on vaarana, että jotain henkilöhahmojen sisäisestä maailmasta häviää.
Onko joku törmännyt vastaavaan ”ongelmaan”? Entä onko ehdotuksia, miten asian voisi parhaiten ratkaista? Runsaammalla dialogilla, laajemmalla kasvojenilmeiden kuvauksella vai millä?
Tietysti on helppoa valita lukukohtaisesti joku näkökulmahenkilö ja pysyä siinä, mutta onko kuinka suositeltavaa, että esim. kappalekohtaisesti vaihtelee (vuorottelee) tätä näkökulmahenkilöä? Vai onko tämä ehdoton no, no?
Jotenkin tuntuu, että jos kohtauksessa tai dialogissa keskitytään kuvaamaan vain yhden henkilön ajatuksia ja aistihavaintoja, jäävät muut tilanteessa olijat statisteiksi ja niin ollen pinnallisemmiksi. Ongelma korostuu etenkin silloin, kun kaksi päähenkilöä tai kaksi samanarvoista sivuhenkilöä kohtaavat. Kumman näkökulma valitaan, ja kenen ajatuksen juoksua seurataan?
Olen saanut tekstistäni palautteen, jossa todetaan, että näkökulmien heittely lukujen sisällä pitää saada ryhtiin, ts. poistaa se. Teknisestihän tämä on helppoa, mutta kuten jo yllä totesin, silloin on vaarana, että jotain henkilöhahmojen sisäisestä maailmasta häviää.
Onko joku törmännyt vastaavaan ”ongelmaan”? Entä onko ehdotuksia, miten asian voisi parhaiten ratkaista? Runsaammalla dialogilla, laajemmalla kasvojenilmeiden kuvauksella vai millä?
Vastaukset 18
Vanhimmat
"kappalekohtaisesti vaihtelee (vuorottelee) tätä näkökulmahenkilöä"
Onhan se mahdollista, mutta minusta moinen katkaisee lukukokemuksen.
Mm. Peter Franzen käyttää tuota kirjassaan "Samoilla silmillä".
Pääjuttu tietysti on, että tarina rullaa luontevasti, ettei tule raportoinnin makua.
Ooohhhhhh !
minä lumouduin täysin tästä Franzénin Samoilla silmillä,
ja siitä kyselinkin jossain ketjussa täällä, että miksi se mielestäni oli niin jotenkin erilaista kuin kaikissa aiemmin lukemissani,
ja se oli tämä tekniikka. Joku sitten vastasi, että oli katkonaista lukeminen,
mutta minusta taas ei ollut.
Taitavaa.
niin lisään vielä tähän että olen tuolla
Kirja-arvostelut
laittanut "arvosteluni" tästä Franzénin Samoilla silmillä,
mutta onko sitä arvosteltu vielä missään lehdissä,
siis oikeaa kritiikkiä onko esim. hesari tms.
?
Ei kai tässäkään ole ehdotonta sääntöä, mutta aika etevä pitää kirjoittajan olla, että saa tuollaisen ratkaisun toimimaan. Mitä tahansa voi tehdä, mutta riittääkö taidot, on siis kysymys? Jos olet saanut palautetta, ettei toimi, niin sitä lienee syytä uskoa.
Uskotaan, uskotaan, mutta mitä tilalle?
Miten voisin tietää, kun en ole nähnyt tekstiäsi? Eikö palautteen antaja ehdottanut mitään?
Tässä yksi arvio, jossa tosin ei puututa rakenteeseen.
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1381031868395
Kirjoita koko tarina jostain yhdestä näkökulmasta/kertojasta ja funtsi sitten,
KID :)
KYD :)
Kiitos Outsider,
sehän tässä nykyisin on, että kaikki kirjallisuusjutut niin pirstaloituneita, ja juurikin tällaiset kritiikit tai arvostelut ovat jokseenkin olemattomia.
Sitten joku hesarin toimitatja itkee, että kirjoja ei osteta.
No eipä niitä ostella, kun ei niistä tiedetä.
Kirjakaupat ovat täynnä kaikkea muuta kuin kirjoja, paitsi englanniksi ainakin täältä Stadista saa kattavaa höttöä, jos tietää mitä etsii. Siis ensin lukaisee kaikki englanninkieliset jutut tai yksi hyvä on Melender, joka jotenkin pysyy tässä ajassa ja jakaa sitä sitten. Ja voi tietysti olla, että on muitakin blogeja uusien kirjojen esittelijöinä, mutta en ole oikein löytänyt muuta kuin juurikin sellaista mistä en niin välitä.
joo
meni ihan sivuraiteille taas tääkin, ja ne Finlandia ehdokkaatkin, kirjat siis,
ei niistäkään ole oikein ollut mitään tolkkua missään, en ainakaan ole törmännyt.
huohhh.........
Totta, kirjoja on vaikea löytää, vaikka harrastaisi lukemista ihan tosissaan. Tarjonta on valtavaa, mutta kulttuurisivut ja -toimittajat puuttuvat, kun lehtitalot laihduttavat eikä muilla kuin isoilla toimijoilla ole varaa mainostaa. Lisäksi isotkin kustantamot mainostavat muutamaa kärkinimeä näyttävästi, niitä kirjaijoita, joista muutenkin tiedetään. Kevyempää, kevyempää, koska painavampaa ei osteta tai ei osata markkinoida, kummasta on kyse vai molemmista? Pienilevikkisen laatukirjallisuuden pitäisi saada markkinointitukea, esimerkiksi viimeiseen niistetty kulttuurilehtituki (ehkä jo kuopattu) olisi ollut hyvä keino. Se olisi tärkeämpää kuin apurahat, mutta tuskin sellaista on tulossa tässä taloustilanteessa.
Minusta Franzenin kirjassa se näkökulmien katkeileminen on todennäköisesti pelkkää amatöörimäisyyttä, joka on päätetty jättää kirjaan.
Näkökulmilla ei ole väliä. Ongelmasi on se että et ole kuuluisa.
Onko se myös sinun ongelmasi?
Okei, tein päätöksen. Riisun raakasti ja säälimättä näkökulmien heittelyn pois. Kill your darlings, eikös se niin mennyt? Saan sen varmasti skulaamaan toisellakin tavalla.
Onhan näitä näkökulman heittelijöitä julkaistu ja julkaistaan varmasti vielä pitkään. Aika monessa paikassa neuvotaan pysymään yhden hahmon pään sisällä per kohtaus ja valitsemaan tarinan kertojien määrän huolella.
Itse olen sitä mieltä, että päästä toiseen pomppiminen on samantyyppinen juttu kuin "näytä, älä selitä". Kirjoittajalla on usein tarve kertoa tarina niin universaalisti, ettei lukija vahingossakaan tee vääriä johtopäätöksiä. Kun taas taapahtumat olisivat jännittävämpiä, kun ne koetaan yhden hahmon kautta, joka ei ole mikään ajatustenlukija.
Tällä voidaan tietenkin esittää kaikki hahmot hyvinä ja samanarvoisina ja perustella jokainen liike. Epätieto taas on inhimillistä ja pakottaa kirjoittamaan "paremmin", kun lukijalle ei vain voi kertoa, että "tää nyt oikeesti sattuu tähän tyyppiin tosi paljon, mutta se on silti ilkeä tälle hahmolle". Pitää siis kirjoittaa enemmän rivien väliin, joka mielestäni tekee lukukokemuksesta antoisamman.
Plus tietenkin se, että loppupeleissä pomppinen usein lisää tarinaan hirveästi turhaa tavaraa, koska asioita tulee kerrottua lukijalle enemmän. Pitämällä näkökulmat tarkoin valittuina pysyy kokonaisuuskin paremmin hallussa, eikä juoni karkaile tai teema muutu kahdeksanhaaraiseksi jne.
Mielestäni pomppinen on siis yliselittämisen oire. Perustan tämän niihin lukemiini kirjoihin, joissa olen törmännyt ko. ilmiöön.
Komppaan loveatarta. Kertojan näkökulma on mielestäni ydinjuttu tarinassa.
Jos se ei skulaa, ei pelitä muukaan.
Mitä lajia kirjoitat?
Chick lit
:)