Kerran jo aikaa sitten asiasta tälle palstalle kirjoitin, mutta sain aika paljon negatiivista palautetta. Ilmeisesti aihe, onnellinen usperhe, on joillekin vain loukkaava ja pelottava ajatus.
Olen ollut uusperheen äiti jo useamman vuoden ajan, perheeseen kuuluu minun lapset ja yksi yhteinen. Yksi lapsista asuu isänsä luona. Vanhin on jo muuttanut pois kotoa. On välittämistä ja huolehtimista yli biologisten sukulaissuhteiden. Appivanhempani (ihanat !!) ovat aina suhtautuneet minuun ja lapsiini hyväksyvästi, sanoneet: "Tärkeintä on, että poikamme on onnellinen."
Veljelläni on vaimo, jolla on lapsi edellisestä suhteesta. Tottakai tämä lapsi kuuluu myös meidän sukuun, on yksi serkuksista.
Ex-mieheni oli hyvä isä ja pääsääntöisesti myös hyvä aviomies, mutta lapsuudentraumat saivat hänet satunnaisesti (kerran kahdessa vuodessa) käyttäytymään agressiivisesti. Löi minua ja sai tuomion. Erohan siitä tuli, mutta olisiko meidän pitänyt katkeroitua ja ruveta kiistelemään kaikesta? Ei, ei! Kun savu oli laskeutunut, valitsimme rauhan tien. Se menee näin : otetaan huomioon lapset kaikissa asioissa, pysytään väleissä, koska lapset ovat meille molemmille rakkaita, hyväksytään, että lastemme elämään voi tulla muutoksia, uudet ihmiset eivät ole uhka vaan rikkaus, pysytään kärryillä lastemme koulunkäynnissä seuraamalla esim. vilmaa tai helmiä, huomioidaan toisen menot...
Kaikki on mennyt hyvin jo neljä vuotta. Myös aikuinen lapsi on väleissä kaikkien kanssa ja porskuttaa eteenpäin. Minäkin olisin voinut ikuisesti vetää herneen nenään pahoinpitelyn vuoksi, mutta totesin, että katkeruus yms. ei auta ketään. Parempi elää näin erikseen yhteen hiileen puhaltaen...
Olen ollut uusperheen äiti jo useamman vuoden ajan, perheeseen kuuluu minun lapset ja yksi yhteinen. Yksi lapsista asuu isänsä luona. Vanhin on jo muuttanut pois kotoa. On välittämistä ja huolehtimista yli biologisten sukulaissuhteiden. Appivanhempani (ihanat !!) ovat aina suhtautuneet minuun ja lapsiini hyväksyvästi, sanoneet: "Tärkeintä on, että poikamme on onnellinen."
Veljelläni on vaimo, jolla on lapsi edellisestä suhteesta. Tottakai tämä lapsi kuuluu myös meidän sukuun, on yksi serkuksista.
Ex-mieheni oli hyvä isä ja pääsääntöisesti myös hyvä aviomies, mutta lapsuudentraumat saivat hänet satunnaisesti (kerran kahdessa vuodessa) käyttäytymään agressiivisesti. Löi minua ja sai tuomion. Erohan siitä tuli, mutta olisiko meidän pitänyt katkeroitua ja ruveta kiistelemään kaikesta? Ei, ei! Kun savu oli laskeutunut, valitsimme rauhan tien. Se menee näin : otetaan huomioon lapset kaikissa asioissa, pysytään väleissä, koska lapset ovat meille molemmille rakkaita, hyväksytään, että lastemme elämään voi tulla muutoksia, uudet ihmiset eivät ole uhka vaan rikkaus, pysytään kärryillä lastemme koulunkäynnissä seuraamalla esim. vilmaa tai helmiä, huomioidaan toisen menot...
Kaikki on mennyt hyvin jo neljä vuotta. Myös aikuinen lapsi on väleissä kaikkien kanssa ja porskuttaa eteenpäin. Minäkin olisin voinut ikuisesti vetää herneen nenään pahoinpitelyn vuoksi, mutta totesin, että katkeruus yms. ei auta ketään. Parempi elää näin erikseen yhteen hiileen puhaltaen...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ja vielä syy siihen, miski tämän keerroin: tällä sivustolla saa kyllä aika masentavan kuvan uusperheiden elämästä. Silti uskon siihen, että oikealla asenteella tässä pelissä ei voi kun voittaa ...