Vihaan kroppaani ja vihaan naamaani. Naamalle en paljoa voi tehdä. Kropalle voisin, mutta se tuntuu niin vaikealta ja raskaalta ajatukselta. Se että alkaisin treenaamaan. En jaksa.
Tunnen itseni riittämättömäksi. Maailma on täynnä upean näköisiä ihmisiä, miksi minä olen vain tämmöinen? En peilaa itseäni julkkiksiin, vaan tuntemiini ja tietämiini ihmisiin. Muut ovat komeita ja kauniita - ja sitten olen minä.
Olen joissain asioissa hyvä, mutta en missään paras. Aina on joku joka on minua parempi, myös niillä omilla vahvuusalueillani.
Kuulostan hieman perfektionistiseltä. En kuitenkaan pidä itseäni täydellisyyden tavoittelijana, vaan taidan tiedostamattani ajatella, että miksi näytän tältä enkä osaa tiettyjä asioita tätä paremmin, kun kerran VOISIN olla parempikin. Voisin olla kauniimpi ja taitavampi, mutta olen vain tämmöinen. Moni mui on minua paremman näköinen ja taitavampi.
En jaksa nykyään tehdä enää mitään. En harrasta mitään, en ole enää kaverien kanssa. Kaverit kysyvät, että miksen enää useisiin viikkoihin ole ollut heidän kanssaan ja kysyvät, milloin tulen ulos hengaamaan taas. Vastaan että en tiedä, en voi, en saa, tai että on koulujuttuja tehtävänä. Yleensä jätän tahallani vastaamatta puhelimeen, kun näen että ge soittavat. En vain halua taas sanoa heille etten jaksa tulla ulos. Etten jaksa olla kaverieni kanssa.
Tällä viikolla sanoin, että tulen kaverien kanssa ulos viimeistään ensi viikolla. Sanoin niin koska en halua kuitenkaan päättää kaveruuttamme. En halua päästää välejämme viilenemään. Silloin olisin ihan yksin eikä minulla enää olisi kavereita ollenkaan.
Nythän minulla on kavereita, joiden kanssa en viihdy ja joita en jaksa. He ovat parhaita kavereitani. Lupaus siitä että olen heidän kanssaan viimeistään ensi viikolla tuntuu taakalta. Kaverien kanssa pitäisi olla hauskaa, mutta minulle kaverit ovat taakka ja heidän kanssaan olo on velvollisuus, joka pitää silloin tällöin hoitaa. Vaikka minulla periaatteessa on muutama kaveri, tunnen silti olevani yksinäinen.
Elämääni sisältyy koulu. Olen koulussa, olen kotona tekemässä koulujuttuja ja loput on vain vastapainoa kaikille kouluhommille. Elämääni kuuluu vain koulu. Koiramme ulkoilutus, kaverien kanssa oleminen ja heihin välien säilyttäminen, pukeutuminen, meikkaaminen, ulkonäköpaineet, osa ihmisistä koulussamme, riparin suorittaminen. Kaikki tuntuu taakalta. Ja tätä kirjoittaessani tajusin, että iso osa taakan tunteista johtuu ulkonäköpaineista. Kaikkialla on hyvännäköisiä ihmisiä. Toki on itseäni rumempiakin, mutta niitä tuntuu olevan aika vähän.
Mä en jaksa. Olen aivan kyllästynyt tähän. Haluan vain vaipua johonkin koomaan tai nukkua ainakin 15 tuntia vuorokaudesta. Elän tulevaisuudessa, haaveilen siitä että jonain päivänä mulla on mies ja lapsia. Haluaisin lapsia jo nytkin. Puuttuu enää vaan se mies.
Tämä taitaa päättyä niin että minusta tulee joku teiniäiti. Ei muuten ollenkaan haittaisi itseäni. Saisin elämälleni tarkoituksen. Saisin jonkun joka on mulle maailman tärkein. Saisin jonkun jonka takia on pakko kestää ja puskea tuulta päin, pakko jaksaa.
Tunnen itseni riittämättömäksi. Maailma on täynnä upean näköisiä ihmisiä, miksi minä olen vain tämmöinen? En peilaa itseäni julkkiksiin, vaan tuntemiini ja tietämiini ihmisiin. Muut ovat komeita ja kauniita - ja sitten olen minä.
Olen joissain asioissa hyvä, mutta en missään paras. Aina on joku joka on minua parempi, myös niillä omilla vahvuusalueillani.
Kuulostan hieman perfektionistiseltä. En kuitenkaan pidä itseäni täydellisyyden tavoittelijana, vaan taidan tiedostamattani ajatella, että miksi näytän tältä enkä osaa tiettyjä asioita tätä paremmin, kun kerran VOISIN olla parempikin. Voisin olla kauniimpi ja taitavampi, mutta olen vain tämmöinen. Moni mui on minua paremman näköinen ja taitavampi.
En jaksa nykyään tehdä enää mitään. En harrasta mitään, en ole enää kaverien kanssa. Kaverit kysyvät, että miksen enää useisiin viikkoihin ole ollut heidän kanssaan ja kysyvät, milloin tulen ulos hengaamaan taas. Vastaan että en tiedä, en voi, en saa, tai että on koulujuttuja tehtävänä. Yleensä jätän tahallani vastaamatta puhelimeen, kun näen että ge soittavat. En vain halua taas sanoa heille etten jaksa tulla ulos. Etten jaksa olla kaverieni kanssa.
Tällä viikolla sanoin, että tulen kaverien kanssa ulos viimeistään ensi viikolla. Sanoin niin koska en halua kuitenkaan päättää kaveruuttamme. En halua päästää välejämme viilenemään. Silloin olisin ihan yksin eikä minulla enää olisi kavereita ollenkaan.
Nythän minulla on kavereita, joiden kanssa en viihdy ja joita en jaksa. He ovat parhaita kavereitani. Lupaus siitä että olen heidän kanssaan viimeistään ensi viikolla tuntuu taakalta. Kaverien kanssa pitäisi olla hauskaa, mutta minulle kaverit ovat taakka ja heidän kanssaan olo on velvollisuus, joka pitää silloin tällöin hoitaa. Vaikka minulla periaatteessa on muutama kaveri, tunnen silti olevani yksinäinen.
Elämääni sisältyy koulu. Olen koulussa, olen kotona tekemässä koulujuttuja ja loput on vain vastapainoa kaikille kouluhommille. Elämääni kuuluu vain koulu. Koiramme ulkoilutus, kaverien kanssa oleminen ja heihin välien säilyttäminen, pukeutuminen, meikkaaminen, ulkonäköpaineet, osa ihmisistä koulussamme, riparin suorittaminen. Kaikki tuntuu taakalta. Ja tätä kirjoittaessani tajusin, että iso osa taakan tunteista johtuu ulkonäköpaineista. Kaikkialla on hyvännäköisiä ihmisiä. Toki on itseäni rumempiakin, mutta niitä tuntuu olevan aika vähän.
Mä en jaksa. Olen aivan kyllästynyt tähän. Haluan vain vaipua johonkin koomaan tai nukkua ainakin 15 tuntia vuorokaudesta. Elän tulevaisuudessa, haaveilen siitä että jonain päivänä mulla on mies ja lapsia. Haluaisin lapsia jo nytkin. Puuttuu enää vaan se mies.
Tämä taitaa päättyä niin että minusta tulee joku teiniäiti. Ei muuten ollenkaan haittaisi itseäni. Saisin elämälleni tarkoituksen. Saisin jonkun joka on mulle maailman tärkein. Saisin jonkun jonka takia on pakko kestää ja puskea tuulta päin, pakko jaksaa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tiedäköti että jos se yhtään lohduttaa niin et taistele ongelmien kanssa yksin. Maailma koostuu luokista, joillekin jaetaan paremmat kortit ja toisille ei. Suurin ongelmaha on meidän masentuneiden / elämään tyytymättömien ihmisten kohdalla se että käperrymme kuoreen ja katoamme ihmisten ilmoilta jolloin kaksi samanlaista ei varmasti tule koskaan toisiaan löytämään. Se ei vaan ole kovin trendikästä ilmoittaa julkisesti että "terve, minua v*tuttaa koko maailma, oisko toista joka ajattelee samoin?". Minusta on alkanut tuntumaan ettei minulla ehkä ole kovin merkittävää roolia maailmassa joten on turha yrittää mitään suurta vaan kehittää keinoja tehdä arjesta / viikonlopusta mahdollisimman viihtyisää. Jos ja ilmeisesti kun olet nuori niin tietysti silloin on aina toivoa, mutta mikäli ikää kertyy etkä yritä niin silloin tule sellaiseen tilanteeseen että toteat ehkä kuten minä, mikään ei enää kiinnosta.
Nyyh, nyyh
Mieti miten hauskaa lapsellasi sitten on, kun se saa sun rumat geenit.
Uskoisin, että paljon hauskempaa kuin sinulla tai sinun lapsillasi koskaan tulee olemaan.
Ei välitetä kusipäistä. Kyllä se elämä vielä hymyilee meille kaikille.
Et todellakaan tee lapsia kainalosauvaksi. He kärsivät siitä varmasti. Yritä jotenkin päästä ensin itse kuntoon, ennen kun alat lisääntyä.
Älä hätäile.
Jokaisella on oma taistelunsa jossakin asiassa ja voit myös voittaa omat taistelusi jos sinulla on maailman paras auttaja.
Täydelliset lahjat ja onnellinen elämä tulee Häneltä joka on sinut luonut ja elämän antanut. Oman itsensä kunnoittaminen sellaisena kuin olet on tärkeää. Etsin ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan.... (lupaus) kaikki muu annetaan sinulle, myös onnellisuus kuoleman jälkeen.
http://www.tv7.fi/vod/series/?series=314
http://www.tv7.fi/vod/player/?program=4524
http://www.youtube.com/watch?v=gj7JagqQsFA
Sinullahan on jo joku, jonka takia puskea tuulta päin. Sinä itse.
Älä tee lasta tuon takia. Tiettää vain extratyötä.
Pää pystyyn :)
Olin itse sinun ikäisenä juuri samanlainen - oma riittämättömyyden tunne oli viedä kaikki voimat, haaveet, ystävät ja kunnianhimon. Olin kai jollain tavalla masentunutkin ja oireilin syömättömyydellä ja sulkeutumalla. Pari vuotta meni omaa elämää pilatessa, kunnes eräänä päivänä keksin, mitä haluan tehdä "isona". Sain voimaa koulussa menestymisestä ja vuosi vuodelta tunsin oloni "kauniimmaksi". Löysin ns. oman polkuni. Olen kuullut monilta ihmisiltä, että olen kaunistunut vain vuosi vuodelta ja tällä hetkellä olen hieman reilu kolmekymppinen. Kauneus ei ole elämässäni mitenkään ensiarvoisen tärkeää, mutta on hienoa tuntea olonsa viehättäväksi - itsevarmuus nimittäin on luultavasti vahvin voimavarani! Minulla on hyvä työ ja elämä, mutta valitettavasti ystäviä jäi nuoruusvuosien aikana. Tosiystävät säilyivät tähänkin päivään saakka.
Et usko, mitä muutoksia vuodet saavat aikaan ja miten positiivinen asenne muuttaa sitä, miten näet itsesi ja miten muut näkee sinut. Myös minäkin koin jonkin "lastensaanti" -haaveen teininä - olisiko se liittynyt siihen, että halusin luoda paremman itseni, en tiedä :) Ehkä se oli pyyteettömän rakkauden kaipuuta.
Anna aikaa itsellesi ja ole rehellinen tunteistasi. Puhu jollekin - minä en puhunut, vasta kuin vuosien päästä. SIlloinkin se toi helpotusta.. Ole surullinen, jos siltä tuntuu ja itke, jos itkettää. Muista myös hymyillä ja ajattele, miten hieno tyyppi olet, että sinulla on ystäviä, jotka haluavat viettää aikaa kanssasi.
Tämä viesti kuulostaa varmasti valistukselta, mutta ihan todella tarkoitan tätä. Kaikki lässytykset siitä, että asiat helpottuvat, kun ikää tulee lisää, on totta. Koita kuitenkin nauttia nuoruudesta ja rypyttömistä kasvoistasi ;)
Vaikutat hieman masentuneelta. Sinulla on onneksi ystäviä! Niiden kanssa ei ole pakko kilpailla mistään. Olet varmasti upea oma itsesi ja joku sut nappaa vielä. Lapsi ei ole ratkaisu huonoon itsetuntoon tai masennukseen-päinvastoin. Mene juttelemaan koulusi terkalle ja pyydä psykologin arvioon. Liikuntaa voi harrastaa 30 min päivä ja sen voit jakaa vaikka 3x10min...ei ole vaikeaa. Kävelyä..uintia.pyöräilyä,voimistelua.jumppaa,kuntosalia.joogaa..... Anna itsesi löytää kiva liikuntamuoto ja nauti siitä-se virkistää masentuneutta mieltäsi.