Taidan olla masentunut - en siis kuitenkaan virallisesti, koska en uskalla mennä edes lääkäriin. Elämä on kyllä niin vaikeaa, että jos tämä ei ole masennusta, niin en tiedä, mikä on. Mikään ei kiinnosta, koko maailma tuntuu epätodelliselta. Jos otan alkoholia, saan valtavia paniikkihäiriökohtauksia, joiden aikana esim. käsivarret kramppaavat enkä pysty edes istumaan paikallani, vaan on pakko alkaa kävellä vaikka ympyrää olohuoneessa.
Netissä olen tehnyt testejä (joo, ei paljoa auta...) ja ainakin tässä testissä tuli pisteitä 22/30.
http://www.masennustesti.info/
Lääkärille en uskalla soittaa, vaan koitan rämpiä aina yhden päivän - tai pahimmillaan tunnin tai minuutin - läpi kerrallaan. Nytkin pitäisi lähteä junaan. Siellä oloa helpottaa se, että periaatteessa voin mennä vessaan itkemään, jos siltä tuntuu.
Tällaista on ollut jo monta vuotta ja olo pahenee koko ajan. Itsetuhoisia ajatuksia on ollut kausittain, mutta en ole "tarttunut toimeen" kertaakaan. Joskus on tehnyt mieli ajaa esim. autolla jokeen tai ottaa alkoholia ja lääkeitä roppakaupalla. Kuoleminen on se ihana pakotie tästä kaikesta.
Kertokaa, minkälaista on kertoa lääkärille masennuksesta (tai mitä tämä nyt sitten onkaan). Suhtautuuko lääkäri alentavasti tai väheksyen? Laittaako heti rankalle lääkekuurille? Tietysti jokainen lääkäri on omanlaisensa, mutta jos jonkunlaisia kokemuksia sentään löytyisi. Ehkä voisin itsekin harkita avun hakemista.
Juuri nyt henkeä ahdistaa, itkettää ja pelottaa mennä ihmisten ilmoille. Pakko on kuitenkin mennä opiskelupaikkaan. Jos saisi edes muutaman kurssin läpi tänä vuonna.
Netissä olen tehnyt testejä (joo, ei paljoa auta...) ja ainakin tässä testissä tuli pisteitä 22/30.
http://www.masennustesti.info/
Lääkärille en uskalla soittaa, vaan koitan rämpiä aina yhden päivän - tai pahimmillaan tunnin tai minuutin - läpi kerrallaan. Nytkin pitäisi lähteä junaan. Siellä oloa helpottaa se, että periaatteessa voin mennä vessaan itkemään, jos siltä tuntuu.
Tällaista on ollut jo monta vuotta ja olo pahenee koko ajan. Itsetuhoisia ajatuksia on ollut kausittain, mutta en ole "tarttunut toimeen" kertaakaan. Joskus on tehnyt mieli ajaa esim. autolla jokeen tai ottaa alkoholia ja lääkeitä roppakaupalla. Kuoleminen on se ihana pakotie tästä kaikesta.
Kertokaa, minkälaista on kertoa lääkärille masennuksesta (tai mitä tämä nyt sitten onkaan). Suhtautuuko lääkäri alentavasti tai väheksyen? Laittaako heti rankalle lääkekuurille? Tietysti jokainen lääkäri on omanlaisensa, mutta jos jonkunlaisia kokemuksia sentään löytyisi. Ehkä voisin itsekin harkita avun hakemista.
Juuri nyt henkeä ahdistaa, itkettää ja pelottaa mennä ihmisten ilmoille. Pakko on kuitenkin mennä opiskelupaikkaan. Jos saisi edes muutaman kurssin läpi tänä vuonna.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Noita masennustestejä kannata uskoa, tuokin sivusto on lääketehtaan tietoa.
Olisikohan ongelma pikemminkin viina kuin masennus?
Toisaalta viina lisää masennusta.
Mene lekurille kuitenkin.
Itselläni oli lapsuudesta asti masennusta, mutta en kehdannut kertoa asiasta kenellekään. Yli kymmenen vuotta sen kanssa kamppailin kunnes en enää vain jaksanut. Olin kerännyt rohkeutta vuosia, että uskaltaisin puhua lääkärille ongelmastani. Kun kerroin ongelmastani niin oli todella vaikea pidättää itkua (enkä itke koskaan), tunsin itseni säälittäväksi/heikoksi ja koko asia hävetti. Onneksi lääkäri oli myötätuntoinen ja käsitteli asiaa ammattimaisesti. Sain ajan psykiatrille ja masennuslääkkeitä, joista kylläkin luovuin aika nopeasti koska en tuntenut niiden auttavan. Löysin sitten muita parempia tapoja helpottamaan masennusta.
Voisitko kertoa joitain keinoja, jotka ovat sinua auttaneet?
Valitettavasti mitään taikatemppuja ei ole ja en tiedä mitään nopeaa keinoa miten masennuksen parantaa. Jos haluat kokeilla luonnollisia "lääkkeitä" masennukseen niin maca sekä ruusujuuri ovat tutkitusti auttaneet siihen. Ne ovat voimakkaita adaptogeenejä joita myydään kaikissa terveyskaupoissa (esim. Life) ja auttavat monissa muissakin asioissa (netistä löytää lisää tietoa).
Mutta sitten miten itse hoidin omaa masennustani: Tästä asiasta oli muistaakseni ketju vähän aikaa sitten, mutta itselleni auttoi kuntoilu. Ja voin siis sanoa, etten todellakaan ollut mikään urheilullinen tyyppi muutama vuosi sitten vaan istuin koneen ääressä paljon, lihaksia ei ollut nimeksikään, söin huonosti ja kunto oli surkea. Ei tuo välttämättä toimi kaikkiin ja jos toimiikin niin se ei todellakaan tapahdu ilman kovaa työtä, mutta omallani kohdallani tuo oli pelastus.
Psykiatrilla käyminen ja masennuslääkkeiden kokeilun jälkeen minulle tuli eräänlainen valaistus: minun pitää pakottaa itseni tekemään asioita mitkä ahdistavat. Lueskelin netistä paljon miten kuntoilu ja oikeanlainen ruokavalio vaikuttavat kehoon sekä mieleen. Päätin tämän takia aloittaa salilla käymisen pari kertaa viikossa... voin kylläkin sanoa, että ensimmäiset puoli vuotta oli kamppailun takana, että sain itseni pakotettua sinne pari kertaa viikossa. Sali oli yllättävän hyvä paikka purkaa turhautumista ja ajatukseni eivät harhailleen niin paljon ikäviin asioihin... toki nämä palasivat salin jälkeen, mutta salin aikana ja hetken salin jälkeen minulla oli hyvä olo. Minulla ei myöskään ollut siloin yhtään ystävää joten sali oli hyvä keino kuluttaa vapaa-aikaa.
Noin puoli vuotta salilla käymisen jälkeen asiasta tuli rutiinia ja sinne meneminen ei enää ahdistanut. Olin myös onnistunut saamaan pienet lihakset kroppaani joka nosti itseluottamustani ja lisäsi motivaatiotani jatkaa. Masennusta oli jonkin verran tässä vaiheessa, mutta se oli helpottanut huomattavasti siihen nähden mitä minulla oli ennen. Aloin myös kiinnittämään huomiota (paljon myöhemmin kylläkin) oikeanlaiseen ruokavalioon ja tämä tuntui todella vaikuttavat minun mielialaani... entinen roskaruoka (valmisruuat) vaihtuivat pikkuhiljaa hedelmiin, vihanneksiin ja luomulihaan. Sekä mieliala että kuntoilu tehostui näistä. Ja ruokavalion vaikutusta mieleen en voi painottaa tarpeeksi!
Kävin myös lääkärissä jossa minulle todettiin olevan erittäin alhainen testosteronitaso (Testosteroni, vapaa oli 110 kun normaali on 200-580). Tällä oli myös suuri syy omaan masennukseeni ja hoidot auttoivat kovasti. Testosteronivaje on aika harvinainen alle 30-vuotiailla, mutta näyttävästi sekin on mahdollista... varmaankin vuosikausia jatkunut masennus on vaikuttanut hormonitasoihini.
En tiedä missä vaiheessa se kävi, mutta kun mieleni piristyi niin aloin tutustumaan uusiin ihmisiin ja saamaan ystäviä. Mutta kuten sanoin alussa tämä ei todellakaan tapahtunut hetkessä... tämä prosessi kesti vuosia, mutta uurastus on kannattanut: tunnen itseni paljon paremmaksi kuin koskaan ennen elämäni aikana. Toki minulla on vieläkin huonoja päiviä, mutta nykyään sentään jokainen päivä ei koostu näistä huonoista päivistä. Käyn vieläkin salilla, mutta olen uskaltautunut myös sosiaalisiempien (mutta silti kuntoilu) harrastusten pariin.
Kiitos kannustavasta viestistä! Jospa aluksi alkaisin vaikka käymään kävelylenkeillä yksin. Yksi minua ahdistavista asioista on huono kunto. Siihen ainakin voin vaikuttaa.
Tänään junassa jäin melkein pois pysäkkien välissä, kun oli niin karmea olo. Samalla olin aivan varma, että yliopistolla luennoitsija sanoo, etten voi edes tulla tenttiin, koska on niin paljon (ahdistuskohtauksista johtuvia) poissaoloja. Sain kuitenkin tehdä tentin ja sen aikana ajatukset pysyivät asiassa. Se taisi mennä ihan hyvin.
Nyt on ilta, vuorokauden paras aika. Saan vain olla kotona, istua pimeässä, lukea kirjaa kynttilänvalossa tai katsoa leffoja. Mitä tahansa, jotta pääsen todellisuutta pakoon. Jostain syystä pulssi on jatkuvasti koholla. Se saa minut pelkäämään paniikkihäiriökohtausta.
Tekstini on varmasti hieman sekavaa, ajatukset eivät ole tällä hetkellä aivan kasassa. Jos joku haluaa vielä kertoa oman "selviytymistarinansa", lukisin sen mielelläni!
Ja huomenna lähden kävelylle ja koitan pohtia ruokavaliota jne. Kun vain saisi nukuttua tänä yönä edes sen 3-4 tuntia...
Itselläni ei ollut ihan samanlaisia ahdistuskohtauksia kuin sinulle (pystyin opiskelemaan ja olemaan töissä), mutta liikkuminen kaupungilla ja vapaa-ajalla saattoivat laukaista ahdistuksen. Sosiaaliset tilanteet olivat kaikista pahimpia.
Kävelylenkit ovat kyllä hyviä, mutta suosittelen ottamaan jotain piristävää(!) musiikkia mukaan. Omalla kohdallani musiikkia vie huonot ajatukset pois ja pysyn pirteämpänä. Sitten kun tunnet pystyväsi niin kannattaa kokeilla hieman raskaampaa liikuntaa esim. hölkkäystä tai salia, koska se vapauttaa sinun kehossasi endorfiinejä jotka luovat hyvänolon tunteen. Mutta kannattaa aloittaa pikkuhiljaa, koska kehosi pitää totutella rasitukseen. Muuten kehosi alkaa kapinoimaan vastaan ja liikunta loppuu kuin seinään. Todella tärkeää on myös tuo lepääminen... 3-4 tuntia on aivan liian vähän yössä.
Köyhänä opiskelijana on vaikea satsata hyvään ruokailuun (nimimerkillä, "söi kolme vuotta hernekeittoa opiskelijana"), mutta tuo alkoholi kannattaa jättää pois. Se kuuluu ns. suomalaiseen "kulttuuriin" ja saattaa turruttaa oloa vähäksi aikaa, mutta se vain pahentaa oireita. Usko pos - tiedän erittäin hyvin. Paleoruokavalio (aka kivikautinen ruokavalio) olisi varmaan paras vaihtoehto, mutta saattaa tulla turhan kalliiksi.
Kävelylenkki saattaa olla helpompikin, jos on musiikkia mukana. Silloin voin ehkä "piiloutua" omaan maailmaani. Niin koitan usein tehdä junassakin. En vielä uskalla edes ajatella mitään salille menemistä. Kunhan pääsen opiskelemaan ja ruokakauppaan. Siinä on jo saavutuksia tarpeeksi.
Ruokaan on käytettävissä rahaa noin 50e kuukaudessa. Kyllä sillä jo saa vaikka mitä. Joskus saattaa kuitenkin mennä parikin päivää niin, että juon vain teetä tai syön kenties yhden porkkanan. Liikunta varmasti lisää myös ruokahalua.
Alkoholiin ei tosiaan pidä edes koskea, vaikka ilmaiseksi tarjottaisiin. Onneksi ei edes ole rahaa ostaa sitä itse. Alkoholin juomisesta seuraava ahdistus on niin kamala, etten halua sitä enää kokea.
Nukkuminen ei onnistu. Tavallisimmin nukun klo 1-3 ja jos hyvin käy, uudestaan klo 5-7. Siitä tulee kasaan se 4 tuntia. Iltapäivällä olenkin väsynyt ja jos pystyn olla kotona, saankin silloin nukutta yleensä 1-2 tuntia. Yöllä valvotut tunnit tuntuvat vuosien pituisilta ja ajatukset alkavat liikkua ahdistavissa asioissa.
Kävelylenkki ja ruokailu. Siinä huomiselle tavoitteita. Taidan olla aika säälittävä...
Ei tuossa ole mitään säälittävää. Jostain pitää aloittaa ja nuo ovat ihan realistisia tavoitteita. Itse tajusin vuosia sitten, ettei kukaan tule pelastamaan minua tästä vaan minun on pakko tehdä töitä oman onnellisuuteni eteen. Ehkä helpommin sanottu kuin tehty, mutta olen omasta mielestäni jollakin tavalla onnistunut siinä. Se ei tule helposti ja ei todellakaan nopeasti, mutta sitkeys kannattaa lopulta. Toivottavasi toimii myös sinun kohdallasi.
Tuosta unettomuudesta kannattaa kyllä keskustella lääkärin kanssa. Psyyke ei kestä kauhean pitkään huonoja yöunia ja ainoastaan huonontaa henkistä olotilaasi entisestään.
Tänään tein kävelylenkin ja söin oikein hyvin. Nyt tuntuu siltä, että väsyttää jo näin aikaisin. Jospa uni tulisi, kun luen kirjaa.
Opiskelut menivät tänään todella huonosti ja itkua piti pidätellä monet kerrat. Pari kurssia on tänäkin vuonna nyt kaatunut siihen, etten ole pystynyt nousemaan sängystä aamulla. Huomasin, että taas tukeuduin siihen ajatukseen. että milloin tahansa voin kuolla ja jättää tämän kaiken taakseni.
Opisnnot ovat kuitenkin se asia, joka minua pitää hengissä. Suhtaudun pääaineeseeni intohimoisesti ja luen jatkuvasti alan tutkimuksia. Haaveenani olisikin olla tutkija, joka saa uppoutua työhön ja omistaa koko elämänsä tälle asialle. Mistään perhe-elämästä tai muusta en edes unelmoi.
Mietin tänään kävellessäni, minkälaista ohikulkijoiden elämä mahtaa olla. Kaikilla lienee omat murheensa. Joskus vain tuntuu siltä, että kaikki muut pystyvät olemaan iloisia aina silloin tällöin. Milloinkohan olen itse ollut onnellinen? Joskus lapsuudessa?
Itse muistan pahimpien masennuksien aikana miten makasin vain kotona selälläni tuntikausia ja katsoin kattoon. Mietin miten voisin lopettaa elämäni ja miten kukaan ei kuitenkaan kaipaisi minua. En tykännyt olla kenellekään vaivaksi ja mietin lopulta miten paljon vaivaa kuolemani tuottaisi kaikille: vanhempieni pitäisi tyhjentää asuntoni kaikesta roinasta, vuokranantajani pitäisi etsiä uusi vuokralainen, mahdolliset vauriot asuntoon, jos ruumiini ehtisi olla pidemmän aikaa asunnossa jne. Oikeastaan syy miksi menin lopulta lääkäriin oli, koska yhtenä aamuna työmatkalla katsoin raiteita ja mietin miten helppoa olisi hypätä junan eteen ja lopettaa tämä elämä. Olin psyykkisesti niin valmistunut siihen, että olisin voinut ottaa pari askelta eteenpäin ja antaa sen jyrätä minut. Yksi nainen kuitenkin katsoi minua jotenkin oudosti, ihan kuin olisi tiennyt mitä pääni sisällä tapahtui ja tämän jälkeen en "kehdannut" tehdä sitä. Ja sen jälkeen toki mietin miten paljon tuostakin olisi ollut vaivaa kaikille. Masennuslääkkeiden (omalla kohdallani) käyttö oli iso virhe, koska ne tekivät mieleni täysin massiivseksi ja huomasin, että minusta tuli täysin välinpitämätön ihmisiä kohtaan... ei yhtään ihmettele, että kaikki kouluammuskelijat käyttivät masennuslääkkeitä.
Kun olen aloittanut "paranemisprosessini" niin olen huomannut, ettei ole sellaisia ihmisiä joilla ei olisi huolia ja vaikeuksia. Niille oli vain sokea ennen kun oma mieli oli niin synkkä ja toki joidenkin ihmisten huolet ovat suurempia kuin toisten. Jotkut ihmiset saattavat päällisin puolin näyttää elävänsä täydellistä elämää, mutta taustalla tapahtuu. Mutta loistava juttu, että sinulta löytyy jokin intohimo elämässäsi! Sillä ei ole väliä mikä intohimon kohde on, kunhan jokin sellainen löytyy.
Ruokailusta kannattaa sen verran vielä mainita, että koeta välttää kaikkia valmisruokia (varsinkin mikroa kannattaa välttää) ja koeta panostaa D-vitamiinin ja Omega-3 saantiin. Itselläni D-vitamiini piristää kovasti ja Suomessa sitä ei saa tarpeeksi luonnollisin keinoin talvisin. Jos on mahdollista niin koeta syödä kolmesti päivässä välipalat (esim. omena, pähkinöitä). Aamiainen on hyvin tärkeä ellei jopa tärkein ateria päivässä, koska se auttaa jaksamaan. Olen huomannut, että smoothiet ovat loistavia aterioita ja ne ovat helpompi saada alas kuin samat ainesosat muussa muodossa.
... miksi et, tai haethan sitä jo täältäkin ja hyviä neuvoja ulkoilu, liikunta, terveellinen ravinto ym onkin. Minulle kyllä kirjoituksestasi tulee mieleen että kannattaisi kyllä nyt hakeutua lääkärin puheille, sen verran vakavia tuntemuksesi ja olotilalasi vaikuttaa olevan. Olet opiskelija, ymmärtääkseni teidän terveudenhuolto ja mahdollisuudet lääkärin vastaanotolle on hyvin hoidossa? Èt ole ensimmäinen (etkä varmasti viimeinen) joka lääkärillesi tuollaisista asioita kertoo, ei hän siitä hätkähdä vaan pyrkii ammatti-ihmisenä antamaan apunsa. Jos, tai kun menet lääkärille, niin älä peittele/vähättele oloasi, vaan kerro avoimesti ongelmasi, silloin saat parhaan avun. Reseptin saatat saada, ja todennäköisesti saatkin, mutta niiden käyttäminen on sitten oma asiasi. Minulle lääkekuurista oli pelkästään hyötyä ja `palauduin` normielämään niiden(kin ) avulla.
Rohkaisen sinua hakemaan apua tilanteeseesi. Jo se, että kirjoitat ajatuksistasi täällä, osoittaa, että olet kiinnostunut "ulkomaailmasta" ja ihmisistä. Mitä kaikkea elämä voi vielä tuoda tullessaan - monia mukavia asioita. Ne voivat olla aivan pieniäkin. Voitko muistella, mistä pidit lapsena? Mikä toi sinulle iloa? Aivan samoin voit kokea vieläkin, kun lähdet parantumisprosessiin masennuksesta.
Olen itse läpikäynyt opiskeluajan masennuksen. Paras lääke itselleni oli keskustelu psykologin kanssa, keskustelu lääkärin kanssa, joka määräsi masennuslääkkeitä, keskustelu luotettavan ystävän kanssa, ja rukoustuki. Masennus on tosiaan mielen sairaus, johon tarvitaan lääkitystä. Sitä ei tarvitse hävetä ollenkaan. Ja meitä masentuneita on suomalaisistakin n. joka viides (tai jotain siihen suuntaan), niin et ole yksin! Vertaistukea on paljon saatavilla.
Pienistä askelista se lähtee. Paljon voimia sinulle elämäsi haasteisiin! Muista, olet tärkeä ihminen, sinunlaistasi ei ole toista tällä planeetalla!
Ihmisen harteille lykätään ulkopuolista taakkaa niin paljon, että oma tahto, motivaatio ja elämänhalu hukkuu lähes kokonaan. Kyseessä ei siis ole mikään sairaus, vaan elämäntilanne, joka tulisi muuttaa. Käy katsomassa Alkuajatuksen kotisivulta "Aito Itse" sähkökirja, jonka voit ladata maksutta, sen avulla pääset hyvään alkuun omien vastaustesi löytämisessä.
Minä olin jo 51 vuotias kun vasta tajusin olevani sairas. Sairastuin masennukseen 23 vuotiaana. Kun vihdoin tajusin olevani sairas aloin saada apua. Sekin tie on ollut pitkä mutta kannattanut. Ammattiauttajat ymmärtävät taatusti tilanteesi. Eivät ehkä kaikki mutta varmasti kohtaat sellaista henkilökuntaa, joka antaa sinulle apua. Ota nyt heti yhteyttä. Se kannattaa.