Ajattelin purkaa tänne ajatuksia, ehkä joku tuntee samoin, ehkä ei.
Olen ollut masentunut jo 15 vuotta, 10 vuotta on ollut hoitoa ja lääkkeitä. Kaikkea on kokeiltu ja mikää ei ole tuntunut "auttavan". Kovasti yritetään terapiassa puhua, mutta oloa se ei paranna, enkä edes tiedä, mitä siellä puhua.
Joskus vuosia sitten oma masennukseni oli sellaista, että tunsin jatkuvasti surua, olin vihainen, raivosin muille ja tein vahinkoa itselleni. Ajattelin itsemurhaa usein ja halusin kuolla. Itkin joskus paljon, joskus vähemmän. Mitään ei jaksanut tehdä, ei opiskella eikä itsetä pitää huolta.
Nyt.. olen kuin jossain harmaassa tilassa. Mikään ei tunnu miltään, en saa mistään oikein mielihyvää. Ennen kuin ajattelin omaa itsemurhaani, omia hautajaisia, sitä miten perhe kärsii kuolemastani, itkin, koska tuntui pahalta heidän puolesta, nykyään taas tunnen jotain outoa rauhaa siitä, että kuolisin.
Mulle on diagnisoitu vakava masennus. En pidä itsestäni tai asunnostani huolta, en edes jaksa maksaa laskuja, ne menevät ulosottoon ja raha-asiat ovat todella huonossa jamassa. Joka vuosi tuntuu että menen huononpaan kuntoon.
Tämä on nyt jotenkin tosi sekava kirjoitus, mutta.. En tiedä, mutta en haluaisi olla masentunut. Tuntuu että mulla on kaksi puolta, toinen on tunne puoli ja toinen on se järkevä puoli. Mun järkevä puoli ei halua kuolla, mun järkevä puoli tahtoo parantua ja sen eteen yritän niin kovasti aina työskennellä. Suosiolla syön lääkkeitä ja yritän erilaisia kikkoja että paranisin. Haluaisin olla normaali.
...mutta mun tunne puoli on se, joka tuntee rauhaa siitä että kuolisin. Että kuola olisi jotenkin mukava, mutta mun järki estää mua tappamasta itteeni.
Välillä mä en tiedä mitä mä tekisin. Halu parantua on niin kova, haluan mennä töihin, haluan olla normaali, haluan pitää itsestäni huolta ja olla normaali. En haaveile mistään suuresta, haluaisin vain käydä töissä maksaa oman vuokrani, omat laskuni ilman että jatkuvasti perintäkirjeitä tulisi.
Siksi suututtaa niin usein, etten saa itseäni parannettua. En tiedä mitä tehdä, että tulisin paremmaksi. Mitä enemmän aikaa menee, sitä enemmän olen alkanut antamaan periksi. En halua antaa periksi, mutta kun tuntuu ettei mikään auta.
Anteeksi purkautumiseni. Piti vaan johonkin avautua.
Olen ollut masentunut jo 15 vuotta, 10 vuotta on ollut hoitoa ja lääkkeitä. Kaikkea on kokeiltu ja mikää ei ole tuntunut "auttavan". Kovasti yritetään terapiassa puhua, mutta oloa se ei paranna, enkä edes tiedä, mitä siellä puhua.
Joskus vuosia sitten oma masennukseni oli sellaista, että tunsin jatkuvasti surua, olin vihainen, raivosin muille ja tein vahinkoa itselleni. Ajattelin itsemurhaa usein ja halusin kuolla. Itkin joskus paljon, joskus vähemmän. Mitään ei jaksanut tehdä, ei opiskella eikä itsetä pitää huolta.
Nyt.. olen kuin jossain harmaassa tilassa. Mikään ei tunnu miltään, en saa mistään oikein mielihyvää. Ennen kuin ajattelin omaa itsemurhaani, omia hautajaisia, sitä miten perhe kärsii kuolemastani, itkin, koska tuntui pahalta heidän puolesta, nykyään taas tunnen jotain outoa rauhaa siitä, että kuolisin.
Mulle on diagnisoitu vakava masennus. En pidä itsestäni tai asunnostani huolta, en edes jaksa maksaa laskuja, ne menevät ulosottoon ja raha-asiat ovat todella huonossa jamassa. Joka vuosi tuntuu että menen huononpaan kuntoon.
Tämä on nyt jotenkin tosi sekava kirjoitus, mutta.. En tiedä, mutta en haluaisi olla masentunut. Tuntuu että mulla on kaksi puolta, toinen on tunne puoli ja toinen on se järkevä puoli. Mun järkevä puoli ei halua kuolla, mun järkevä puoli tahtoo parantua ja sen eteen yritän niin kovasti aina työskennellä. Suosiolla syön lääkkeitä ja yritän erilaisia kikkoja että paranisin. Haluaisin olla normaali.
...mutta mun tunne puoli on se, joka tuntee rauhaa siitä että kuolisin. Että kuola olisi jotenkin mukava, mutta mun järki estää mua tappamasta itteeni.
Välillä mä en tiedä mitä mä tekisin. Halu parantua on niin kova, haluan mennä töihin, haluan olla normaali, haluan pitää itsestäni huolta ja olla normaali. En haaveile mistään suuresta, haluaisin vain käydä töissä maksaa oman vuokrani, omat laskuni ilman että jatkuvasti perintäkirjeitä tulisi.
Siksi suututtaa niin usein, etten saa itseäni parannettua. En tiedä mitä tehdä, että tulisin paremmaksi. Mitä enemmän aikaa menee, sitä enemmän olen alkanut antamaan periksi. En halua antaa periksi, mutta kun tuntuu ettei mikään auta.
Anteeksi purkautumiseni. Piti vaan johonkin avautua.
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Että kuolema olisi jotenkin mukava.." varmaan hirveästi kirjoitusvirheitä kun kirjotin ilman että luin mitä kirjoitin.